Aloitan tänään 1999 loppupuolella ja 2000 alkupuolella kirjoittamani pitkän kirjoituksen julkaisun tällä palstalla. Se tapahtuu 17 osana, jotka ovat 5...8 sivua pitkiä.
Kirjoitus on selkeästi Ahtisaarta presidenttinä arvosteleva. Sen johtavana aiheena on Ahtisaaren taistelu perustuslakiuudistusta vastaan siltä osin kun se kavensi presidentin valtaoikeuksia.
Aihe on sikäli ajankohtainen, että Arja Alho eilen Kimmo Sasin kannattamana esitti presidentin poliittisen vallan lopullista riisumista. Kirjoitssarjastani näkee, minkälainen keskustelu siitä käytiin 94-99, jolloin nykyistä perustuslakia tehtiin.
Ahtisaari epäonnistui presidenttinä 2.5.99
OSA 1
Johdanto
Kun joitakin päiviä ennen vappua ’99 selvisi, että Ahtisaaresta ei tule presidenttiehdokasta, tunsin suunnatonta voitonriemua. Samalla tuli hieman haikea olo, kun menetin ”vastustajan”, joka oli antanut minulle aiheen viiden vuoden aikana niin moniin toimiin häntä vastustaessani.
Olin kerännyt syksystä ’94 lähtien Ahtisaaren vastaista aineistoa. Se on lähinnä sellaisia lehtikirjoituksia, jotka jollakin tapaa arvostelevat häntä. Leikkasin niitä omista lehdistäni ja ostamistani iltapäivälehdistä. Lisäksi seurasin kirjastossa valtakunnallisia ja tärkeimpiä maakuntalehtiä ja otin kopiot Ahtisaaren vastaisista kirjoituksista. Niitä alkoikin ilmaantua paljon puolen vuoden kuherruskuukauden jälkeen syksyllä ’94. Ahtisaarta kehuvia kirjoituksia ilmestyikin varsin vähän.
Minulla on vain yksi häntä puoltava kirjoitus. Se on Ilkan päätoimittaja Hokkasen kirjoitus, jossa hän suositteli, että Keskustan pitäisi sopia demareiden ja Ahtisaaren kanssa ennen eduskuntavaaleja Ahtisaaren valitsemisesta toiselle kaudelle. Keskustan piti tällä varmistaa hallituspaikka itselleen vaalien jälkeen. Kirjoitus tuomittiin yleisesti puolueessa. Vain Väyrysen avustaja Neittaanmäki ja Keskisuomalaisen päätoimittaja Laatikainen tukivat aloitetta. Tosin vuotta aikaisemmin samanlaisen ehdotuksen oli tehnyt europarlamentaarikko Anna-Liisa Anttila.
Luulenkin, että juonen takana oli Väyrynen. Hän uskoi pääsevänsä sillä konstilla valtaapitävien suosioon ja ministeriksi ehkäpä oikein pääministeriksikin. Minäkin tuomitsin Aholle lähettämässäni kirjeessä hankkeen ja sanoin, että jokin raja valtapolitiikallakin pitää olla. Lähetin kirjeen tiedoksi Hokkaselle. Ahtisaaren kauden alkuaikoina Ilkka oli maan kaikista lehdistä selkeimmin Ahtisaaren vastainen. Silloin minäkin sain Ahtisaarta arvostelevia kirjoituksia helposti Ilkkaan. Presidenttikauden loppupuolella Ilkka taas palasi Ahtisaaren vastaiselle linjalleen.
Niissä keräämissäni lehtileikkeissä on tärkeänä teemana kamppailu valtiosääntöuudistuksesta. Se liittyy Ahtisaareen kiinteästi sen takia, että hän vastusti sellaisia muutoksia, jotka olisivat vähentäneet presidentin valtaa. Toisaalta se taas oli vääjäämätön seuraus pyrkimyksestä normaaliparlamentarismin voimistamineen maamme perustuslaissa. Minä taas kannatin uudistuksia ja olisin halunnut mentävän vielä pitemmälle.
