Mies katseli ulos ikkunasta aukean nummen yli. Tuuli ravisteli heinätupsuja vihaisesti alkavan syksyn merkiksi. Olihan jo lokakuu. Mies ikkunassa ei kuitenkaan nähnyt tuulen tuivertamia heinikoita. Hän oli hyvin hermostunut ja katsoessaan ulos mitään näkemättömin silmin hän nypläsi villatakkinsa helmaa sormillaan. David Rumble oli miehen nimi ja hän oli himopeluri. Talo, joka seisoi keskellä nummialuetta yksinään, oli Davidin ja hänen vaimonsa Helenin aikanaan rakentama. Helen oli tosin jättänyt Davidin jo viime talvena. David ei ollut kuullut hänestä sen jälkeen, kun Helen oli sanonut muuttavansa äitinsä luo Lontooseen ja lähtenyt. Hän oli pakannut tavaransa ja ilmoitti hakevansa eroa, minkä oli myös tehnyt. Helen oli kai kyllästynyt kuulemaan Davidin selityksiä rahojensa katoamisista. Varsinkin kun molemmat heistä tiesivät, että David oli taas kerran pelannut rahat. David ei jotenkin ollut koskaan saanut kakistettua Helenille suoraan, että pelasi rahansa. Vaimon lähdön jälkeen oli talon kiinnelainan maksaminenkin unohtunut monta kertaa, kun pelivietti vei Davidin rahat. Ei sillä etteikö rahaa olisi tullut. David oli töissä hyvässä paikassa ja sai ihan kohtuullista palkkaa. Rahat vain hupenivat pelihalleihin ja laukkaradoille läheisen pikkukaupungin tarjoamissa paikoissa. Näin oli ollut jo pari kolme vuotta.
Se oli huhtikuussa, David muisteli, pari kuukautta Helenin lähdön jälkeen, kun hän oli lainannut pienen summan rahaa laukkaradalla. Mies jolta rahat oli lainattu oli koronkiskuri ja laina tuli kalliiksi, mutta David selviytyi siitä. Sillä kertaa hänen hevosensa oli voittanut. Mutta helppo raha, jota useatkin lainaajat tarjosivat vedonlyöntipaikoilla ja radoilla, vaati kuitenkin kesän mittaan veronsa. Tai oikeammin pitäisi kai sanoa korkonsa. David oli lainannut rahaa useita kertoja ja lopulta hän oli peliveloissa korviaan myöten. Suurimman osan huonekaluistaan sekä autonsa hän oli jo myynyt korkojen maksamiseksi. Lähes tyhjästä talostaan hän polki töihin vanhalla polkupyörän romulla. Tosin viime aikoina töissä käymisessäkään ei enää tuntunut olevan mieltä. Niinpä David oli saanut jo pariin kertaan kuulla esimieheltään huomautuksia työn tuloksista tai oikeammin niiden puutteesta.
Velat Davidille antanut mies, joka sivumennen sanoen oli pieni likaisissa samettihousuissa ja kauhtuneessa takissa kulkeva partainen noin viisikymppinen ilmestys nimeltään Dodger, oli soitellut useasti kesän mittaan ja vaatinut saataviaan. Miehen sävy oli kerta kerralta käynyt uhkaavammaksi ja vaativammaksi. David oli hintelä vartaloltaan eikä mitään urheilutyyppiä. Käytökseltään hän oli hiljainen ja mieluimmin katseli kaikkea syrjästä. Hän pukeutui siististi mutta huomaamattomasti. Häntä voisi nimittää hyvällä syyllä jopa konttorirotaksi, sillä siltä David tosiaan näytti. Hänen mieleensäkään ei olisi tullut mitenkään vastustaa velkojaansa eikä hän osannut keksiä mitään pakokeinoa ahdingostaan. Puhuminen jollekulle ulkopuoliselle tuntui niin nololta, eikä siitä varmaan olisi apuakaan ollut. Huoli oli kalvanut häntä koko kesän ja yhä hermostuneemmaksi hän kävi mitä suuremmaksi velka paisui. Nyt tilanne oli se, että hän oli velkaa, jonka oli hävinnyt peleihin, kokonaiset 55 000 puntaa eikä hänellä ollut mitään millä maksaa se. Tänä aamuna