Aasian jälkipuinti vaarallista

Duodecim
2005;121(3):241-2
Kristian Wahlbeck
Pääkirjoitus

Artikkeliin liittyvät kuvat ja taulukot löytyvät viereisestä Pdf-versiosta.



Kriittinen arviointi auttamishalun jaloissa

Kaakkois-Aasian luonnonkatastrofi koskettaa läheisesti myös tuhansia suomalaisia. On kannettu suurta huolta muun muassa siitä, millaista psykososiaalista tukea katastrofissa kadonneiden ja kuolleiden läheiset sekä alueelta pelastuneet tarvitsevat.

Vaikuttavuustutkimuksen valossa psykososiaaliseen kriisiapuun liittyy ongelmia. Ammattilaisten ja vapaaehtoistyöntekijöiden aito auttamishalu voi kanavoitua psykologisiin kriisi-interventioihin, joista saattaa olla katastrofin uhreille enemmän haittaa kuin hyötyä. Tueksi tarkoitettu psykososiaalinen apu muodostuu pahimmillaan uudeksi traumaksi.

Psykologinen jälkipuinti eli debriefing on alun perin pelastushenkilöstä varten kehitetty menetelmä, jossa pyritään traumaperäisen stressireaktion ehkäisemiseen käsittelemällä traumaattista tapahtumaa uudelleen. Onnettomuustilanteessa mukana olleita kannustetaan muistelemaan tapahtumien kulkua sekä omia ajatuksiaan ja tunteitaan tapahtumahetkellä. Sittemmin jälkipuinnin käyttö on laajentunut alkuperäisestä ja sen piiriin ovat tulleet myös onnettomuuden uhrit.

Varhaisen jälkipuinnin vaikuttavuudesta onnettomuuden uhrien tukemisessa on rajallisesti laadukasta tutkimustietoa, mutta käytettävissä oleva tieto on aiheuttanut huolta (Wahlbeck 1999, Kenardy 2000, Gist ja Devilly 2002). Tutkimustiedon valossa kertaistuntona toteuttavalla varhaisella jälkipuinnilla ei ole vaikutusta traumaperäisen psyykkisen oireilun estossa (Emmerik ym. 2002). Varhaiseen jälkipuintiin osallistuneilla onnettomuuden uhreilla on todettu myöhemmin jopa enemmän ahdistus- ja masennusoireilua kuin verrokkiryhmiin satunnaistetuilla (Rose ym. 2002).

Tutkimustulosten perusteella näyttää siis siltä, että jälkipuinti saattaa jopa heikentää joidenkin uhrien kykyä saavuttaa aikaisempi tasapainotila stressijakson jälkeen. Poikkeuksena on pelastushenkilökunta, jolle jälkipuinnista saattaa olla hyötyä myöhemmän oireilun ehkäisyssä (Jacobs ym. 2004). Tämä selittynee koetun trauman erilaisuudella. Valmennettu pelastushenkilökunta, joka työssään lähtee onnettomuustilanteeseen avustamaan, on psykologisesti aivan eri lähtökohdassa kuin samaan onnettomuuteen tahtomattaan ja yllättäen joutuneet uhrit.

Psykososiaalisten palvelujen rajallisten voimavarojen sitominen vaikutuksettomaan tai mahdollisesti haitalliseen toimintaan on huolestuttavaa. Jälkipuinti on laajalle levinnyttä toimintaa. Yli 90 %:ssa kunnista on kriisiryhmiä, yleensä terveyskeskuksen yhteydessä, ja valtaosa kriisiryhmistä käyttää myös jälkipuintimenetelmää.

Jälkipuintimenetelmä tuli Suomeen Norjasta ja levisi 1990-luvulla ilman tavanomaista uusien menetelmien käyttöönottoon liittyvää hyötyjen ja haittojen kriittistä arviointia. Laajan ja nopean leviämisen takana lienevät väestön halu saada tällaista palvelua ja terveydenhuoltojärjestelmän tarve saada käyttöönsä psykososiaalisia työvälineitä. Suomalaisen yhteiskunnan lisääntyvään medikalisaatioon kuuluva toive siitä, että terveydenhuolto auttaisi myös elämään väistämättä kuuluvien menetysten ja kuoleman kohtaamisessa, on luonut psykososiaalisille kriisipalveluille voimakkaan kysynnän. Terveydenhuollon henkilöstössä ihmishenkien menetys tai vakavat loukkaantumiset yllättävissä onnettomuuksissa aiheuttavat luonnollisen tunnevaltaisen reaktion ja herättävät voimakkaan halun olla avuksi uhreille ja eloon jääneille. Kun ulkoinen paine ja sisäinen auttamistoive kohtaavat, saattaa hoitomenetelmän vaikuttavuuden kriittinen arviointi jäädä tekemättä.