Uuteen perustuslakiin juuri Ahtisaaren vaikutuksesta presidentille jäi vielä jonkin verran valtaa ulkopolitiikassa ja sotaväen asioissa. Näissäkin valtioneuvoston osallistumista, siis parlamentaarisuutta on lisätty. Koko uudistus siirtyi Ahtisaaren vaikutuksesta usealla vuodella, sillä ylimpien valtioelinten valtasuhteiden kannalta melkein samansisältöinen laki oli lepäämässä yli vaalien, mutta Lipposen hallitusta muodostettaessa mukaan tulevat puolueet Ahtisaaren vaatimuksesta päättivät, että lakia ei tuoda uuteen eduskuntaan, vaan perustetaan vielä uusi komitea ja tehdään uusi lakiesitys ja samalla yhdistetään kaikki perustuslait yhdeksi Suomen perustuslaiksi.
Tarkoituksenani oli, että antaisin aineiston mieleiselleni Ahtisaaren kilpailijalle seuraavissa presidentin vaaleissa ja niin edesauttaisin pyrkimyksissä estää häntä pääsemästä toiselle kaudelle. Luulen nimittäin, että toista niin hullua ei ole, joka olisi kerännyt niin täydellisen aineiston. Lehtileikkeitä on noin 600 kpl. Nyt, kun Ahtisaari ei uskaltanut lähteä enää uuteen vaaliin, olen päättänyt kirjoittaa tämän kirjan opiksi uusille presidenteille ja siksi pyrkiville, miten presidenttinä ei pidä toimia.
Ahtisaari oli toimikautensa loppupuolella Lännen edustajana Kosovon selkkauksessa. Sellaiseen tehtävään hän onkin sopiva, mutta ei hänestä Suomen Tasavallan presidentiksi ollut. Vanhasta muistista Suomen puolueettomuuteen luotettiin. Ahtisaari ja Lipposen hallitukset eivät tehneet mitään puolueettomuuden hyväksi, päinvastoin ovat luopuneet siitä. Suomi oli myös loppuvuoden ’99 EU:n puheenjohtajamaa. Ahtisaarella oli sovittelusta aikaisempaa kokemusta ja hänellä oli YK-kokemusta. Nämä seikat antavat hänelle hyvän pohjan tuohon tehtävään. USA:n apulaisulkoministeri Golbott ja Tshernomyrdin sukkuloivat Helsingissä Ahtisaaren luona. Ahtisaari sai myös ohjeita Saksan liittokansleri Schröderiltä, silloinen EU:n puheenjohtaja. Ahtisaari ja Tshernomyrdin veivät Milosevicille lännen ehdot jotka Milosevic ja Serbian parlamentti hyväksyivät. Olisi vain ollut parempi, että Suomen tasavallan presidentin ei olisi tarvinnut tavata neuvottelupöydässä joukkomurhaajaa ja sotarikollista.
Kuvaavaa Ahtisaaren hölmöydelle oli, kun hän kesällä ’99 kertoi, että nyt näitte, ettei hän pyrkinyt toiselle kaudelle. Häntä oli syytetty siitä, että mm. maakuntamatkat ovat olleet jatkuvaa vaalikamppailua. Hän toivoi, että kaikki ne, jotka niin ovat väittäneet saisivat rohkeutta pyytää anteeksi.Tuollaiset puheet kuvastavat, että mies ei tajua vieläkään politiikasta mitään. Eihän ennenkään ole pyydelty anteeksi poliitikoilta heidän poliittiseen toimintaansa liittyviä arvailuja ja mielipiteitä.
Tässä esityksessä on paljon lainauksia lehdistöstä. Jos lähteenä on mainittu vain lehti, se tarkoittaa pääkirjoitusta. Jos kyseessä ei ole pääkirjoitus, mainitsen kirjoittajan nimen tai jotain muuta. Asioita on käsitelty pääsääntöisesti aikajärjestyksessä. Olen otsikoilla halunnut ilmaista kunkin ajanjakson pääasiallista aihepiiriä, joka liittyi presidentin toimintaan.
Minä en pyrikään tasapuolisuuteen suhteessa Ahtisaareen, tämä on selkeästi hänen poliittista toimintaansa arvosteleva kirjoitus. Aloitin kirjoittamisen heti vapun jälkeen ’99, kun selvisi, että Ahtisaari ei pyri toiselle kaudelle ja lopetin keväällä 2000, kun Halonen oli tullut virkaansa.
