Vanhan testamentin Saarnaajan kirja on erikoinen soraääni Raamatun kirjojen joukossa. Sen lehdiltä paljastuu kertomus miehestä, joka näyttää menettäneen uskon elämän mielekkyyteen. Erityisesti elämän epäoikeudenmukaisuus sai hänet ajattelemaan, että kaikki on turhuutta. Saarnaajan kirjan näkemykset muistuttavat hyvin paljon masentuneen ihmisen mielenmaisemaa.
Saarnaajan kirjasta paljastuu kertomus miehestä, joka etsi elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta. Kirjoittaja esittäytyy Israelin kuninkaaksi. Kirjan päällekirjoituksen mukaan kyseessä on kuningas Salomo. Kirjoittaja käyttää kuitenkin itsestään arvonimeä Saarnaaja, joka viittaa hänen opettajan rooliinsa seurakunnassa.
Teoksen alussa Saarnaaja sanoo ryhtyneensä etsimään viisautta ja tutkimaan kaikkia, mitä auringon alla tapahtuu. Tehtävä ei näytä olleen mieluisa, sillä hän kirjoittaa: ”Tämän raskaan tehtävän on Jumala antanut ihmisen vaivoiksi” (Saar 1:13).
Tiedon ja viisauden etsiminen osoittautui raskaaksi tehtäväksi. Tämä johtuu siitä, että ”missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, tuskaa lisää” (Saar 1:18). Suurikaan tieto ja viisaus ei anna mielenrauhaa.
Kirjoittaja kertoo etsineensä mielenrauhaa myös viinistä ja varakkuudesta. Hän päätti ”virkistää itseään viinilla” ja hän rakensi itselleen taloja ja keräsi vaurautta. Hänestä tuli lopulta mahtavampi mies kuin kukaan hänen edeltäjänsä Jerusalemissa. Mutta kunnioitettu asema osoittautui tuulen tavoitteluksi ja turhuudeksi.
Kuolema turhentaa kaiken
Saarnaaja totesi, että kuoleman tosiasia tekee kaiken inhimillisen turhaksi. Tyhmän ja viisaan osa on samanlainen: molemmat kuolevat eikä viisastakaan muisteta ainakaan kauaa. Ilmeisesti Saarnaaja päätteli, että vaikka viisaan muisto jäisikin ihmisten mieleen, se ei helpota hänen osaansa millään tavalla. Maine ja kunnia kun eivät pidennä ihmisen elinikää. Ja pitkänkin elämän lopulta turhentaa vääjäämätön kuolema.
Saarnaaja piti ”kipeänä kärsimyksenä” sitäkin, että rikkaat joutuvat jättämään omaisuutensa perillisilleen eivätkä voi viedä sitä mukanaan rajan taakse: ”Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut” (Saar 5:14-16).
Ajatus iankaikkisesta elämästä ei lohduttanut Saarnaajaa. ”Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensa ja vihansa ja kiihkonsa on mennyt, eikä heillä enää koskaan ole osaa missään, mikä tapahtuu auringon alla” (Saar 9:5-6). Kuolemassa ihmisen elämänvoima sammuu ja hän raukeaa olemattomiin. Tässä on eräänlainen Vanhan testamentin versio kreikkalaisesta Haadeksesta, jossa kuolleet ovat haamumaisia puolittain olemassaolevia hahmoja.
Saarnaaja ei yhdy omana aikanaan ensiaskeleitaan ottavaan uskoon kuolemanjälkeisestä elämästä, joka hyvittää tässä ajassa tapahtuneet epäoikeudenmukaisuudet. Hänen mielestään kuoleman edessä ihmiset ja eläimet ovat samassa asemassa. ”Ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisellä ei ole etusijaa eläimiin nähden…Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?” (Saar 3:19-21)
Elämän epäoikeudenmukaisuus ja uskon mielekkyys
Elämän epäoikeudenmukaisuus ahdisti Saarnaajaa. Nähdessään sorron ja väkivallan, hän ylisti vainajia, jotka ovat päässeet vapaaksi elämän ankarasta otteesta. Kaikkein onnellisimpia ovat ne, jotka eivät ole syntyneetkään, sillä he eivät ole nähneet sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu (Saar 4:1-3).
Uskonnon harjoittaminen ja hurskas elämäkään ei näytä tuovan mielekkyyttä elämään. Saarnaajan mukaan kuolema kohtaa niin ”jumalisen kuin jumalattoman…sen, joka uhraa ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen” (Saar 9:2).
Elämäkään ei tee eroa pyhän ja pahan välillä. ”Turhuutta on tämänkin, on hurskaita, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet vääryyttä, ja on jumalattomia, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet oikein” (Saar 8:14). Jumala ei tunnu olevan omiensa puolella, vaan kaikkea voi tapahtua kaikille.
Saarnaaja ei näytä tukeutuvan Israelin perinteiseen Jumala-uskoon. Hän ei viittaa Jumalan tekoihin luonnossa tai kansansa historiassa eikä hän odota Jumalan puuttuvan tulevaisuudessakaan maailman kulkuun. Nykyinen elämänkierto jatkuu loputtomasti. Ei ole mitään uutta auringon alla, Saarnaaja toistelee.
Jumala kuitenkin kuuluu Saarnaajankin maailmaan. Jumala antaa ihmiselle onnen ja rikkauden. Elämän pienet ilot ovat Jumalan lahjaa. Eräässä kohdassa kirjoittaja toteaa: ”Tiedän kuitenkin, että Jumalaa pelkäävälle käy hyvin hänen jumalanpelkonsa johdosta, ja tiedän myös, että jumalattomalle ei käy hyvin:
https://www.karikuula.com/105
Saarnaajan kirjasta paljastuu kertomus miehestä, joka etsi elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta. Kirjoittaja esittäytyy Israelin kuninkaaksi. Kirjan päällekirjoituksen mukaan kyseessä on kuningas Salomo. Kirjoittaja käyttää kuitenkin itsestään arvonimeä Saarnaaja, joka viittaa hänen opettajan rooliinsa seurakunnassa.