oli Davidin velkoja Dodger soittanut ja puhunut hyvin uhkailevaan sävyyn. David koetti muistella mitä mies olikaan sanonut:” …ja jollet suorita velkaasi viikon sisään minun on pakko ryhtyä toimenpiteisiin. Tiedät kyllä mitä tarkoitan.” Mutta David ei oikein tiennyt, mutta hän aavisteli jotakin. Aivan niin kuin niissä gangsterielokuvissakin aina käy. Isot miehet tulevat ja katkaisevat jalan tai käden tai mukiloivat sairaalakuntoon. Ehkä pahimmassa tapauksessa…. David ei uskaltanut ajatella loppuun asti. Siitä asti hän oli kävellyt talossaan edestakaisin ja hermoillut itsensä raunioksi. Keittiön pöydällä oli jäähtynyt tee kupissaan ja puoliksi syöty voileipä sen vieressä. Ohi mennessään David kantoi kupin tiskipöydälle huomaamatta edes tyhjentää sitä. Jokainen rasahdus sai hänet hyppäämään säikähdyksestä ilmaan. Hän ei ollut kyennyt aamulla lähtemään edes töihin eikä vaivautunut edes soittamaan työpaikalleen. Tämä ei tosin ollut ensikerta, kun David oli poissa työstä. Aikaisemmin hän oli kuitenkin aina soittanut ja keksinyt jonkun tekosyyn. Nyt eivät hänen ylihermostuneet aivonsa edes muistaneet, että hänellä oli työpaikka.
Silloin hän kuuli sen. Se oli auton kaukainen ääni. Davidin talolle johtava tie ei vienyt mihinkään talolta eteenpäin, joten sillä tiellä oleva oli siis tulossa hänen luokseen. David yritti muistella, mihin aikaan puhelu oli aamulla tullut. Se oli varmaankin ollut jo siihen aikaan kun hänen olisi jo pitänyt olla töissä. Toisin sanoen tuo pieni partainen Dodger oli siis lähettänyt jo koiransa hänen kimppuunsa, koska Dodger oli ainoa joka tiesi hänen olevan kotona. David katsoi olohuoneen ikkunasta, varoen samalla näyttäytymästä. Auto näkyi jo ja sen kuljettajan hahmo näytti itse kuolemalta Davidin silmissä. Hän oli varma, että mies oli lähetetty tappamaan hänet. Piilopaikka! Se oli ainoa selvä ajatus, minkä David sai aikaiseksi. Auto kaartoi jo soraa pöllyttäen pihaan, kun David luikerteli matalana lähes tyhjään vaatehuoneeseen. Kun auton kuljettaja koputti oveen oli David jo vaatehuoneessa. Mielestään hän oli keksinyt nerokkaan ajatuksen. Vaatehuoneen oven kahva oli ollut rikki jo pitkän aikaa ja hän oli nopeasti irrottanut sen kokonaan ja heitti kahvan sohvalle samalla, kun hän sulki oven perässään. Koputus toistui ja ulko-oven takaa kuului huuto:” Postipaketti teille, herra Rumble!” Juuri noinhan ne aina elokuvissakin pääsevät sisään, mietti David. Ehkä hän menee pois jos olen aivan hiljaa. Mies oven takana koputti vielä pari kertaa ja huusi oven läpi, mutta David pysytteli hiiren hiljaa vaatehuoneen nurkassa vapisten kauttaaltaan. Hetken kuluttua, kun ulko-ovi ei lentänytkään sisään ja poistuvan auton ääni oli lakannut jo kauan sitten kuulumasta, David uskalsi nousta seisomaan. Mitään normaalista poikkeavaa ei kuulunut, paitsi syystuulen humina katon reunoissa ja Davidin sydämen takominen. Hieman helpottuneena hän käveli ovelle ja tajusi samassa ettei ovea nyt saanut sisäpuoleltakaan auki. Vaatehuoneessa ei ollut mitään työkaluja, vain pari vanhaa takkia ja pölyä nurkissa. Paniikissa David heittäytyi ovea vasten koko painollaan ja yritti murtautua ulos. Hän raapi ovea ja lukkoa sormillaan. Lopulta hän valui nyyhkyttäen seinää vasten kipein olkapäin ja verisin sormin, mutta ovi oli ja pysyi kiinni.
