KYS: ssa olevasta asenteellisuudesta

Olin kerran KYS: lan synnytysosastolla. Kun pakkoraskauden läpikäyminen, raiskauksen seuraksena alkuun päässyttä lasta, yhdeksän kuukautta tuli täyteen ja oli varattu aika sektiota varten. Se koko lyhyt ajanjakso olikin erittäin mielenkiintoista havaittavaa ja koettavaa.

Ensin annettiin lääkkeitä toimenpiteeseen menoa varten. Mutta tukisukkia ei laitettu heti jalkoihin, vaikka se olisi ollut asiaankuuluvaa. Annetut anestesialääkkeet eivät ensin aluksi tepsineet lainkaan. Ilmeisesti selän kohdalta laitetetut aineet eivät sittenkään olleet kohdillaan. Toimenpidehuoneessa työvuorossa ollut anestesialääkäri joutui soittamaan toiselle virkaatekevälle anestesilääkärille, että miten toimia. Joten minuun pumpattiin kaksinkertaiset lääkkeet. Tukisukat sain jalkoihini vasta, kun itse muistin ja havaitsin, että niitä ei oltu minulle laitettu.

Leikkaussalissa kävi hoitohenkilökunnan asenteellisuus erittäin selväksi. Anestesiasta vastannut lääkäri tokaisi mm., että minun reaktiot ovat diagnoosiini nähden ymmärrettävät.

Vaikka olin ilmaissut hoitotahdossani, että saisin lapseni heti synnytyksen jälkeen viereeni, sitä ei annettu tehdä. Minulle sanottiin, että koska olin antamassa lapseni adoptioon, siihen ei suostuttaisi.

Leikkaus meni sinänsä hyvin, paitsi, että pari tikki kiristi vatsan seutua ja poltteli erittäin pahoin.
Silti jo parin päivän päästä synnytyksestä minut pakotettiin kävelemään samaan yhteiseen tilaan, jossa oli muita odottavia äitejä. Kävelepä siinä sitten, kun tikki hiertää ja polttelee ihoa.

Pyydettyäni pari, kolme kertaa syntyneen lapsen luokseni, hoitaja, joka toi hänet luokseni, sanoi, että lapsessa on jotain kynnen aiheuttamia raapimajälkiä. Hän teki tiettäväksi, ja epäili, että minä olen hänelle aiheuttanut. Voin sanoa, että en minä ainakaan niitä hänelle tehnyt. Kuka lieneekään, niin minä se en ainakaan ollut.

Tuli kolmas päivä. Kas kummaa, vaikka olin jo varmaakin yli kymmenen kertaa sanonut ja tehnyt selväksi niin oman kotipaikkani tk: ssa, kuin KYS: ssa, että minun on olosuhteiden pakosta luovutettava syntyvä lapseni adoptioon, niin jostakin todella kummallisesta syystä minun piti osallistua täysin turhaan hoitopalaveriin, jossa oli sosiaalityöntekijä ja jos oikein muistan, niin yleislääketieteen
erikoislääkäri. Koko kyseisen palaverin ajan tunnelma oli erittäin painostava. Ja lääkäri katsoi minua pitkin nenänvarttaan. Hän myöskin sanoi adoptioprosessiin liittyen, että : " Tämä (prosessi) tulee kestämään erittäin pitkään ja kauan. Vihjauksen ymmärtämiseen ei minulta mennyt, kuin se pari, kolme sekuntia. Minulle tehtiin hyvin selväksi, mitkä olisivat seuraukset, jos en kirjoittaisi mitä pikimmin lapsen luovutuspaperit sosiaalipuolen hoidettavaksi.

Osastolla kuulin ohimennen, että minua oltaisiin ilmeisesti siirtämässä toiselle osastolle. Nimittäin psykiatriselle osastolle. Osastolla ja joillekin oli ilmeisesti tullut sellainen käsitys, että kun olin toivonut nähdä viimeisiä kertoja elämässäni lastani, että olisin ollut päätymässä pitämään itselläni lapseni.

Siitä huolimatta, vaikka olin jo vaikka kuinka monta kertaa sanonut, että olen antamassa lapseni pysyvään adoptioon.

Oli erittäin mielenkiintoista huomata ja havaita, millaista on potilaiden kohtelu KYS: ssa. Etenkin, jos sattuu vähänkään olemaan jotakin hoitotaustaa.