Presidentiksi tulo
Lehtileikeaineistoa presidentinvaalin ajalta minulla ei ole. Aloin kerätä sitä vasta syksystä ’94, jolloin Ahtisaari oli ollut jo puoli vuotta presidenttinä. Joten tästä osata kerron vain mielikuvia, jotka osin tukeutuvat muistiinpanoihini. Tosin Ahtisaarta arvostelevat kirjoitukset oikeastaan alkoivatkin vasta syksyllä ’94, jolloin lehdistössä ruvettiin ihmettelemään hänen tekemisiään.
Kun Koivisto oli lopultakin ilmoittanut, että hän ei aio asettua enää ehdokkaaksi, alkoi Sosiaalidemokraattisessa puolueessa esivaalikierros. Entinen demarikansanedustajia Lasse Lehtinen, jonka poliittinen ura Sorsan puheenjohtajakaudella ei edistynyt ja joka jätti kansanedustajuuden tuhraantuneena ja pettyneenä politiikkaan ja poliitikkoihin. Hän päätti ainakin estää Sorsan pääsyn presidentiksi. Puolueen esivaaliehdokkaista hän oli valtiollisltä kyvyiltään ja kokemukseltaan ylivoimainen ja pidettiin selvänä, että hän voittaa.
Ahtisaaren gallupkannatus oli noussut ja Lehtinen löi löylyä, hän vihjaili Sorsan sairastaneen syövän. Esivaaliin sai osallistua kuka hyvänsä. Puolueen ulkopuolisia äänestäjiä oli 80 000 ja jäseniä 40 000. Ahtisaari voitti juuri ulkopuolisten äänillä. Jos vain jäsenet olisivat äänestäneet, ehdokas olisi ollut Sorsa. Vaali oli muutenkin fiasko, sillä äänestäjiä ei mitenkään rekisteröity ja oli täysin mahdollistaa äänestää monta kertaa käymällä eri äänestyspaikoilla.
Presidentin vaalin ensimmäisellä kierroksella Ahtisaari sai sos.dem. puolueen kannatuksen verran ääniä, 24 %, Rehn sai 22 ja Väyrynen 20 %. Toisen kierroksen vaalitaistelun alkuaikoina Rehn oli gallupeissa johdossa, mutta jotenkin Rehnin vauhti hyytyi ja Ahtisaari voitti vaalin 53 prosentilla.
Siihen aikaan minäkään en osannut vielä pahasti pelätä, mutta virkaanastumisseremonia eduskunnassa antoi osviittaa tulevasta. Ahtisaari korosti siitä, että hän on ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti ja antoi näin ymmärtää, että hän on sitten muusta poliittisesta koneistosta riippumaton. Koivisto entisenä presidenttinä ja varsinkin Uosukainen puhemiehenä puheissaan moneen kertaan painottivat eduskunnan asemaa ja puolustivat parlamentarismia aivan kuin erityisesti opettaen uutta presidenttiä. Omassa puheessaan Ahtisaari mainitsi kerran sanan parlamentarismi sivulauseessa.
Oma taisteluni Ahtisaarta vastaan
Olin alusta lähtien huomannut omituisia piirteitä Ahtisaaren toiminnassa presidenttinä, kuten itsenäisen vallankäytön korostamista, jatkuvaa kiertämistä toreilla ja turuilla muka kansan parissa, eduskunnan vähättelyä ja jatkuvaa matkustamista ympäriinsä. Alussa oli viiden kuukauden kuherruskuukausi, jona aikana lehdistö ei pahemmin arvostellut presidentin toimintaa. Sen aloitti Ilta-Sanomien päätoimittaja Koljonen kolumnissaan 20.8.94.
– Haluammeko uuden Kekkosen, joka pyöritti puolueita ja poliitikkoja miten tahtoi. Nöyrät palkittiin ja vastustajat kirottiin. Sillä menolla presidentistä tuli itsevaltias, joka saattoi sekaantua mihin asiaan hyvänsä.
Toinen tapaus aivan presidenttikauden alussa aiheutti polemiikkia. Ahtisaari sanoi, että puolueiden jäseniä on vain 10 % kansasta, mutta hänellä on 54 kannatus, jota ei ole millään puolueella. Parhaiten tähän vastasi kansanedustaja Jaakonsaari, joka ei ollut vielä silloin ministeri, että eduskunnallapa on 100 % kannatus. Tämän tapauksen jälkeen tulin lopullisesti vakuuttuneeksi, että presidentillä ei ole mitään käsitystä politiikasta, ja että hän on kaiken lisäksi hölmö.
