eläissään henk.kohtaisesti tuntenut lieksalaisperheen jossa on ollut lapsia 10 tai enemmän? Minä olen tuntenut sekä jopa 12-lapsisen perheen. Ei sellaisia ole enää ainakaan Suomessa.
Moniko tämän palstan lukijoista on
12jaenemmänkin
8178
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Naapurissa oli 14 lasta. Isän lapsuuden perheessä 10.
Suomen suurimmat perheet löytyvät nykyisin lestadiolasten kodeista.
Naimisissa kahdeksan vuotta, kakaroita siunaantui kymmenen. Sitten toinen puolisoista kuoli. Kai toinen mokoma jäi siksi tulematta. Vaimo koko ajan raskaana tai juuri synnyttänyt.
Köyhän ainoa rikkaus oli kakarat, oli oikein näytettävä, että meilläpä on jälkikasvua, vaikka oikeasti ei ollut varaa yhteenkään.
Elämä pelkkää kituuttamista, puutetta kaikesta, hyvä jos edes velliä oli mahojen täytöiksi, vaatteista puhumattakaan. Ei edes puhetta penskojen koulutuksesta, harrastuksina toinen toistensa hoitaminen.
Sitten jotkut ihastelivat kakaralaumoja ja ehkä äiti palkittiin suurperheen äitiydestä.
Juuri ne, joilla ei ollut varaa, ei edes kunnon asuntoa, olivat ahkerimpia väestön lisääjiä. Kukaan ei kysynyt penskoilta, millaista elämänne on, se varmaan näkyi jo päälle päin.
Ketään ei kiinnostanut näiden perheiden jälkikasvun koulutus. Kansakoulun jälkeen heti vain hanttihommiin, olipahan yksi suu vähempänä ruokapöydässä.
Ennen oli isoja perheitä useammassakin perhessä. Lapsia tuli kuin tuutista. Äidit hellan ja pesusoikon äärellä hoitivat katraat ja ukot . Perheissä oli puutetta ja kurjuutta. Kuitenkin jotain särvintä oli katraalle syöttää omavaraisuuden vuoksi. Pennut eli kurissa ja nuhteessa ja kaikki joutuivat osallistumaan tekemällä jotain selviytymisen eteen. Ei ollut vapaa-ajan ongelmaa.
Eikä laiskoja ruokittu kotiin, vaan oli lähdettävä työhön heti kun kykeni!
Ka minä tunnen useita enkäole lestaasdiolainen vaan aivan tavallinen.
Voe veikkonen, olihan nuita tuolla syrjäkylillä. 5-6 penttuuha oli pienperhe. Eppäilivät, jotta mikä on ku ei ala sikkiimmään. Muisttaaksen 16 tais olla parraemmillaan. Kansakoulluu kun käyvä juntattiin 7 vuotta, nii joka vuos tuli yks uus oppelas koulluun muutamista tallouksista ja hyvin mäni. Kun ei ollu nuita nykypäevän kotkotukssii ja nuorisoterapettija penttuin kasvvuu sotkemassa. Homma hoetu, murrosikkee ei kukkaa tiennykkää, halon hakkuusseen ja heinnee seivästämmään ja hevosella halakkoo ajammaan 10 vuotiaana viimmesttään. Loppuaeka mäni urhheillessa ja kalalla. Yhestäkkää ei tullu puliukkoo, eikä rosvvoo, mitä minä tiijän. Toloku immeissii kaekista.
Muutaman tuollaisen perheen olen tuntenut aikoinaan.
Se oli silloin, kun poeka oppi ojankaevuun viimesttään 13 ikäsenä. Mutta voin sanoa että keskimäärin ihmiset olivat onnellisempia elämään 1950-60 luvuilla, kun mitä nyt. Osattiin iloita pienistä asioista, eikä tavoteltu kuuta taivaalta.
Kanariansaarille ei tarvinnu lähtee viikoksi sitä onnellisuutta hakemaan. Tämänpäivän ihminen on täysin mainonnan, television, netin-ja roskalehtien uhri. Ei toki kaikki, mutta hyvin suuri osa suomalaisista on. Omat aivot ovat n.s. hyllyllä. Siihenhän pyritään jo pienestä pitäen eskareissa, päiväkodeissa ja heti alaluokilta alkaen. Se on sitä -70 luvulta alkanutta käännytystä vasemmiston toimesta.
Tuskin koskaan Suomessa on ollut niin paljon onnettomia ihmisiä, kun on nyt. 25,000 lasta ja nuorta vuosittain sosiaalihuollon ja lastensuojelun pariin. Hyvin on vasurit onnistuneet tavoitteissaan. Selväpäistä pentua on vaikea löytää. Vanhemmat, jotka ovat syntyneet 70-80 luvuilla ovat yhtä kadoksissa, kuin omat pentunsa. Lapsi määrittelee toiminnat, ei vanhempi. Vanhemmista on tullut kun koiria juoksunarussa.