Suku on pahin - Onko? Oma vai toisen?

Sukuun kannattaa luoda kuminauhayhteys. Pitää sopivan lähellä ja sopivan kaukana, eikä puuttua kenenkään henkilökohtaiseen elämään. Näin olen tehnyt. Välit säilyneet tosi hyvinä silloin kun yhteyksissä on.
Ei kahtiajakoja, ei perintöriitoja, ei mitään kielteistä. Ja kun jostakin aika jättää, ilmoitus tulee kuin apteekin alakerrasta - silti ei osallistumispakkoa hautajaisiin, jos on matka tai muita esteitä. Kaikki ymmärtävät kaikkia. Tai sitten he prkle ovat valehdelleet niin maan mutaisesti.

Jos ensi kesänä henki on hallussa, aion käydä yllätysmoikkaamassa erästä lähiserkkua, jonka olen nähnyt viimeksi lähes 30 vuotta sitten. Yllätysvierailulla kuten olen pitänyt tapanani.

Miten ihmeessä voi pärjätä ilman lähisukulaisia? Kenelle te kerrotte, jos ilmenee jokin vaiva? Minä ilman muuta sisaruksilleni (5kpl) ja kuopus kun olen, joku heistä on sairastanut saman ja osaa heti antaa hoidon. Ja kun tulee jokin ahdistus, niin sama juttu. Ei tarvitse kertoa mitään perustietoja, suoraan vain suoltaa vaiva ja sieltä pukkaa lohdutusta ja tietoa, miten päästä yli. Utelematta, syyttämättä, vain auttaminen on keskiössä. Vielä soittavat päivän parin päästä, onko helpottanut. Tietenkin itse toimin samoin heitä kohtaan ja nyt myös lasteni kanssa. Lähisuku toimii psykologina, erikois- ja yleislääkärinä, pappina ja opettajana.
Ei me oikein kukaan appivanhempien kanssa olla pärjätty, siedetty paremminkin, pidetty asialliset välit. Niin että jotain vikaa meissä lienee. Ei vain ikinä saatu yhteyttä kuten toisiimme. Lähes kaikki ovat jo kuolleet kuten vanhempammekin.
Kerran ison kriisi tullessa ryntäsin työpaikan psykologin luo, siitä ei ollut mitään apua, koska lääkkeitä en halunnut. Parisuhteessa olevan särön vuoksi osallistuimme srk:n parisuhdekurssille. Siitä jäi arvet pitkäksi aikaa.
Kenen kanssa lähisukulaiseton käsittelee ongelmat?

Sekä oma, että vaimon puoli.

Appiukkoa en ehtinyt tuntemaankaan ja anoppi oli hieno ihminen.Vaimoni sisaruksista hänen veljensä on möykkäävä öykkäri ja siskonsa tyhmä kuin saapas ja kaiken lisäksi itsepäinen.

Oma isäni menetti hermonsa sodassa ja äitini oli myrkkyä tihkuva, katkera nainen jolla oli käsittämättömän ylevä kuva omasta merkityksestään. Ehkä katkeruus johtui osittain tuosta ristiriidasta.
Ainoa veljeni on moraaliton, röyhkeä, epärehellinen, ahne, itserakas paska. Serkkujani en ole tavannut kymmeniin vuosiin enkä muitakaan sukulaisiani.

Veljet ovat rakkaita, varsinkin nuorin veli. Olen vanhin ja tyttö, se oli pohjanmaalla paha juttu kun vanhimman täytyisi olla poika. Sitten saivat poikia kolme kappaletta.
Muut sukulaiset ovat pohjanmaalla, isä kuoli jo 70-luvulla, äiti vasta viime joulukuussa.
Miehen suku jäi etäiseksi, emme olleet samalla aaltopituudella.

Kaikki elävät, läheiset sukulaiseni ovat terveitä.
Heidän viinansa ei vaivaa heitä, minua eikä ketään muutakaan.
Nämä elävät ovat, kuten kuolleetkin olivat, tavallista fiksunpia ja älykkäänpiä.
Suvussani vain lapset ovat lausuneen kökkö-huumoria ja typeri sanan-laskujaan.
-
Sukuni syö hyvin, mutta terveellisesti.
He tuoksuvat usein maukkaille mausteille.
Kaikilla on oma auto, hieman taviksia parenpi.
Mutta ei pröystäilevä.
-
Ei paha?


H.

Oikein hyvä suku minullakin, siskon perheessä on valkoinen Mersu, coupe-mallinen.

Jaa klaaneista

Monille sukulaiset on suurikin ongelma, ei mulle. Tunnen kyllä jonkin verran sukuani, vaimonkin sukua. Ei niistä mitään isompaa haittaa ole ollut, tosin, ei isompaa hyötyäkään. Mä vähän niinkuin välttelen niitä, just sen takia, että niistä ei tulis harmeja. Suvut toki on yrittäneet puuttua munkin asioihin jne, mutta aika hyvin olen onistunut torppaamaan net jutut. Muutamia kertoja ollut isotkin kahinat, mutta tosiasia on, ei ulkopuoliset voi alkaan ketään määräileen. Kandee hokata, en mä voi alkaa ketään "sukulaista" määräileen.

Kun nähnyt niin paljon kaikenlaisia klaaneja, jotka heiluu nimenomaan klaaneina. Napotismi jyllää, kukaan ei itse päätä omista asioistaankaan, kukaan ei ole yksilönä mitään. Aina sanotaan "me", ikinä klaanilaisista kukaan ei sano "mä". Mennään aina niikuin jonkin massan osaksi, kukaan ei itse uskalla itse, omana itsenään olla mistään yhtään mitään mieltä, ei kantaa vastuuta tekemisistään, ei edes osaa ottaa mainetta ja kunniaa, jos epähuomiosssa soolona erehtynyt tekemään ihan itse jotain.

