Kirkonkello kajahteli ja säikäytti lintuparven tiehensä. Vieraat valuivat hiljalleen sisään suurista pariovesta. Leppoisa kesätuuli tarttui rouvien hattuihin ja siirteli vanhempien miesten jakauksia. Kirkkosalissa kiviset seinät ja korkea katto rikkoivat hiljaiset jutustelut puheensorinaksi. Oli ensimmäinen oikea hellepäivä, mutta viileä kivi piti ilman sisällä miellyttävänä.
Nainen kipusi puuportaita parvelle ja istuutui massiivisten urkujen eteen. Hän asetteli nuottivihkon telineeseen ja se aukesi kuin itsestään juuri oikeasta kohdasta. Häämarssi oli jo lukemattomia kertoja puhissut ulos urun pilleistä. Nainen istui selin saliin ja tarkasteli suuren peilin kautta, mitä kirkon etuosassa tapahtui. Sulhanen seisoi kapeassa haara-asennossa, kädet sivuilla ja siirteli tuskin havaittavasti painoaan jalalta toiselle. Nainen sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Pian se olisi ohi.
Sulhanen katseli ulkoisesti rauhallisena kirkon täyttymistä. Hänen vanhempansa vilkuttelivat eturivistä, kaveriporukka ilveili taaempana ja saivat sulhasen naurahtamaan. Hän hypisteli sormillaan kämmeniään, jotka tuntuivat nihkeiltä. Sulhanen katsoi parvelle ja näki hennon naisen istuvan urkujen edessä. Sulhanen sipaisi tietämättään kulmaansa ja ajatus palasi viime syksyyn.
Oli sunnuntai aamupäivä. Mies käveli verkkaisesti pitkin puistotietä kädet takin taskuissa. Sora rapisi ja keltaiset lehdet vilistivät puiston poikki.
-Antti!, kuului ääni takaa. Mies seisahtui ja näki Elisan juoksevan häntä kohti. Mies otti kätensä taskusta ja halasi puoliksi velvollisuudesta, puoliksi koska halusi. Antti oli seurustellut jo neljän vuoden ajan, mutta ei tämän naisen kanssa. Juhannuksen jälkeen he olivat tavanneet säännöllisesti. Kummankin moraali ja omatunto soti vastaan, mutta kumpikaan ei halunnut lopettaa. Päinvastoin, joskus aamuyön tunteina he kiusoittelivat toisiaan ajatuksella, että eläisivätkin loppuelämänsä yhdessä.
-No, mikäs nyt.. eikös sinun pitäisi olla urkujen ääressä, Antti kysyi leikkisään sävyyn.
-Otin tuuraajan.., Elisa vastasi katsoen ohi, käänsi katseensa Anttiin ja jatkoi, -Minulla on sinulle asiaa. Antti vakavoitui ilmeen nähdessään ja aikoi sanoa jotain, mutta Elisa ehti ensin.
-Minä rakastan sinua. Antti ei saanut sanaa suustaan.
-Elisa, minä.., Antti alkoi, mutta Elisa keskeytti.
-Minä rakastan sinua ja olen raskaana.
Elisa sai merkin ja havahtui. Hän tyhjensi päänsä ajatuksista ja alkoi painella urkujen kuluneita koskettimia. Häämarssi kajahteli komeana ja ihmiset nousivat seisomaan. Tanakka isä saattoi valkeisiin pukeutunutta neitoa ja salamavalot välkkyivät. Elisa tarkkaili peilistä, kuinka sulhanen asteli vastaan ja otti morsiamen käsipuoleensa. Sisältä viilsi.
Hento keho liikehti soiton tahtiin, yhä voimallisemmin sormet vaativat ääntä uljaasta pillirivistöstä. Häämarssin iloinen sävy alkoi taipua mahtipontiseksi. Pauhu kohosi, äänet tuntuivat kehossa ja saivat kristallin värisemään. Nainen soitti sormenpäät valkoisina, pieksi urkuja ja valutti tuntonsa ilmoille. Katse alkoi muuttua sameaksi kyynelistä ja keho vavahdella itkun tunkiessa esiin. Kasvot vääristyivät tuskasta, hampaat purivat huulta ja koskettimet muuttuivat liukkaiksi poskia pitkin valuvista kyyneleistä. Antti saattoi morsiamensa alttarille papin eteen ja kuunteli. Jokainen sävel tuntui iskevän sieluun kuin leka. Muut kuulivat vain upeasti soitetun häämarssin, Antti sen sijaan mureni pieniksi palasiksi. Morsian vilkaisi miestään. Niin miehekäs ja niin herkkä, nytkin silmät kosteina, hän ajatteli. Viimein soitto lähestyi loppuaan, viimeinen nuotti venyi, venyi ja venyi, värisi syvänä ja täyteläisenä ilmassa repien Antin korvat verille, kaikui vielä hetken kiviseinissä ja loppui sitten hiljaisuuteen. Pappi aloitti puheensa eikä kukaan kuullut tukahdutettua nyyhkytystä urkuparvelta.
Nainen kipusi puuportaita parvelle ja istuutui massiivisten urkujen eteen. Hän asetteli nuottivihkon telineeseen ja se aukesi kuin itsestään juuri oikeasta kohdasta. Häämarssi oli jo lukemattomia kertoja puhissut ulos urun pilleistä. Nainen istui selin saliin ja tarkasteli suuren peilin kautta, mitä kirkon etuosassa tapahtui. Sulhanen seisoi kapeassa haara-asennossa, kädet sivuilla ja siirteli tuskin havaittavasti painoaan jalalta toiselle. Nainen sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Pian se olisi ohi.
Sulhanen katseli ulkoisesti rauhallisena kirkon täyttymistä. Hänen vanhempansa vilkuttelivat eturivistä, kaveriporukka ilveili taaempana ja saivat sulhasen naurahtamaan. Hän hypisteli sormillaan kämmeniään, jotka tuntuivat nihkeiltä. Sulhanen katsoi parvelle ja näki hennon naisen istuvan urkujen edessä. Sulhanen sipaisi tietämättään kulmaansa ja ajatus palasi viime syksyyn.
Oli sunnuntai aamupäivä. Mies käveli verkkaisesti pitkin puistotietä kädet takin taskuissa. Sora rapisi ja keltaiset lehdet vilistivät puiston poikki.
-Antti!, kuului ääni takaa. Mies seisahtui ja näki Elisan juoksevan häntä kohti. Mies otti kätensä taskusta ja halasi puoliksi velvollisuudesta, puoliksi koska halusi. Antti oli seurustellut jo neljän vuoden ajan, mutta ei tämän naisen kanssa. Juhannuksen jälkeen he olivat tavanneet säännöllisesti. Kummankin moraali ja omatunto soti vastaan, mutta kumpikaan ei halunnut lopettaa. Päinvastoin, joskus aamuyön tunteina he kiusoittelivat toisiaan ajatuksella, että eläisivätkin loppuelämänsä yhdessä.
-No, mikäs nyt.. eikös sinun pitäisi olla urkujen ääressä, Antti kysyi leikkisään sävyyn.
-Otin tuuraajan.., Elisa vastasi katsoen ohi, käänsi katseensa Anttiin ja jatkoi, -Minulla on sinulle asiaa. Antti vakavoitui ilmeen nähdessään ja aikoi sanoa jotain, mutta Elisa ehti ensin.
-Minä rakastan sinua. Antti ei saanut sanaa suustaan.
-Elisa, minä.., Antti alkoi, mutta Elisa keskeytti.
-Minä rakastan sinua ja olen raskaana.
Elisa sai merkin ja havahtui. Hän tyhjensi päänsä ajatuksista ja alkoi painella urkujen kuluneita koskettimia. Häämarssi kajahteli komeana ja ihmiset nousivat seisomaan. Tanakka isä saattoi valkeisiin pukeutunutta neitoa ja salamavalot välkkyivät. Elisa tarkkaili peilistä, kuinka sulhanen asteli vastaan ja otti morsiamen käsipuoleensa. Sisältä viilsi.
Hento keho liikehti soiton tahtiin, yhä voimallisemmin sormet vaativat ääntä uljaasta pillirivistöstä. Häämarssin iloinen sävy alkoi taipua mahtipontiseksi. Pauhu kohosi, äänet tuntuivat kehossa ja saivat kristallin värisemään. Nainen soitti sormenpäät valkoisina, pieksi urkuja ja valutti tuntonsa ilmoille. Katse alkoi muuttua sameaksi kyynelistä ja keho vavahdella itkun tunkiessa esiin. Kasvot vääristyivät tuskasta, hampaat purivat huulta ja koskettimet muuttuivat liukkaiksi poskia pitkin valuvista kyyneleistä. Antti saattoi morsiamensa alttarille papin eteen ja kuunteli. Jokainen sävel tuntui iskevän sieluun kuin leka. Muut kuulivat vain upeasti soitetun häämarssin, Antti sen sijaan mureni pieniksi palasiksi. Morsian vilkaisi miestään. Niin miehekäs ja niin herkkä, nytkin silmät kosteina, hän ajatteli. Viimein soitto lähestyi loppuaan, viimeinen nuotti venyi, venyi ja venyi, värisi syvänä ja täyteläisenä ilmassa repien Antin korvat verille, kaikui vielä hetken kiviseinissä ja loppui sitten hiljaisuuteen. Pappi aloitti puheensa eikä kukaan kuullut tukahdutettua nyyhkytystä urkuparvelta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin monet kerrat olen tähän tuoliin istunut
ja joka kerta, tunne on vähintäänkin sielua
koskettava...äänen avauksen jälkeen aloitan
hieman varoen-
Tuli kirkkoon mies ja lapsi...isä, minua väsyttää...
Aika vaikeaa laulaa äänen murtumatta, kun alttarilla
lepää kolme arkkua. Kappaleen valinta on tarkoin mietitty...lapset menettivät äitinsä, poika isän, vanhemmat lapsensa...
Tuli kirkkoon mies ja lapsi...
Aurinkoista kevättä Max :)
Valkeat arkut alttarilla,
tuhansien tunteiden tuottajat
Sielun itkevän sivelee
Muistojen kultainen sivellin
Lämpöä ja aurinkoa myös Sinun kevääseesi...=)
Valkeat arkut,
puhtaat sielut...
tuhannet tunteet, läpi käyneet.
Kyynel kirjoo alttariliinan,
ken poistaisi kysymysten piinan?
Sisintä polttaa pohjaton kaipuu,
tuulessa painuu,
nöyrtyy, pystyinkin pää.
Muistoista piirtyy kaunein kuva,
niin hento, vieno ja viaton.
Thanks Max :)
*menee tästä vollaamaan ensin suuremmat itkut ja palaa sit vasta kommentoimaan....
Pahimmat "tunnemuistot" jo itsekseni käsiteltyäni yritän nyt jotain tähän sanoa.
Kaikki häät, hautajaiset ja sukujuhlat mieleni sokkeloista kaivettuani, huokaan syvään ja hilliten itseäni pyrin olemaan muistamatta, niitä dramaattisia ja monikerroksisia tapahtumia ,joita ei ole voinut välttää huomioimasta niihin osallistuneena. *Huh*
Minun ei pitäisi moisiin juliin edes kuvitella meneväni, sen olenkin jo selkeästi itselleni moneen kertaan todennut.
Muistui nyt sekin mieleeni, kuinka yksissä todella upeasti järjästetyissä ja mieleenpainuvissa, jopa erttäin hauskoissakin häissä puheosuudessani sain kaikki itkemään.Pari kylläkin oli aidosti rakastavaiset. Mutta tähän stooriin oli liittynyt hyvinkin dramaattinen tapahtuma ja kaikki muut sen painelivat villasella, niin eikö mitä,en tietystikkään sitä voinut syrjäyttää. En kyllä itse sitä puhettani enää pystynyt videolta katselemaan. *voi luoja*
Näissä häissä oli mukana myöskin ex-aviomieheni perheensä kanssa. Oli mennyt vuosia , kun hänetkään olin nähnyt. Tosin hyvin selkeästi tajusin, etten tuon miehen kans kyllä enää haluasikkaan olla naimisissa. Niin sitä ihmiset kasvavat aivan omiin maailmoihinsa.
Tämän novellin "Urkuri" teksti oli äärettömän hyvä, koskettava ja elämänmakuinen.Lukiessa oli tunne, kuin itse olisi noihin häihin ollut osallistuneena.Kuinka hienosti ja tietyllä eleettömyydellä, ilman erityisiä painotuksia, tämä teksti eteni rivi riviltä ja kokemuksena syntyikin tuo hätkähdyttävä tunne, kuin elokuvaa katsoessaan , et tajua enää olevasi katsoja, olet mukana ja sisällä kaikessa tapahtumassa.Urkurin kyyneleet alkoivat virrata omista silmistä. Morsiamen naivius, rakastuneen naisen halu nähdä miehessään vain pelkkää hyvää , tuntui kuin omista solumististaan sekin olisi esiin saatettu.
Sulhasen murentuminen meni läpi sielun.Huomasin jopa piteleväni omia korviani ja musiikin yltyessä suureen viiltävään kipuun....kyyneleet virtasivat jo valtoimenaan.
Kun en "itse" kykene enää enempää sanomaan, niin Mami *halii*.......('****** elekieltä*******)
Olen pari kertaa itsekin puhunut, olivat tosin hautajaisia. Ensimmäisellä kerralla se oli helppoa, kun tunsin vainajan todella hyvin, aidosti olin hänestä pitänyt ja siksi puhuminenkin myönteisine sanoineen tuli ihan luonnostaan.
Kerran oli kuitenkin niin, että minua pyydettiin jokunen sana sanomaan puolitutun hautajaisissa. Tiesin vainajan, mutta en kauhean hyvin tuntenut. Hiukan haastattelin sitten heitä, jotka paremmin olivat tunteneet. En tiedä, kuinka se loppujen lopuksi meni, mutta tavattoman kiusalliselta se tuntui. Ikäänkuin olisin valehdellut..ainakaan puhe ei luonnolliselta tuntunut.
Jälkeenpäin kiittivät sanoista ja joku jopa kehaisikin puhetta, mutta sisälläni ei tuntunut yhtään hyvältä. Tunsin jonkinlaista häpeää..? Silloin opin, että tuollaisia puheita en ainakaan minä kykene pitämään, jollen voi täysin sanojen takana seisoa.