Mittani tulee täyteen ja alan kirjoittaa Helsingin Sanomien yleisönosastoa varten kirjoitusta. Lehti julkaisi sen soitettuaan ensin minulle kysyen muutamista pienistä muutoksista, jotka he tekisivät kirjoitukseen, sillä ”onhan hän nyt sentään Tasavallan presidentti”. Muuten kehuivat kirjoitusta parlamentarismin puolustuksena.
Populistinen presidentti
Kansa näkee Suomen parlamentaarisen koneiston syypääksi surkeaan tilaamme. Puolueita pidetään kaiken pahan pesäpaikkoina, eduskunta on menettänyt arvovaltansa ja hallitus johtaa maan perikatoon. Näissä tunnelmissa Suomen kansa valitsi valtakunnan tärkeimpään poliittiseen virkaan Martti Ahtisaaren, jolla ei ollut poliittista kokemusta, ei edes Suomen ulkopolitiikasta
Ahtisaari käytti häikäilemättä hyväkseen maan taloudellista tilannetta ja Sdp:tä päästäkseen presidentiksi. Vaalitaistelun alkupuolella hän ehdotti puoluevaltuuston kokouksessa, että aloitettaisiin keskustelu puoluevallan vähentämisestä Suomessa. Puolue ärähti. Ahtisaari olikin asiasta hiljaa vaalitaistelun ajan; muuten hän olisi menettänyt puolueen ja sen valtakunnallisen koneiston tuen. Mutta tarkoitus tuli saavutettua: viesti hänen politiikan vastaisuudestaan tavoitti äänestäjät.
Virkaanastujaisseremoniassa eduskunnassa entinen presidentti ja puhemies korostivat parlamentaarisen järjestelmän kehittämistä; sen sijaan uusi presidenttimme mainitsi asiasta ponnettomasti yhdessä sivulauseessa. Ahtisaaren toiminta presidenttinä on tähdännyt suoraan kansaan nojaavan presidentti-instituution luomiseen, jonka tarkoituksena on vähentää eduskunnan ja hallituksen merkitystä. Tätä on jatkuva kiertäminen toreilla ja ”kissanristiäisissä”, kabinetin perustaminen ja parlamentaarisen järjestelmän halventaminen. Huipentuma oli äskettäin, kun hän väheksyi puolueiden merkitystä sanomalla niiden edustavan kymmentä prosenttia kansasta.
Kuitenkin parlamentaarisen hallinnon ehdoton edellytys on puoluejärjestelmä: vain sen avulla vaalien järjestäminen, hallituksen muodostaminen ja tehokas eduskuntatyöskentely on mahdollista. Puolueiden kenttäjärjestöt toimivat myös kansalaismielipiteiden kanavana puoluejohtoon ja kansanedustajiin päin. Näin on kaikissa kehittyneissä länsimaissa.
Vai haluammeko sellaisen tilanteen, joka on ollut Venäjällä viime vuosina? Heidän parlamenttinsa ei kerta kaikkiaan toimi, sillä maassa ei ole kunnon puoluejärjestelmää, on vai kymmeniä hajanaisia ryhmiä, jotka eivät pysty luomaan rakentavaa enemmistöä.
Vai haluammeko uuden ”Kekkosen, joka pyöritti poliitikkoja puolueita miten tahtoi. Nöyrät palkittiin ja vastustajat kirottiin. Sillä menolla presidentistä tuli itsevaltias, joka saattoi sekaantua mihin asiaan hyvänsä”, (Vesa-Pekka Koljonen, Ilta-Sanomat 20.8.)
Valtiosääntömme mukaan ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Tämä perustuslakimme tärkein periaate pitää muuttaa, mikäli valta aiotaan siirtää presidentti Ahtisaarelle. Tuskinpa eduskunta sen tekee, se pitäisi tehdä vielä suurella määräenemmistöllä.
Presidentti Ahtisaaren pyrkimys muuttaa valtioelinten valtasuhteita on väistämättä johtanut kiistaan EU:n huippukokouksen edustajasta. Jos Suomi liittyy EU:hun, siellä käsiteltävät asiat ovat Suomen kannalta sisäpolitiikkaa ja vaativat eduskunnan myötävaikutusta. Ilman muuta edustajan kuuluu olla eduskunnalle vastuussa olevan hallituksen pääministeri. On viisainta kirjata tämä periaate valtiosääntöön, ettei asia jää sen varaan, millainen presidentti kulloinkin sattuu olemaan.
Muutenkin kokonaan toisen näköisessä maailmassa lähes 80 vuotta sitten syntynyt maininta valtiosääntöömme, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, näyttää nykymaailmassa aiheuttavan jatkuvaa sekaannusta. Sisä- ja ulkopolitiikkaa ei usein voida erottaa toisistaan. Euroopassa vakiintunut parlamentaarinen hallintotapa ja Suomen vakaat poliittiset olot ovat luoneet edellytykset sille, että ulkopolitiikkakin voidaan ottaa selkeästi parlamentarismin piiriin. Näin se on ollut muissakin Pohjoismaissa ja ne ovat aivan hyvin hoitaneet myös ulkopolitiikkansa.
Suomen kansan valitseman presidentti tulisi rakentaa luottamusta saman kansan valitseman eduskunnan ja kansalaisten välille, eikä olla sitä repimässä. Varmaan pian tulee aika, kun kansa taas luottaa puolueisiinsa, eduskuntaan ja hallitukseen. Surullista on silloin nähdä, kun presidentti Ahtisaari kansan mielipiteitä seurailevana ryhtyy tukemaan puoluepolitiikkaa turvatakseen uudelleenvalintansa.
Oiva Härkönen, Vantaa
Tästä rohkaistuneena kirjoittelin paljon lehtiin. Kirjoituksistani julkaistiin 51 Ahtisaaren kauden loppuun mennessä, Helsingin Sanomissa 14 kpl. Suomenmaassa 15, Suomen Kuvalehdessä 6 ja Ilta-Sanomissa 5, Vantaan Sanomat 4, Iltalehti 2, Ilkka 2 ja loput 3 Aamulehdessä, Keskisuomalaisessa ja Talouselämässä. Demariin yritin kerran, mutta ei julkaistu. En koskaan lähettänyt samaa kirjoitusta kuin yhteen lehteen. Lehtiin lähettämistäni kirjoituksista yli puolet julkaistiin. 12 kpl julkaistuista kuuluu tähän Ahtisaaren vastaiseen taisteluun, johon läheisesti liittyvät perustuslain uudistamista koskevat 9 kirjoitusta, työpolitiikkaa koskevia on 9, kehitysaluepolitiikkaa käsittelee 9 ja muita aiheita 12 julkaistua kirjoitusta.
Myöhemmin innostuin myös osallistumaan keskusteluun internetin poliittisten puolueiden keskustelusivuilla. Siellä aiheet ovat enimmäkseen sisäpoliittisia. Keskustelukumppanit pian tunnistivat keskustalaisen ajattelun jutuissani. Erityisen paljon taitoin peistä demarikirjoittajien kanssa. En kuitenkaan unohtanut Ahtisaartani. Joskus v. ’98 julkaisin oikein 8-osaisen kirjoitussarjan, jossa todistin hänen mitättömyytensä presidenttinä. Kirjoitussarja ei johtanut kummoisiinkaan keskusteluihin. Olivatko ihmiset hieman arkoja tarttumaan presidenttiä arvosteleviin ajatuksiin? Mutta eipä niitä kirjoituksia moitittukaan eikä Ahtisaarta puoltavia kommentteja juuri esiintynyt. Merkittävää oli, että demarikirjoittajatkin olivat hiljaa. Niihin aikoihin Ahtisaaren gallupsuosio alkoi nopeasti aleta.
Vuoden ’99 alkupuolella uusi perustuslaki saatiin lopullisesti säädettyä. Ahtisaari ei asettunut uudelleen ehdolle. Tunsin omalta pieneltä osaltani olleeni vaikuttamassa siihen, ettei Ahtisaari enää uskaltanut asettua ehdolle, ja että saavutettiin valtasuhteiden kannalta suuri edistys perustuslaissa. Tuskin presidentti tajusikaan, miten perusteellinen muutos oli.