Oli marraskuun toinen päivä ja Lontoossa oli kaunis loppusyksyn auringonpaiste. Helen meni avaamaan ovea ovikellon soidessa, koska hänen äitinsä ei ollut juuri kotona. Mielessään hän ihmetteli kuka siellä voisi olla. Oven takana seisoi vakavan näköinen nuori naiskonstaapeli. ”Miten voin olla avuksi?” Helen kysyi. Ja niin Helen sai kauhukseen kuulla, että David oli löydetty kuolleena heidän talonsa vaatehuoneesta, johon hän oli jäänyt lukkojen taakse. Davidin työnantaja oli alkanut huolestua, kun mies ei ollut käynyt työpaikalla moneen päivään eikä ilmoittanut mitään itsestään. Ulko-oven edessä oli löydetty postipaketti, jossa oli kirjoja. ”Minä lähetin ne.” Helen nyyhki ”Lähetin hänelle kirjat syntymäpäivälahjaksi”
Se oli huhtikuussa, David muisteli, pari kuukautta Helenin lähdön jälkeen, kun hän oli lainannut pienen summan rahaa laukkaradalla. Mies jolta rahat oli lainattu oli koronkiskuri ja laina tuli kalliiksi, mutta David selviytyi siitä. Sillä kertaa hänen hevosensa oli voittanut. Mutta helppo raha, jota useatkin lainaajat tarjosivat vedonlyöntipaikoilla ja radoilla, vaati kuitenkin kesän mittaan veronsa. Tai oikeammin pitäisi kai sanoa korkonsa. David oli lainannut rahaa useita kertoja ja lopulta hän oli peliveloissa korviaan myöten. Suurimman osan huonekaluistaan sekä autonsa hän oli jo myynyt korkojen maksamiseksi. Lähes tyhjästä talostaan hän polki töihin vanhalla polkupyörän romulla. Tosin viime aikoina töissä käymisessäkään ei enää tuntunut olevan mieltä. Niinpä David oli saanut jo pariin kertaan kuulla esimieheltään huomautuksia työn tuloksista tai oikeammin niiden puutteesta.
Velat Davidille antanut mies, joka sivumennen sanoen oli pieni likaisissa samettihousuissa ja kauhtuneessa takissa kulkeva partainen noin viisikymppinen ilmestys nimeltään Dodger, oli soitellut useasti kesän mittaan ja vaatinut saataviaan. Miehen sävy oli kerta kerralta käynyt uhkaavammaksi ja vaativammaksi. David oli hintelä vartaloltaan eikä mitään urheilutyyppiä. Käytökseltään hän oli hiljainen ja mieluimmin katseli kaikkea syrjästä. Hän pukeutui siististi mutta huomaamattomasti. Häntä voisi nimittää hyvällä syyllä jopa konttorirotaksi, sillä siltä David tosiaan näytti. Hänen mieleensäkään ei olisi tullut mitenkään vastustaa velkojaansa eikä hän osannut keksiä mitään pakokeinoa ahdingostaan. Puhuminen jollekulle ulkopuoliselle tuntui niin nololta, eikä siitä varmaan olisi apuakaan ollut. Huoli oli kalvanut häntä koko kesän ja yhä hermostuneemmaksi hän kävi mitä suuremmaksi velka paisui. Nyt tilanne oli se, että hän oli velkaa, jonka oli hävinnyt peleihin, kokonaiset 55 000 puntaa eikä hänellä ollut mitään millä maksaa se. Tänä aamuna oli Davidin velkoja Dodger soittanut ja puhunut hyvin uhkailevaan sävyyn. David koetti muistella mitä mies olikaan sanonut:” …ja jollet suorita velkaasi viikon sisään minun on pakko ryhtyä toimenpiteisiin. Tiedät kyllä mitä tarkoitan.” Mutta David ei oikein tiennyt, mutta hän aavisteli jotakin. Aivan niin kuin niissä gangsterielokuvissakin aina käy. Isot miehet tulevat ja katkaisevat jalan tai käden tai mukiloivat sairaalakuntoon. Ehkä pahimmassa tapauksessa…. David ei uskaltanut ajatella loppuun asti. Siitä asti hän oli kävellyt talossaan edestakaisin ja hermoillut itsensä raunioksi. Keittiön pöydällä oli jäähtynyt tee kupissaan ja puoliksi syöty voileipä sen vieressä. Ohi mennessään David kantoi kupin tiskipöydälle huomaamatta edes tyhjentää sitä. Jokainen rasahdus sai hänet hyppäämään säikähdyksestä ilmaan. Hän ei ollut kyennyt aamulla lähtemään edes töihin eikä vaivautunut edes soittamaan työpaikalleen. Tämä ei tosin ollut ensikerta, kun David oli poissa työstä. Aikaisemmin hän oli kuitenkin aina soittanut ja keksinyt jonkun tekosyyn. Nyt eivät hänen ylihermostuneet aivonsa edes muistaneet, että hänellä oli työpaikka.
