Äh, en tiedä mitä teen tämän suhteen kanssa..

Ollaan seurusteltu avomieheni kanssa 4,5 vuotta. Olen 26 ja hän vähän vanhempi. Tapasimme netissä ja ensimmäiset 2 vuotta tapasimme lähinnä viikonloppuisin, koska asuimme eri paikkakunnilla. Sitten aloimme katsella yhteistä taloa.. Joo, olisi ehkä ollut fiksumpaa muuttaa ensin yhdessä vuokralle, mutta olemme molemmat okt-ihmisiä ja lisäksi minulla on monenmoista lemmikkiä, joita ei edes voi ottaa muuta kuin oktaloon. Emme olleet kumpikaan ennen asuneet kenenkään kanssa.

Olin ensimmäisen vuoden tosi rakastunut. Mies oli hyvin huomaavainen ja kohtelias. Ajattelin, että nyt on etsintä loppunut! Hän puhui kuinka haluaa kanssani kihloihin ja lapsiakin saisi tulla mahdollisimman nopeasti. Itse en halunnut lapsia vielä toviin.. Miehestä alkoi tosin paljastua vähän ikävimpiäkin puolia. Itse vihaan kaikenlaista sovinismia, se saa veren kiehumaan. Mies alkoi esim. liikenteessä kommentoimaan "joku akka tuollakin kuskina, kun ajaa niin päin persettä" jne.. Lisäksi hän muuttui paljon vihaisemmaksi! Ei hän ikinä mikään ratkiriemukas ollut, mutta jotenkin hän synkistyi entisestään. Noh, ostimme kuitenkin talon ja kaikki oli aluksi ok, uutuuden viehätystä jne.

Nyt olemme asuneet kaksi vuotta yhteisessä talossamme. Olemme oppineet paljonkin toistemme tavoista. Minä olen aikalailla huoleton ihminen. En stressaa esim. siivoomisesta. Mies on taas hyvin "tarkasta" perheestä ja haluaa, että asiat hoidetaan jämptisti ja ajallaan. Hän ehkä toivoi naista, joka ottaa naisen roolin. Kokkaa ja siivoa ja tekee lapsia ja sitten hoitaa niitä. Minä en ole yhtään sellainen.

Minä olen mielestäni melko positiivinen ja hyväntuulinen ihminen. Mies ei ole. Tai ei ainakaan minun seurassani. Minun seurassani hän on koppava, pahantuulinen ja jopa ilkeä. Ja nalkuttaa vähän väliä. Ja minä taas olen sellainen, että mitä enemmän nalkutat niin sitä vähemmän teen. On tullut teiniajat mieleen, kun asuin vielä kotona. Tiedän, että pitäisi tehdä enemmän, mutta en minä nyt ihan toimeeton ole. Tämä alituinen hapan ilmapiiri imee loputkin aktiivisuuden siemenet minusta.

Ja sitten on seksi! Ah, niin iänkaikkinen aihe. Tietysti mies haluaisi paljon enemmän kuin minä, mutta mies ei ymmärrä, että tie naisen alapäähän käy yläpään kautta. Jos meillä olisi hauskaa yhdessä ja tuntisimme jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, niin olisi seksielämäkin paljon rikkaampaa ainakin minun puoleltani. Jos aina vaan mökötetään ja nalkutetaan ja lytätään maan rakoon, niin ei todellakaan tee mieli olla silloin intiimisti sen ihmisen kanssa! Minä en pysty vain jättämään aivoja narikkaan seksin ajaksi ja jatkaa mököttämistä aktin jälkeen. En vain pysty!

Mitä tässä pitäisi tehdä? Onko alkuhuuma vain ohi vai kuulummeko sittenkään yhteen? Millaista yhdessä olon kuuluu olla pidemmässä suhteessa? Minä haluaisin sellaisen suhteen, jossa vielä vuosienkin jälkeen pussaillaan ja halaillaan ja ARVOSTETAAN ja KUNNIOITETAAN toinen toistaan.
Ilmianna
Jaa

2 Vastausta



Säälittää sun elämä paskan miehen kanssa. On niitä parempiakin miehiä mutta naiset valitsee aina paskoja miehiä.
Ilmianna
Jaa
Ei kaikki ole välttämättä menetetty.. Puhukaa enemmän. toki pistää vihaks jos toinen joutuu tekee kaiken ja toinen vaan lekottelee. Mutta puhuminen auttaa paljon. voihan olla että mies on jostain jo aiemmin möksähtänyt, et ole asiaa huomannut, joten miespä lakaisee ongelman maton alle mutta on edelleen möks! Tämä ei onnistu jos et anna miehen padota/pantata kaikkea sisälleen pahaksi oloksi, joka kumpuaa koppavuutena ja ilkeytenä ulos. Sen sijaan kysyt mieheltäsi miksi hän käyttäytyy kuin käyttäytyy? Miksi hän vihoittelee sinulle? onko siihen jokin syy? ota härkää sarvista ja kysy. Tehkää sellaiset työjaot että molemmilla on hyvä olla ja elää.
Ilmianna
Jaa

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Äh, en tiedä mitä teen tämän suhteen kanssa..