Olin pannut merkille, että muutosta kovimmin ajaneet poliitikot eivät julkisuudessa korostaneet eduskunnassa hyväksytyn muutoksen suuruutta ennen kuin uusi perustuslaki oli lopullisesti presidentin vahvistama. Myös minä vältin kehumasta siinä suhteessa uutta lakia. Oli näet koko ajan olemassa pelko, että Ahtisaari vielä ryhtyy jarruttamaan lakia jättämällä vahvistamatta sen.
Kirjoitus on selkeästi Ahtisaarta presidenttinä arvosteleva. Sen johtavana aiheena on Ahtisaaren taistelu perustuslakiuudistusta vastaan siltä osin kun se kavensi presidentin valtaoikeuksia.
Aihe on sikäli ajankohtainen, että Arja Alho eilen Kimmo Sasin kannattamana esitti presidentin poliittisen vallan lopullista riisumista. Kirjoitssarjastani näkee, minkälainen keskustelu siitä käytiin 94-99, jolloin nykyistä perustuslakia tehtiin.
Ahtisaari epäonnistui presidenttinä 2.5.99
OSA 1
Johdanto
Kun joitakin päiviä ennen vappua ’99 selvisi, että Ahtisaaresta ei tule presidenttiehdokasta, tunsin suunnatonta voitonriemua. Samalla tuli hieman haikea olo, kun menetin ”vastustajan”, joka oli antanut minulle aiheen viiden vuoden aikana niin moniin toimiin häntä vastustaessani.
Olin kerännyt syksystä ’94 lähtien Ahtisaaren vastaista aineistoa. Se on lähinnä sellaisia lehtikirjoituksia, jotka jollakin tapaa arvostelevat häntä. Leikkasin niitä omista lehdistäni ja ostamistani iltapäivälehdistä. Lisäksi seurasin kirjastossa valtakunnallisia ja tärkeimpiä maakuntalehtiä ja otin kopiot Ahtisaaren vastaisista kirjoituksista. Niitä alkoikin ilmaantua paljon puolen vuoden kuherruskuukauden jälkeen syksyllä ’94. Ahtisaarta kehuvia kirjoituksia ilmestyikin varsin vähän.
Minulla on vain yksi häntä puoltava kirjoitus. Se on Ilkan päätoimittaja Hokkasen kirjoitus, jossa hän suositteli, että Keskustan pitäisi sopia demareiden ja Ahtisaaren kanssa ennen eduskuntavaaleja Ahtisaaren valitsemisesta toiselle kaudelle. Keskustan piti tällä varmistaa hallituspaikka itselleen vaalien jälkeen. Kirjoitus tuomittiin yleisesti puolueessa. Vain Väyrysen avustaja Neittaanmäki ja Keskisuomalaisen päätoimittaja Laatikainen tukivat aloitetta. Tosin vuotta aikaisemmin samanlaisen ehdotuksen oli tehnyt europarlamentaarikko Anna-Liisa Anttila.
Luulenkin, että juonen takana oli Väyrynen. Hän uskoi pääsevänsä sillä konstilla valtaapitävien suosioon ja ministeriksi ehkäpä oikein pääministeriksikin. Minäkin tuomitsin Aholle lähettämässäni kirjeessä hankkeen ja sanoin, että jokin raja valtapolitiikallakin pitää olla. Lähetin kirjeen tiedoksi Hokkaselle. Ahtisaaren kauden alkuaikoina Ilkka oli maan kaikista lehdistä selkeimmin Ahtisaaren vastainen. Silloin minäkin sain Ahtisaarta arvostelevia kirjoituksia helposti Ilkkaan. Presidenttikauden loppupuolella Ilkka taas palasi Ahtisaaren vastaiselle linjalleen.
Niissä keräämissäni lehtileikkeissä on tärkeänä teemana kamppailu valtiosääntöuudistuksesta. Se liittyy Ahtisaareen kiinteästi sen takia, että hän vastusti sellaisia muutoksia, jotka olisivat vähentäneet presidentin valtaa. Toisaalta se taas oli vääjäämätön seuraus pyrkimyksestä normaaliparlamentarismin voimistamineen maamme perustuslaissa. Minä taas kannatin uudistuksia ja olisin halunnut mentävän vielä pitemmälle.
