Black Bird

Tapasin Itiksen Bläkkärissä sunnuntaipäivänä 30.10.2016 erään ambulanssikuskinaisen. (seur. aamuna satoi ensilumi)

Oli vähän yksinäisen ja hiukka surullisenki olonen. Menin jutteleen ja oltiin siinä useempi tunti, tuli kai parempi mieli, puhuttiin mukavista ja vähä pelottavistaki asioista. Mulla oli tosi hyvä ja lämmin olo tän ihmisen seurassa. Vähän niinku oltais tunnettu toisemme aina.

Sillä oli kotona ongelmia ja aattelin, et ehkä vaan kaipas hetkeks unohdusta niistä. Sanoi et elämä on paskaa. Halusin kai jotenki varovaisesti näyttää tai saada sen ymmärtään, ettei se ihan niin oo. Kysyin, jos lähtis sienestään... kerään suppareita mun kaa. Sano et lähtis samantien, jos ei ois naimisissa. (aattelin et eikö voi olla ystäviä?) Juteltiin sit kaikenlaista ja jossain vaiheessa tuli sellanen hetken hiljaisuus. Katselin sitä, se näpräs vähän hermostuneesti kynsiään ja sano että haluisin varmaan pelastaa sen.

Yritin aatella järjellä ja vastasin etten voi sua pelastaa - enhän ees tuntenu koko ihmistä -, vaikka tunteet sano ihan muuta. Koko juttu tuli kans niin puun takaa, et ehkä pelästyin.

Oon kelaillu tätä niin tuhat kertaa mielessäni. Ois pitäny vaatia selittämään, et mitä tarkoittaa. Oisin mä auttanu ja ehkä jotain sanoinki, mut en tiedä ymmärsikö.

Se lähti sit ulos aika kiireellä ja ehkä hiukka liikutuksen vallassa. Lähdin perään - oli jo pimeää. Halattiin ja hyvästeltiin. Se sanoi mulle, etten sais ikinä muuttua ja halas uudestaan - en ikinä unohda sitä hätääntynyttä katsetta. Lähdettiin kumpikin tahoillemme. Kai siinä hetkessä olin vaan onnellinen et tapasin sen, enkä osannu murehtia mitään. (olinko vaan niin vitun tyhmä, etten ymmärtäny?)

Vähitellen sit tajusin että oon rakastunu. Se hetki ku tavattiin on palanu mun mieleen niin, et vois ihan hyvin olla eilinen. Muistan sen kasvot, äänen ja kaiken mitä se mulle kertoi. En tienny et näin voi ees käydä.

Oon etsiny ko. Ihmistä (en ees tiedä nimeä) nyt vuoden ajan kertoakseni mitä tunnen ja tietääkseni, ettei sillä oo hätää. Kai tahdoin kertoa, että oisin halunnu auttaa ja olla tukena, jos tarvii ja jos kaikki on hyvin, parempi niin. En mä haluu rikkoa mitään, tahdon vaan et sillä on hyvä olla... sitähän tää tunne ennenkaikkea on. Toivon et se pelastamisjuttu oli vaan toteamus, eikä mikään avunpyyntö. Etsin ja kyselin vähä kaikkialta, mutten löytäny.

Mun täyty laittaa tää juttu tänne bittiavaruuteen, - jos se vaikka sattumalta löytäis tai joku vaan joka tuntee - ettei tää kaikki vaan katois ilman jälkiä. En voi ikuisesti etsiä ja tuntuu et rikon itseni, jos vielä jatkan. Aattelin, et ehkä tää myös helpottaa mua päästään irti, vaikka en voikaan unohtaa.

On tää silti tosi vaikeeta. Kai tunnen syyllisyyttä siitä, etten auttanu, jos ees apua tarvitsi ja pelkään et sille ois sattunu jotain.

Anteeks vielä jos aiheutin harmia. Tai jos oot tienny että etsin, mut et oo vaan halunnu tulla löydetyksi. Tahdon vaan hyvää, enkä ikinä häiritsisi, jos tietäisin.

<3:lla Lauri