Ollaan seurusteltu avomieheni kanssa 4,5 vuotta. Olen 26 ja hän vähän vanhempi. Tapasimme netissä ja ensimmäiset 2 vuotta tapasimme lähinnä viikonloppuisin, koska asuimme eri paikkakunnilla. Sitten aloimme katsella yhteistä taloa.. Joo, olisi ehkä ollut fiksumpaa muuttaa ensin yhdessä vuokralle, mutta olemme molemmat okt-ihmisiä ja lisäksi minulla on monenmoista lemmikkiä, joita ei edes voi ottaa muuta kuin oktaloon. Emme olleet kumpikaan ennen asuneet kenenkään kanssa.

Olin ensimmäisen vuoden tosi rakastunut. Mies oli hyvin huomaavainen ja kohtelias. Ajattelin, että nyt on etsintä loppunut! Hän puhui kuinka haluaa kanssani kihloihin ja lapsiakin saisi tulla mahdollisimman nopeasti. Itse en halunnut lapsia vielä toviin.. Miehestä alkoi tosin paljastua vähän ikävimpiäkin puolia. Itse vihaan kaikenlaista sovinismia, se saa veren kiehumaan. Mies alkoi esim. liikenteessä kommentoimaan "joku akka tuollakin kuskina, kun ajaa niin päin persettä" jne.. Lisäksi hän muuttui paljon vihaisemmaksi! Ei hän ikinä mikään ratkiriemukas ollut, mutta jotenkin hän synkistyi entisestään. Noh, ostimme kuitenkin talon ja kaikki oli aluksi ok, uutuuden viehätystä jne.

Nyt olemme asuneet kaksi vuotta yhteisessä talossamme. Olemme oppineet paljonkin toistemme tavoista. Minä olen aikalailla huoleton ihminen. En stressaa esim. siivoomisesta. Mies on taas hyvin "tarkasta" perheestä ja haluaa, että asiat hoidetaan jämptisti ja ajallaan. Hän ehkä toivoi naista, joka ottaa naisen roolin. Kokkaa ja siivoa ja tekee lapsia ja sitten hoitaa niitä. Minä en ole yhtään sellainen.

Minä olen mielestäni melko positiivinen ja hyväntuulinen ihminen. Mies ei ole. Tai ei ainakaan minun seurassani. Minun seurassani hän on koppava, pahantuulinen ja jopa ilkeä. Ja nalkuttaa vähän väliä. Ja minä taas olen sellainen, että mitä enemmän nalkutat niin sitä vähemmän teen. On tullut teiniajat mieleen, kun asuin vielä kotona. Tiedän, että pitäisi tehdä enemmän, mutta en minä nyt ihan toimeeton ole. Tämä alituinen hapan ilmapiiri imee loputkin aktiivisuuden siemenet minusta.

Ja sitten on seksi! Ah, niin iänkaikkinen aihe. Tietysti mies haluaisi paljon enemmän kuin minä, mutta mies ei ymmärrä, että tie naisen alapäähän käy yläpään kautta. Jos meillä olisi hauskaa yhdessä ja tuntisimme jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, niin olisi seksielämäkin paljon rikkaampaa ainakin minun puoleltani. Jos aina vaan mökötetään ja nalkutetaan ja lytätään maan rakoon, niin ei todellakaan tee mieli olla silloin intiimisti sen ihmisen kanssa! Minä en pysty vain jättämään aivoja narikkaan seksin ajaksi ja jatkaa mököttämistä aktin jälkeen. En vain pysty!

Mitä tässä pitäisi tehdä? Onko alkuhuuma vain ohi vai kuulummeko sittenkään yhteen? Millaista yhdessä olon kuuluu olla pidemmässä suhteessa? Minä haluaisin sellaisen suhteen, jossa vielä vuosienkin jälkeen pussaillaan ja halaillaan ja ARVOSTETAAN ja KUNNIOITETAAN toinen toistaan.

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta