Kekkosen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla.[40] Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi.
Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä SDP:n puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikeistosta nousi kriittisiä ääniä, kuten Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka muodostivat Perustuslaillisen kansanpuolueen. Toinen näkyvä vastustaja oli entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo.
Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu K-linja. Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää".lähde? K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä.lähde?
Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto".
Nimenvaihdos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luovutetun Karjalan siirtoväen asutustoiminnasta vastannut maa- ja metsätalousministeriön osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo riitaantui Kekkosen kanssa 1950-luvulla ja perusti Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muutti 1960-luvun kaupungistumisen vuoksi Maalaisliiton tapaan nimensä Suomen Maaseudun Puolueeeksi, jolle pohjalle Timo Soini, Kari Bärlund, Raimo Vistbacka sekä Urpo Leppänen päättivät perustaa Perussuomalaiset.[41]
Vuonna 1965 Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi. Muutos kuvasi irtautumista agraaripolitiikasta valtakunnalliseksi yleispuolueeksi. Nimenvaihdon myötä puoleen kannatus laski jyrkästi.[38] Ensimmäisen nimenvaihdoksen aikaan tapahtui myös niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, jolloin puolue huolestui kannattajapohjansa vähenemisestä. Uudella nimellä tavoiteltiin entistä laajempaa kannatusta myös kaupungeista.lähde? Keskustapuolueen kannatus eduskuntavaaleissa vähäisimmillään oli 35 ja 36 kansanedustajaa Johannes Virolaisen puheenjohtajakauden lopulla.
1960- ja 70-luvuilla keskusta oli reformistinen, parlamentaarista kansanvaltaa kannattava puolue, joka pehmensi äärivasemmiston ja oikeistovoimien vastakkainasettelua. Myös kannattajakunta monipuolistui, kun toimihenkilöiden ja työväestön osuus kasvoi.[38]
Puolueen nimi muutettiin muotoon Suomen Keskusta vuonna 1988.[38]
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla.[40] Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi.
Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä SDP:n puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikeistosta nousi kriittisiä ääniä, kuten Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka muodostivat Perustuslaillisen kansanpuolueen. Toinen näkyvä vastustaja oli entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo.
Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu K-linja. Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää".lähde? K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä.lähde?
Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto".
Nimenvaihdos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luovutetun Karjalan siirtoväen asutustoiminnasta vastannut maa- ja metsätalousministeriön osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo riitaantui Kekkosen kanssa 1950-luvulla ja perusti Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muutti 1960-luvun kaupungistumisen vuoksi Maalaisliiton tapaan nimensä Suomen Maaseudun Puolueeeksi, jolle pohjalle Timo Soini, Kari Bärlund, Raimo Vistbacka sekä Urpo Leppänen päättivät perustaa Perussuomalaiset.[41]
Vuonna 1965 Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi. Muutos kuvasi irtautumista agraaripolitiikasta valtakunnalliseksi yleispuolueeksi. Nimenvaihdon myötä puoleen kannatus laski jyrkästi.[38] Ensimmäisen nimenvaihdoksen aikaan tapahtui myös niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, jolloin puolue huolestui kannattajapohjansa vähenemisestä. Uudella nimellä tavoiteltiin entistä laajempaa kannatusta myös kaupungeista.lähde? Keskustapuolueen kannatus eduskuntavaaleissa vähäisimmillään oli 35 ja 36 kansanedustajaa Johannes Virolaisen puheenjohtajakauden lopulla.
1960- ja 70-luvuilla keskusta oli reformistinen, parlamentaarista kansanvaltaa kannattava puolue, joka pehmensi äärivasemmiston ja oikeistovoimien vastakkainasettelua. Myös kannattajakunta monipuolistui, kun toimihenkilöiden ja työväestön osuus kasvoi.[38]
Puolueen nimi muutettiin muotoon Suomen Keskusta vuonna 1988.[38]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tällaista tämä on palstahäirikkö palstamajurin kanssa, kun hänellä lääkitys pettää, palsta täytyy kaikenlaisesta pakkomielteisestä tarinasta pankkomajurin mielikuvitusta riivaavista sosialisteista ja kommereista, höytettynä oudoilla tarinoilla demareista ja Halosesta. On siis muitutettava pankkomajuria siitä, että tämä on edelleen keskustan palsta.
Keskustalaisia yhteisöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alkio-opisto, Korpilahdella sijaitseva puolueopisto
Huoltoliitto
Keskustan ja maaseudun arkisto, Maalaisliitto-Keskustapuolue-Suomen Keskusta -puolueen historiaa tallentava arkisto
Keskustanuoret, puolueen nuorisojärjestö
Maaseudun Kukkaisrahaston Säätiö, nuorten toimintaa tukeva rahasto
Maaseudun Sivistysliitto, keskustaa lähellä oleva kulttuurijärjestö
Nuorisosäätiö, sosiaalisten asuntopalvelujen järjestö
Suomen Keskustanaiset, naisjärjestö
Vesaiset, varhaisnuorisojärjestö [37]
Lähes joka päivä kun "avaa" kepupalstan, löytää pankkopölhön "avauksia" ja "kirjoituksia". Ahkerimpana soopakirjoittajana toveri Pankkis tuottaa palstalle eniten "sisältöä", eikä mitään muuta.