Sauli Niinistön 80 prosentin kannatus Ylen tuoreimmassa kyselyssä hakee vertaistaan. Ei niinkään sen takia, että Niinistö on kansan mielestä ylivoimainen ehdokas presidentiksi, vaan miltä kannatuslukema näyttää ulospäin.
Kekkosen presidenttikaudella (1956–1981) suurvaltojen ideologinen ja sotilaallinen vastakkainasettelu Euroopassa tiesi sitä, että Neuvostoliitto vahti tarkkaan, mitä sen etupiiriin kuuluneen Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa tapahtui. Kekkonen luovi idän ja lännen välisessä hetteikössä; joidenkin mielestä taitavasti, joidenkin mielestä tinkimällä liikaa Suomen itsemääräämisoikeudesta. Kekkonen oli suosittu poliitikko kansan mielestä. Isäntä talossa. Kekkosella oli käytössään perustuslain suomat laajat valtaoikeuden myös sisäpolitiikassa, ja hän ei epäröinyt niitä myös käyttää.
Elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Hyvässä ja pahassa.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Poikkeuslailla eduskunnassa jatkokaudelle 1974 valittu Kekkonen ehti vielä käydä yhdet oikeatkin vaalit 1978, ilman varteenotettavia vastaehdokkaita. Kahden vuoden jälkeen presidentin horjuva terveys petti lopullisesti. Edessä olivat Kekkosen ero ja uudet vaalit 1982. Suomen Pankissa vallan kamareihin marinoitunut pääjohtaja ja kansansuosikki Mauno Koivisto tuli ja voitti murskaluvuin kilpailijansa valitsijamiesvaalissa. Koivisto sai taakseen 167 valitsijamiestä ja hänet valittiin heti ensimmäisellä kierroksella. Kansa sananmukaisesti ryntäsi uurnille ja äänestysprosentti nousikin huikeaksi: 86,8!
Koiviston menestystä selitettiin äänestäjien patoutuneella demokratiavajeella. Haluttiin vastapainoa Kekkoselle, demokratiaa, vapaata keskustelua ja aitoa parlamentarismia, ja ehkä myös ripaus Itä-Karjalan soilla tarponutta rintamamiestä. Tätä kaikkea Koivisto toki edustikin, ainakin mielikuvissa, ei aina käytännössä. Koiviston kahden kauden aikana aloitettiin valtiosäännön uudistaminen, jossa presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia karsittiin.
Vajaat kaksi kuukautta ennen vaaleja Sauli Niinistön kannatus gallupeissa huitelee Koiviston luvuissa – eri syistä. Kun Koivisto huudettiin presidentiksi, haluttiin pois vahvasta, poliittista valtaa yksinvaltaisesti käyttävästä Kekkosen ajasta. Kansan valtava, läpi puoluekentän menevä Niinistö-innostus vaikuttaa siltä, että nyt halutaan vahva presidentti takaisin. Suomalainen yhteiskunta elää siis tietynlaista käänteistä Koivisto-ilmiötä. Niinistöllä ei ole samoja valtaoikeuksia, mutta arvovaltaa hänellä on.
Hän käyttää valtaansa valtiosäännön rajoissa, mutta kuinka paljon Niinistö ohjailee asioita kulisseissa, sitä voi vain arvailla.
Käänteinen Koivisto-ilmiö on niin vahva, että muiden ehdokkaiden rimpuilu istuvaa presidenttiä vastaan alkaa näyttää, anteeksi vain, säälittävältä. Suomessa on oltu huolissaan äänestysaktiivisuuden laskusta. Politiikka kyllä kiinnostaa, mutta ei äänestäminen. Suora, kaksivaiheinen presidentinvaali on pitänyt hyvin suosionsa. Nyt Niinistön niskalenkki haastajistaan kertoo muiden heikkoudesta, ja tietyllä tavalla poliittisen keskustelun rappiosta, mikä voi näkyä vaalien äänestysinnokkuudessa. Olisiko tilanne millään tavalla toinen, jos puolueet olisivat asettaneet ehdokkaikseen ykköstykkinsä?
Tuskinpa.
Tulevissa vaaleissa tuntuu riittävän, että Sauli Niinistö hoitaa homman. Se, millä tavalla ja millaisilla linjauksilla ja millaisilla arvoilla hän sen tekee, ei ole loppujen lopuksi kovin merkittävää. Tässä tilanteessa ehdokkaiden turvallisuuspoliittinen keskustelukin on kummallista varjonyrkkeilyä Nato-jäsenyyden ja EU:n puolustuksen ympärillä. Kyse on kuitenkin siitä, että Suomi on turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissaan kovin yksin. Mutta Niinistöhän suhtautuu natoon myönteisesti mikä selittää hänen kovan kannatus prosentin
Kekkosen presidenttikaudella (1956–1981) suurvaltojen ideologinen ja sotilaallinen vastakkainasettelu Euroopassa tiesi sitä, että Neuvostoliitto vahti tarkkaan, mitä sen etupiiriin kuuluneen Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa tapahtui. Kekkonen luovi idän ja lännen välisessä hetteikössä; joidenkin mielestä taitavasti, joidenkin mielestä tinkimällä liikaa Suomen itsemääräämisoikeudesta. Kekkonen oli suosittu poliitikko kansan mielestä. Isäntä talossa. Kekkosella oli käytössään perustuslain suomat laajat valtaoikeuden myös sisäpolitiikassa, ja hän ei epäröinyt niitä myös käyttää.
Elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Hyvässä ja pahassa.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Poikkeuslailla eduskunnassa jatkokaudelle 1974 valittu Kekkonen ehti vielä käydä yhdet oikeatkin vaalit 1978, ilman varteenotettavia vastaehdokkaita. Kahden vuoden jälkeen presidentin horjuva terveys petti lopullisesti. Edessä olivat Kekkosen ero ja uudet vaalit 1982. Suomen Pankissa vallan kamareihin marinoitunut pääjohtaja ja kansansuosikki Mauno Koivisto tuli ja voitti murskaluvuin kilpailijansa valitsijamiesvaalissa. Koivisto sai taakseen 167 valitsijamiestä ja hänet valittiin heti ensimmäisellä kierroksella. Kansa sananmukaisesti ryntäsi uurnille ja äänestysprosentti nousikin huikeaksi: 86,8!
Koiviston menestystä selitettiin äänestäjien patoutuneella demokratiavajeella. Haluttiin vastapainoa Kekkoselle, demokratiaa, vapaata keskustelua ja aitoa parlamentarismia, ja ehkä myös ripaus Itä-Karjalan soilla tarponutta rintamamiestä. Tätä kaikkea Koivisto toki edustikin, ainakin mielikuvissa, ei aina käytännössä. Koiviston kahden kauden aikana aloitettiin valtiosäännön uudistaminen, jossa presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia karsittiin.
Vajaat kaksi kuukautta ennen vaaleja Sauli Niinistön kannatus gallupeissa huitelee Koiviston luvuissa – eri syistä. Kun Koivisto huudettiin presidentiksi, haluttiin pois vahvasta, poliittista valtaa yksinvaltaisesti käyttävästä Kekkosen ajasta. Kansan valtava, läpi puoluekentän menevä Niinistö-innostus vaikuttaa siltä, että nyt halutaan vahva presidentti takaisin. Suomalainen yhteiskunta elää siis tietynlaista käänteistä Koivisto-ilmiötä. Niinistöllä ei ole samoja valtaoikeuksia, mutta arvovaltaa hänellä on.
Hän käyttää valtaansa valtiosäännön rajoissa, mutta kuinka paljon Niinistö ohjailee asioita kulisseissa, sitä voi vain arvailla.
Käänteinen Koivisto-ilmiö on niin vahva, että muiden ehdokkaiden rimpuilu istuvaa presidenttiä vastaan alkaa näyttää, anteeksi vain, säälittävältä. Suomessa on oltu huolissaan äänestysaktiivisuuden laskusta. Politiikka kyllä kiinnostaa, mutta ei äänestäminen. Suora, kaksivaiheinen presidentinvaali on pitänyt hyvin suosionsa. Nyt Niinistön niskalenkki haastajistaan kertoo muiden heikkoudesta, ja tietyllä tavalla poliittisen keskustelun rappiosta, mikä voi näkyä vaalien äänestysinnokkuudessa. Olisiko tilanne millään tavalla toinen, jos puolueet olisivat asettaneet ehdokkaikseen ykköstykkinsä?
Tuskinpa.
Tulevissa vaaleissa tuntuu riittävän, että Sauli Niinistö hoitaa homman. Se, millä tavalla ja millaisilla linjauksilla ja millaisilla arvoilla hän sen tekee, ei ole loppujen lopuksi kovin merkittävää. Tässä tilanteessa ehdokkaiden turvallisuuspoliittinen keskustelukin on kummallista varjonyrkkeilyä Nato-jäsenyyden ja EU:n puolustuksen ympärillä. Kyse on kuitenkin siitä, että Suomi on turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissaan kovin yksin. Mutta Niinistöhän suhtautuu natoon myönteisesti mikä selittää hänen kovan kannatus prosentin
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niinistö+ei+ole+hakemassa+nato+jäsenyyttä+ja+haluaa+että+kansalta+kysytään+muodossa+tai+toisessa+nato+kanta.+Niinistö+tietää+ettei+eduskuntaan+2/3+enemmistöä+synny+nyt,+eikä+lähitulevaisuudessa+naton+taakse.
Nykytilannetta on aivan järjetöntä verrata YYA-aikaan varsinkin kun aisantuntemus puuttuu.
Sama koskee Koiviston presidenttikautta.
Niinistö on kyennyt hoitamaan tonttinsa asianmukaisesti. Haastajat ovat 2.-4. luokan poliitikkoja, joilla Matti Vanhasta lukuun ottamatta ei ole mitään näyttöjä ulkopolitikan johtamisesta.
Niinistön tilannetta parantavat oivallus kansanliikkeen ehdokkuudesta ja "vaalilapsi". Se on piste iin päälle.
Saulin leimaaminen Naton kannattajaksi on vain tiltujen epätoivoinen mustamaalausyritys.