Teoksen alussa Saarnaaja sanoo ryhtyneensä etsimään viisautta ja tutkimaan kaikkia, mitä auringon alla tapahtuu. Tehtävä ei näytä olleen mieluisa, sillä hän kirjoittaa: ”Tämän raskaan tehtävän on Jumala antanut ihmisen vaivoiksi” (Saar 1:13).
Tiedon ja viisauden etsiminen osoittautui raskaaksi tehtäväksi. Tämä johtuu siitä, että ”missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, tuskaa lisää” (Saar 1:18). Suurikaan tieto ja viisaus ei anna mielenrauhaa.
Kirjoittaja kertoo etsineensä mielenrauhaa myös viinistä ja varakkuudesta. Hän päätti ”virkistää itseään viinilla” ja hän rakensi itselleen taloja ja keräsi vaurautta. Hänestä tuli lopulta mahtavampi mies kuin kukaan hänen edeltäjänsä Jerusalemissa. Mutta kunnioitettu asema osoittautui tuulen tavoitteluksi ja turhuudeksi.
Kuolema turhentaa kaiken
Saarnaaja totesi, että kuoleman tosiasia tekee kaiken inhimillisen turhaksi. Tyhmän ja viisaan osa on samanlainen: molemmat kuolevat eikä viisastakaan muisteta ainakaan kauaa. Ilmeisesti Saarnaaja päätteli, että vaikka viisaan muisto jäisikin ihmisten mieleen, se ei helpota hänen osaansa millään tavalla. Maine ja kunnia kun eivät pidennä ihmisen elinikää. Ja pitkänkin elämän lopulta turhentaa vääjäämätön kuolema.
Saarnaaja piti ”kipeänä kärsimyksenä” sitäkin, että rikkaat joutuvat jättämään omaisuutensa perillisilleen eivätkä voi viedä sitä mukanaan rajan taakse: ”Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut” (Saar 5:14-16).
Ajatus iankaikkisesta elämästä ei lohduttanut Saarnaajaa. ”Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensa ja vihansa ja kiihkonsa on mennyt, eikä heillä enää koskaan ole osaa missään, mikä tapahtuu auringon alla” (Saar 9:5-6). Kuolemassa ihmisen elämänvoima sammuu ja hän raukeaa olemattomiin. Tässä on eräänlainen Vanhan testamentin versio kreikkalaisesta Haadeksesta, jossa kuolleet ovat haamumaisia puolittain olemassaolevia hahmoja.
Saarnaaja ei yhdy omana aikanaan ensiaskeleitaan ottavaan uskoon kuolemanjälkeisestä elämästä, joka hyvittää tässä ajassa tapahtuneet epäoikeudenmukaisuudet. Hänen mielestään kuoleman edessä ihmiset ja eläimet ovat samassa asemassa. ”Ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisellä ei ole etusijaa eläimiin nähden…Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?” (Saar 3:19-21)
Elämän epäoikeudenmukaisuus ja uskon mielekkyys
Elämän epäoikeudenmukaisuus ahdisti Saarnaajaa. Nähdessään sorron ja väkivallan, hän ylisti vainajia, jotka ovat päässeet vapaaksi elämän ankarasta otteesta. Kaikkein onnellisimpia ovat ne, jotka eivät ole syntyneetkään, sillä he eivät ole nähneet sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu (Saar 4:1-3).
Uskonnon harjoittaminen ja hurskas elämäkään ei näytä tuovan mielekkyyttä elämään. Saarnaajan mukaan kuolema kohtaa niin ”jumalisen kuin jumalattoman…sen, joka uhraa ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen” (Saar 9:2).
Elämäkään ei tee eroa pyhän ja pahan välillä. ”Turhuutta on tämänkin, on hurskaita, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet vääryyttä, ja on jumalattomia, joiden käy niin kuin he olisivat tehneet oikein” (Saar 8:14). Jumala ei tunnu olevan omiensa puolella, vaan kaikkea voi tapahtua kaikille.
Saarnaaja ei näytä tukeutuvan Israelin perinteiseen Jumala-uskoon. Hän ei viittaa Jumalan tekoihin luonnossa tai kansansa historiassa eikä hän odota Jumalan puuttuvan tulevaisuudessakaan maailman kulkuun. Nykyinen elämänkierto jatkuu loputtomasti. Ei ole mitään uutta auringon alla, Saarnaaja toistelee.
Jumala kuitenkin kuuluu Saarnaajankin maailmaan. Jumala antaa ihmiselle onnen ja rikkauden. Elämän pienet ilot ovat Jumalan lahjaa. Eräässä kohdassa kirjoittaja toteaa: ”Tiedän kuitenkin, että Jumalaa pelkäävälle käy hyvin hänen jumalanpelkonsa johdosta, ja tiedän myös, että jumalattomalle ei käy hyvin:
https://www.karikuula.com/105
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ok.
Saarn.1:5 Biblia (1776). Aurinko ylenee ja laskee, ja juoksee siallensa, että hän sieltä ylenis jälleen. Ps.19:7.
Saarn.9:2 Kaikkea voi tapahtuva kaikille. Sama kohtalo on vanhurskaalla ja jumalattomalla, hyvällä, ja saastaisella, uhraajalla ja uhraamattomalla, hyvän käy niinkuin syntisenkin, vannojan niinkuin valaa pelkäävänkin.
ok..
ok..