Kriisiterapian tarpeen painottaminen voi tukea sellaista onnettomuuden uhrin roolia, jossa psyykkinen oireilu ja toimintakyvyn heikkeneminen on odotetumpaa ja jopa hyväksytympää kuin selviytyminen kaikesta huolimatta ja palaaminen arkielämään. Sekä hoitojärjestelmän kannalta että vaikuttavuuden näkökulmasta olisi parempi suunnata voimavarat niiden uhrien avustamiseen, joille todella kehittyy traumaperäinen stressireaktio. Näille henkilöille suunnattu lyhyt kognitiivinen terapia muutaman viikon tai kuukauden kuluttua tapahtuman jälkeen vaikuttaa nykytiedon valossa tehokkaimmalta.

Terveydenhuollon ammattilaisten vaikeimpia hetkiä ovat tilanteet, joissa oma rajallisuus auttajana on hyväksyttävä. Silti ei ole oikeutettua käyttää varhaista jälkipuintia tai muita hoitokeinoja, joiden vaikuttavuus on kyseenalainen. Inhimillisen tuen tarjoaminen, uhrin kuunteleminen ja hänen yksilöllisten tarpeidensa selvittäminen ovat paikallaan jo heti traumaattisen tapahtuman jälkeen. Avoin ja selkeä tiedottaminen tapahtuneesta ja siitä, mitä voi odottaa lähitulevaisuudessa, tukee psykososiaalista toipumista. Niille uhreille, jotka haluavat kertoa kokemuksistaan, on järjestettävä tähän mahdollisuus. Onnettomuuden uhreille varhaista jälkipuintia on syytä tarjota vain hyvin suunnitellun vaikuttavuustutkimuksen puitteissa. Varhaisen jälkipuinnin käytöstä rutiinimaisena osana kriisityötä tulisi luopua. Jälkipuinnilla voi silti olla sijansa pelastushenkilöstön työterveyshuollossa ja mahdollisesti myös traumaperäisten häiriöiden myöhemmässä hoidossa.

Varhaisten psykologisten interventioiden vaikutus kriisiin joutuneisiin onnettomuuden uhreihin saattaa olla voimakas, eivätkä nämä keinot sovellu riittämättömän terapiakoulutuksen saaneiden käyttöön. Uhreihin kohdistuvassa psykososiaalisessa kriisityössä psykoterapiakoulutuksesta on hyötyä, ja kuntien kriisiryhmissä tulisikin panostaa nimenomaan jäsenten psykoterapiataitoihin.

Kohdatessamme lähimmäistemme äärimmäisen hädän meidän on tunnistettava omat tunnereaktiomme ja vältettävä toimenpiteitä, jotka mahdollisesti tyydyttävät enemmän omaa tekemisen tarvettamme ahdistuksemme hillitsemiseksi kuin potilaittemme tarpeita. Hippokrateen sanoin: »Primum est non nocere».

KRISTIAN WAHLBECK, professori, tutkimusprofessori
[email protected]
Vaasan keskussairaala
ja
Stakes, mielenterveysryhmä
PL 220, 00531 Helsinki

Kirjallisuutta
Emmerik AAP, Kamphuis JH, Hulsbosch AM, Emmelkamp PMG. Single session debriefing after psychological trauma: a meta-analysis. Lancet 2002;360(9335):766–71.

Gist R, Devilly GJ. Post-trauma debriefing: the road too frequently travelled. Lancet 2002;360(9335):741–2.

Jacobs J, Horne-Moyer HL, Jones R. The effectiveness of critical incident stress debriefing with primary and secondary trauma victims. Int J Emerg Ment Health 2004;6:5–14.

Kenardy J. The current status of psychological debriefing. It may do more harm than good. BMJ 2000;321:1032–3.

Rose S, Bisson J, Wessely S. Psychological debriefing for preventing post traumatic stress disorder (PTSD). The Cochrane Database of Systematic Reviews 2002, Issue 2. http://www.mrw.interscience.wiley.com/cochrane/clsysrev/articles/CD000560/frame.html

Wahlbeck K. Psykologinen jälkipuinti vaikutukseton ja ehkä haitallinenkin. Suom Lääkäril 1999;54:70.