Silloin hän kuuli sen. Se oli auton kaukainen ääni. Davidin talolle johtava tie ei vienyt mihinkään talolta eteenpäin, joten sillä tiellä oleva oli siis tulossa hänen luokseen. David yritti muistella, mihin aikaan puhelu oli aamulla tullut. Se oli varmaankin ollut jo siihen aikaan kun hänen olisi jo pitänyt olla töissä. Toisin sanoen tuo pieni partainen Dodger oli siis lähettänyt jo koiransa hänen kimppuunsa, koska Dodger oli ainoa joka tiesi hänen olevan kotona. David katsoi olohuoneen ikkunasta, varoen samalla näyttäytymästä. Auto näkyi jo ja sen kuljettajan hahmo näytti itse kuolemalta Davidin silmissä. Hän oli varma, että mies oli lähetetty tappamaan hänet. Piilopaikka! Se oli ainoa selvä ajatus, minkä David sai aikaiseksi. Auto kaartoi jo soraa pöllyttäen pihaan, kun David luikerteli matalana lähes tyhjään vaatehuoneeseen. Kun auton kuljettaja koputti oveen oli David jo vaatehuoneessa. Mielestään hän oli keksinyt nerokkaan ajatuksen. Vaatehuoneen oven kahva oli ollut rikki jo pitkän aikaa ja hän oli nopeasti irrottanut sen kokonaan ja heitti kahvan sohvalle samalla, kun hän sulki oven perässään. Koputus toistui ja ulko-oven takaa kuului huuto:” Postipaketti teille, herra Rumble!” Juuri noinhan ne aina elokuvissakin pääsevät sisään, mietti David. Ehkä hän menee pois jos olen aivan hiljaa. Mies oven takana koputti vielä pari kertaa ja huusi oven läpi, mutta David pysytteli hiiren hiljaa vaatehuoneen nurkassa vapisten kauttaaltaan. Hetken kuluttua, kun ulko-ovi ei lentänytkään sisään ja poistuvan auton ääni oli lakannut jo kauan sitten kuulumasta, David uskalsi nousta seisomaan. Mitään normaalista poikkeavaa ei kuulunut, paitsi syystuulen humina katon reunoissa ja Davidin sydämen takominen. Hieman helpottuneena hän käveli ovelle ja tajusi samassa ettei ovea nyt saanut sisäpuoleltakaan auki. Vaatehuoneessa ei ollut mitään työkaluja, vain pari vanhaa takkia ja pölyä nurkissa. Paniikissa David heittäytyi ovea vasten koko painollaan ja yritti murtautua ulos. Hän raapi ovea ja lukkoa sormillaan. Lopulta hän valui nyyhkyttäen seinää vasten kipein olkapäin ja verisin sormin, mutta ovi oli ja pysyi kiinni.
Oli marraskuun toinen päivä ja Lontoossa oli kaunis loppusyksyn auringonpaiste. Helen meni avaamaan ovea ovikellon soidessa, koska hänen äitinsä ei ollut juuri kotona. Mielessään hän ihmetteli kuka siellä voisi olla. Oven takana seisoi vakavan näköinen nuori naiskonstaapeli. ”Miten voin olla avuksi?” Helen kysyi. Ja niin Helen sai kauhukseen kuulla, että David oli löydetty kuolleena heidän talonsa vaatehuoneesta, johon hän oli jäänyt lukkojen taakse. Davidin työnantaja oli alkanut huolestua, kun mies ei ollut käynyt työpaikalla moneen päivään eikä ilmoittanut mitään itsestään. Ulko-oven edessä oli löydetty postipaketti, jossa oli kirjoja. ”Minä lähetin ne.” Helen nyyhki ”Lähetin hänelle kirjat syntymäpäivälahjaksi”
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tutuntuntuista tekstiä. Mikähän kirja, elokuva mahtoi olla kyseessä? Mut ihan hyvin kopioitu.
meille kaikille, mikä kirja tai leffa?