Uuteen perustuslakiin juuri Ahtisaaren vaikutuksesta presidentille jäi vielä jonkin verran valtaa ulkopolitiikassa ja sotaväen asioissa. Näissäkin valtioneuvoston osallistumista, siis parlamentaarisuutta on lisätty. Koko uudistus siirtyi Ahtisaaren vaikutuksesta usealla vuodella, sillä ylimpien valtioelinten valtasuhteiden kannalta melkein samansisältöinen laki oli lepäämässä yli vaalien, mutta Lipposen hallitusta muodostettaessa mukaan tulevat puolueet Ahtisaaren vaatimuksesta päättivät, että lakia ei tuoda uuteen eduskuntaan, vaan perustetaan vielä uusi komitea ja tehdään uusi lakiesitys ja samalla yhdistetään kaikki perustuslait yhdeksi Suomen perustuslaiksi.
Tarkoituksenani oli, että antaisin aineiston mieleiselleni Ahtisaaren kilpailijalle seuraavissa presidentin vaaleissa ja niin edesauttaisin pyrkimyksissä estää häntä pääsemästä toiselle kaudelle. Luulen nimittäin, että toista niin hullua ei ole, joka olisi kerännyt niin täydellisen aineiston. Lehtileikkeitä on noin 600 kpl. Nyt, kun Ahtisaari ei uskaltanut lähteä enää uuteen vaaliin, olen päättänyt kirjoittaa tämän kirjan opiksi uusille presidenteille ja siksi pyrkiville, miten presidenttinä ei pidä toimia.
Ahtisaari oli toimikautensa loppupuolella Lännen edustajana Kosovon selkkauksessa. Sellaiseen tehtävään hän onkin sopiva, mutta ei hänestä Suomen Tasavallan presidentiksi ollut. Vanhasta muistista Suomen puolueettomuuteen luotettiin. Ahtisaari ja Lipposen hallitukset eivät tehneet mitään puolueettomuuden hyväksi, päinvastoin ovat luopuneet siitä. Suomi oli myös loppuvuoden ’99 EU:n puheenjohtajamaa. Ahtisaarella oli sovittelusta aikaisempaa kokemusta ja hänellä oli YK-kokemusta. Nämä seikat antavat hänelle hyvän pohjan tuohon tehtävään. USA:n apulaisulkoministeri Golbott ja Tshernomyrdin sukkuloivat Helsingissä Ahtisaaren luona. Ahtisaari sai myös ohjeita Saksan liittokansleri Schröderiltä, silloinen EU:n puheenjohtaja. Ahtisaari ja Tshernomyrdin veivät Milosevicille lännen ehdot jotka Milosevic ja Serbian parlamentti hyväksyivät. Olisi vain ollut parempi, että Suomen tasavallan presidentin ei olisi tarvinnut tavata neuvottelupöydässä joukkomurhaajaa ja sotarikollista.
Kuvaavaa Ahtisaaren hölmöydelle oli, kun hän kesällä ’99 kertoi, että nyt näitte, ettei hän pyrkinyt toiselle kaudelle. Häntä oli syytetty siitä, että mm. maakuntamatkat ovat olleet jatkuvaa vaalikamppailua. Hän toivoi, että kaikki ne, jotka niin ovat väittäneet saisivat rohkeutta pyytää anteeksi.Tuollaiset puheet kuvastavat, että mies ei tajua vieläkään politiikasta mitään. Eihän ennenkään ole pyydelty anteeksi poliitikoilta heidän poliittiseen toimintaansa liittyviä arvailuja ja mielipiteitä.
Tässä esityksessä on paljon lainauksia lehdistöstä. Jos lähteenä on mainittu vain lehti, se tarkoittaa pääkirjoitusta. Jos kyseessä ei ole pääkirjoitus, mainitsen kirjoittajan nimen tai jotain muuta. Asioita on käsitelty pääsääntöisesti aikajärjestyksessä. Olen otsikoilla halunnut ilmaista kunkin ajanjakson pääasiallista aihepiiriä, joka liittyi presidentin toimintaan.
Minä en pyrikään tasapuolisuuteen suhteessa Ahtisaareen, tämä on selkeästi hänen poliittista toimintaansa arvosteleva kirjoitus. Aloitin kirjoittamisen heti vapun jälkeen ’99, kun selvisi, että Ahtisaari ei pyri toiselle kaudelle ja lopetin keväällä 2000, kun Halonen oli tullut virkaansa.
