Seurusteluaikoina tapasimme joka viikonloppu taio joka toinen. Yhteistä aikaa oli yleensä perjantai illasta maanantai aamuun. Kävimme yhdessä kaupassa, leffassa, kaikenmaailman tapahtumissa, kokkailimme, saunoimme, ulkoilimme, kävimme pikku viikonloppulomilla.
Yhteen muutettuamme kaikki on pikkuhiljaa muuttunut, kuin huomaamatta.
Miehellä on aina ollut harrastuksia, alkuun hän lisäsi näitä myös viikonloppuihin mutta niin että pyysi minua mm. mukaan kentän laidalle katsomaan tai vapa kädessä kahlaamaan ja perhostelemaan. Lähdin mukaan, voihan sitä olla niinkin toisen seurassa.
Nyt tilanne on sellainen että tunnen itseni todella yksinäiseksi parisuhteessamme.
Mies syö kiireellä töiden jälkeen kotona ja lähtee heti suoraa pöydästä. Jos minulla menee hieman myöhempään töissä, hän ei odottele vaan syö jotain jääkaapista ja on häipynyt kun ehdin kotiin. 5x viikossa hän lähtee harkkareihin tai muuten puuhastelemaan harrastuksiensa pariin, palaa yhdeksän maissa. Viikonlopppuisin sama, aamukahvin jälkeen lähtee.
Näemme nukkumaan mennessä ja yhdessähän emme ehdi enää ollenkaan tekemään yhtään mitään.
Olen nätisti asiasta avautunut, mies vastaa että onhan hän aina harrastanut ja sehän on ihan hyvä että hän esim. tuo kalasaalistaan kotiin, säästöä kaikki. Ja pyytää minua mukaan pallokentälle, voisin olla vaikka maalissa kun hän potkii.
Tai jos haluan johonkin viikonloppulomalle, se pitää järjestellä jo kuukausia aikaisemmin. Miehen mielestä se on lomaa että lähdemme hirveällä tohinalla, kaupinkilomalla kierrämme ihan kaikki paikat mitä siellä vaan voi, illalla ravintolaelämää katsomaan ja hän dokaa itsensä aika seiliin, pitää yksinpuhelua minulle harrastuksistaan. Aamulla aikainen herätys ja kotiin ja kotiin tullessa ehtii vielä käväistä kentällä.
Koitan yksin ollessani vapaa-ajallani mennä ja elää kuten tekisin yhdessä puolisoni kanssa ; käyn elokuvissa, ostoksilla, kylästelen...kesällä jopa remontoin olohuoneen. Vasta hankin kaksi koiraa joille puhun kaikki ajatukseni ääneen, niiden kanssa sitten ulkoilen ja käyn sukuloimassa autoillen.
Tänään viimeksi olen miettinyt sitä, kuinka yksinäinen olenkaan. Minulla on hyvä parisuhde, emme riitele, talous kunnossa ja hyvä koti. Mutta yhteenkuuluvutta ja yhteisiä asioita ei kertakaikkiaan enää ole. Usein mietin että seurausteluaikana näimme sentään säännöllisesti ja oli viikonloput aikaa olla yhdessä, sitä aikaa kaipaan.
Vastaavanlaisia parisuhdetarinoita kuulee, miksi se kokoajan kiireellä menevä ja ikiomaa elämäänsä suorittava puolisko on se mies?
Jos minä kuolen ennemmin, ajatteleekohan hän sitten että unohti antaa aikaa myös parisuhteelle, unohti tutustua vaimoonsa.
Tämä oli ajatuksen virtaa joka oli pakko kirjoittaa. Olisi kiva jos joku toinen vastaavalla tavalla yksinäinen kertoisi oman tarinansa parisuhteestaan.
Yhteen muutettuamme kaikki on pikkuhiljaa muuttunut, kuin huomaamatta.
Miehellä on aina ollut harrastuksia, alkuun hän lisäsi näitä myös viikonloppuihin mutta niin että pyysi minua mm. mukaan kentän laidalle katsomaan tai vapa kädessä kahlaamaan ja perhostelemaan. Lähdin mukaan, voihan sitä olla niinkin toisen seurassa.
Nyt tilanne on sellainen että tunnen itseni todella yksinäiseksi parisuhteessamme.
Mies syö kiireellä töiden jälkeen kotona ja lähtee heti suoraa pöydästä. Jos minulla menee hieman myöhempään töissä, hän ei odottele vaan syö jotain jääkaapista ja on häipynyt kun ehdin kotiin. 5x viikossa hän lähtee harkkareihin tai muuten puuhastelemaan harrastuksiensa pariin, palaa yhdeksän maissa. Viikonlopppuisin sama, aamukahvin jälkeen lähtee.
Näemme nukkumaan mennessä ja yhdessähän emme ehdi enää ollenkaan tekemään yhtään mitään.
Olen nätisti asiasta avautunut, mies vastaa että onhan hän aina harrastanut ja sehän on ihan hyvä että hän esim. tuo kalasaalistaan kotiin, säästöä kaikki. Ja pyytää minua mukaan pallokentälle, voisin olla vaikka maalissa kun hän potkii.
Tai jos haluan johonkin viikonloppulomalle, se pitää järjestellä jo kuukausia aikaisemmin. Miehen mielestä se on lomaa että lähdemme hirveällä tohinalla, kaupinkilomalla kierrämme ihan kaikki paikat mitä siellä vaan voi, illalla ravintolaelämää katsomaan ja hän dokaa itsensä aika seiliin, pitää yksinpuhelua minulle harrastuksistaan. Aamulla aikainen herätys ja kotiin ja kotiin tullessa ehtii vielä käväistä kentällä.
Koitan yksin ollessani vapaa-ajallani mennä ja elää kuten tekisin yhdessä puolisoni kanssa ; käyn elokuvissa, ostoksilla, kylästelen...kesällä jopa remontoin olohuoneen. Vasta hankin kaksi koiraa joille puhun kaikki ajatukseni ääneen, niiden kanssa sitten ulkoilen ja käyn sukuloimassa autoillen.
Tänään viimeksi olen miettinyt sitä, kuinka yksinäinen olenkaan. Minulla on hyvä parisuhde, emme riitele, talous kunnossa ja hyvä koti. Mutta yhteenkuuluvutta ja yhteisiä asioita ei kertakaikkiaan enää ole. Usein mietin että seurausteluaikana näimme sentään säännöllisesti ja oli viikonloput aikaa olla yhdessä, sitä aikaa kaipaan.
Vastaavanlaisia parisuhdetarinoita kuulee, miksi se kokoajan kiireellä menevä ja ikiomaa elämäänsä suorittava puolisko on se mies?
Jos minä kuolen ennemmin, ajatteleekohan hän sitten että unohti antaa aikaa myös parisuhteelle, unohti tutustua vaimoonsa.
Tämä oli ajatuksen virtaa joka oli pakko kirjoittaa. Olisi kiva jos joku toinen vastaavalla tavalla yksinäinen kertoisi oman tarinansa parisuhteestaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.