Etsikkoaika

Nuoruudessani minulla oli etsikkoaika, mutta en silloin vielä löytänyt.

Kävin monissa kristillisissä hengellisissä kokouksissa, myös helluntaiherätyksessä. Siellä rukoiltiin väkevästi, pantiin kädet sairaitten päälle, profetoitiin, puhuttiin uusilla kielillä ja ylistettiin. Erityisesti jäi mieleeni lähetyssaarnaaja, joka kertoi voitoista Etiopiassa, kuinka Pyhä Henki oli laskeutunut muuaan alkujaan hyvin passiivisen miehen päälle, ja josta oli tulut Jeesukseen Kristukseen tetoisesti uskova. Jäi myös mieleeni paikallinen mies, joka rukoili Pyhän Hengen vallassa väkevästi, kuuluvasti ja voimallisesti.

Vaikka en vielä löytänyt tietä Herrani luo, tutustuminen helluntaiherätykseen teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Juuri sitä olin etsimässa. En löytänyt, mutta selvästi, näin jälkikäteen nähden, Herra valmisti minua.

Kun olin alkoholismini kanssa joutunut lopullisen ahtaalle, katuojaakin kurjemmaksi ja avuttomammaksi, Herra pakotti minut ryhtymään viikkoja kestäneeseen rukoustaisteluun. Toimin pakon alaisena, kuin kuka tahansa mielisairas. En voinut toimia toisin. Tässä vaiheessa kysyin puhelimitse neuvoa helluntaiseurakunnan päivystäjältä. Ei muu mahdollisuus edes tullut mieleenikään, vaikka olinkin saanut luterilaisen kasvatuksen. Hellluntaipiirissä löysin etsimäni. En pelkästään päässyt pitkäaikaisesti kuiville, vaan tulin tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajani.

Viisi vuotta helluntaiherätyksen rivijäsenenä opetti minulle lähes kaiken, mitä käytin toimiessani luterilaisena pappina: ilon ja kristityn saaman armon käsittäminen myös omalle kohdalle on kaiken julistuksen lähtökohta. Ja myös sen sain huomata kirkossa, että ilosanoma todella kävi kaupaksi ja kirkon penkit täyttyivät ääriään myöten, kun kerrottiin kristittynä olemisen ilosta ja vapaasta armosta.

Helluntaiherätys oli minulle oppilaitos numero 1, teologinen tiedekunta vasta numero 2. Julistamme yhdessä vapaiden suuntien ja herätysliikkeiden kanssa samaa sanomaa Kristuksen täydellisestä sovitustyöstä.