Suvut ihmisillä kaikilla, Aikanaan se oli suurikin vahvuus, Iso jengi oli vahvempi, kuin pienenpi jengi. Nykyisin jengeistä puhuttaessa tarkoitetaan jotain isisläisiä, moottoripyöräjengejä, potunviljelijöitten jengejä, lesttatiolaisten jengejä, mustilaisia tms. Ei niinkään perinteisiä klaaneja. Paitsi just lestaatit ja mustilaiset nimenomaan on sukujengejä,

Ikävinpiä juttua, mitä tapahtunut. Yks klaanilainen sanoi aikanaan mulle "me otettiin lainaa". Kymmenkunta vuotta myöhemmin osoittautui, se "me" tarkoitti, lainapapereissa oli sen kundin nimi. Eli se suku voi olla tosiaan se pahin. Karmeaa seurattavaa, kun joku klaani "yhteissti" päättää mitä ihmeellisemmistä ihmisn asioista. Naimakaupat kai tyypillisin kaamea esimerkki.

Klaanit pienenee ja tiukkenee. Niitä on ja tulee olemaan. Se jonkinainen alakulttuuri-ilmiö pikkuhiljaa. Se kuitenkin on olemassa ja se omanlaisensa osa ja palanen muun yhteiskunnan toimimisessa, ei kuitenkaan nykyisin mitenkään suuri tekijä. Monille siitä systeemistä ehkä jotain hyötyä, mutta on sellaisesta niin paljon haittaakin, ei sukulaisita, suvuista hirvittävän paljon nykyisin haluta enää keuhkota. Jokaisen suvussa on aina joku murhamies, hevosvaras, narkkari, lestaati.....

=DW=

Suvussa vähän kaikkea, kuten yleensäkin luojamme viiniköynnöksessä, mutta onneksi ei ketään öykkäriä joka rehentelee autoillaan, omaisuuksillaan tai eläkkeidensä suuruudella.
***
Paljas on paidaton selkä ja veljetön mies.
Sisarten kesken voi jakaa sekä suuret että pienet surut.
***

Kun olen kertomuksia perunkirjoituksista ja perinnönjaosta kuullut, ainakin ahneus ja kateus tuntuvat niissä kulminoituvan ihmeellisiin mittoihin. Minulla on elossa olevia sukulaisia todella vähän, mutta heissä on ollut mukavia ja niitä vähemmän mukavia. Miehen sukulaisissa samoin, joten en voi omalla kohdallani sanoa, että suku on pahin. Epämieluisia tyyppejä sattuu kaikessa elävässä elämässä kohdalle yhtä hyvin kuin muita. Aviosuhteissa totuus toisen sukulaisista paljastuu vasta ajan myötä, niitäharvemmin voi ennakoida. Ja kun sukua ollaan, pakko tulla jotenkin toimeen eli hankalimpien kohdalla miettiä etukäteen miten mää suuni pirän, ettei tule väänneltyä epäsopivasti.

Ja sitten se perimmäinen juttu: itsehän sitä on mielestään niin maan mukava ihminen, vaan miten mahtaa olla? Jos niitä mukavia sukulaisia on, se on hieno juttu, voi kertailla muistoja jne., penkoa asioita, joista ystävätkään eivät tiedä.

Sotien jälkeen syntyi suuria ikäluokkia, ongelmia varmaan syntyi, paitsi erilaisista riippuvuuksista, myös lasten eriarvoisesta kohtelusta perheissä, fyysisestä ja henkisestä- hengellisestä- poliittisesta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä - kun eri suuntiin vetäviä voimia niin paljon - ja tietysti sisar- ja veljeskateus -ja vihakin joka sukupolvessa loi omat ongelmavyyhtinsä liki jokaisen elämään - omavaltaiset lainanototkin vois juuri olla just sitä kotimaista terrorismia - missä säälimättä käytetään hyväksi jonkun hädänalaisen vammaisen heikkoa arviointi- ja älyllistä henkistä suoriutumiskykyä - on kenties herkkyyttä ja lahjakkuutta jollain elämänalueella mutta vajavuutensa ja kokemansa vv:n vuoksi eristetty mielisairaalapotilaaksi - tämmöisiä tapauksia mun suvun piiirissä ollut useammassakin sukupolvessa - kähminnän ja lähminnän jengien ollessa arvokkaampia asioita yhteisön arvoasteikossa kuin esm ihmisarvo ja ihmisoikeudet.

Minulla on iso suku, serkkujakin kaksikymmentä, sisaruksia - tai veljiä - neljä. Puolisoilla taas on ollut pieni suku.
En osaa sanoa hyvyydestä tai pahuudesta mitään. Kaikkien puolisoiden sukuun olen ollut hyvin tervetullut, taidettu pitää liiankin hyvänä - siihen saakka kun ero tuli. Sen jälkeen alkoi eka puolison vanhempien puolelta sitkeä vihanpito, joka sai sairaita mittasuhteita. Ehkä perintöriidat ovat verrattavissa siihen. Nyt kaikki ovat edesmenneitä ja ymmärrän kyllä heitä. Eivät hekään olleet itseään tehneet...
Vanhin veli on minulle läheisin. Edesmennyt sisko oli läheinen myös. Muihin suhteeni on neutraali.
Tapaamme kerran, pari vuodessa. Kaikki asuvat kaukana toisistaan.

Ai niin. Minullakaan ei ole koskaan ollut isovanhempia, olen pahnanpohjimmainen kuten meillä päin sanottiin. Iltatähti olisi ollut kauniimpi nimitys..))