Presidentiksi tulo
Lehtileikeaineistoa presidentinvaalin ajalta minulla ei ole. Aloin kerätä sitä vasta syksystä ’94, jolloin Ahtisaari oli ollut jo puoli vuotta presidenttinä. Joten tästä osata kerron vain mielikuvia, jotka osin tukeutuvat muistiinpanoihini. Tosin Ahtisaarta arvostelevat kirjoitukset oikeastaan alkoivatkin vasta syksyllä ’94, jolloin lehdistössä ruvettiin ihmettelemään hänen tekemisiään.
Kun Koivisto oli lopultakin ilmoittanut, että hän ei aio asettua enää ehdokkaaksi, alkoi Sosiaalidemokraattisessa puolueessa esivaalikierros. Entinen demarikansanedustajia Lasse Lehtinen, jonka poliittinen ura Sorsan puheenjohtajakaudella ei edistynyt ja joka jätti kansanedustajuuden tuhraantuneena ja pettyneenä politiikkaan ja poliitikkoihin. Hän päätti ainakin estää Sorsan pääsyn presidentiksi. Puolueen esivaaliehdokkaista hän oli valtiollisltä kyvyiltään ja kokemukseltaan ylivoimainen ja pidettiin selvänä, että hän voittaa.
Ahtisaaren gallupkannatus oli noussut ja Lehtinen löi löylyä, hän vihjaili Sorsan sairastaneen syövän. Esivaaliin sai osallistua kuka hyvänsä. Puolueen ulkopuolisia äänestäjiä oli 80 000 ja jäseniä 40 000. Ahtisaari voitti juuri ulkopuolisten äänillä. Jos vain jäsenet olisivat äänestäneet, ehdokas olisi ollut Sorsa. Vaali oli muutenkin fiasko, sillä äänestäjiä ei mitenkään rekisteröity ja oli täysin mahdollistaa äänestää monta kertaa käymällä eri äänestyspaikoilla.
Presidentin vaalin ensimmäisellä kierroksella Ahtisaari sai sos.dem. puolueen kannatuksen verran ääniä, 24 %, Rehn sai 22 ja Väyrynen 20 %. Toisen kierroksen vaalitaistelun alkuaikoina Rehn oli gallupeissa johdossa, mutta jotenkin Rehnin vauhti hyytyi ja Ahtisaari voitti vaalin 53 prosentilla.
Siihen aikaan minäkään en osannut vielä pahasti pelätä, mutta virkaanastumisseremonia eduskunnassa antoi osviittaa tulevasta. Ahtisaari korosti siitä, että hän on ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti ja antoi näin ymmärtää, että hän on sitten muusta poliittisesta koneistosta riippumaton. Koivisto entisenä presidenttinä ja varsinkin Uosukainen puhemiehenä puheissaan moneen kertaan painottivat eduskunnan asemaa ja puolustivat parlamentarismia aivan kuin erityisesti opettaen uutta presidenttiä. Omassa puheessaan Ahtisaari mainitsi kerran sanan parlamentarismi sivulauseessa.
Oma taisteluni Ahtisaarta vastaan
Olin alusta lähtien huomannut omituisia piirteitä Ahtisaaren toiminnassa presidenttinä, kuten itsenäisen vallankäytön korostamista, jatkuvaa kiertämistä toreilla ja turuilla muka kansan parissa, eduskunnan vähättelyä ja jatkuvaa matkustamista ympäriinsä. Alussa oli viiden kuukauden kuherruskuukausi, jona aikana lehdistö ei pahemmin arvostellut presidentin toimintaa. Sen aloitti Ilta-Sanomien päätoimittaja Koljonen kolumnissaan 20.8.94.
– Haluammeko uuden Kekkosen, joka pyöritti puolueita ja poliitikkoja miten tahtoi. Nöyrät palkittiin ja vastustajat kirottiin. Sillä menolla presidentistä tuli itsevaltias, joka saattoi sekaantua mihin asiaan hyvänsä.
Toinen tapaus aivan presidenttikauden alussa aiheutti polemiikkia. Ahtisaari sanoi, että puolueiden jäseniä on vain 10 % kansasta, mutta hänellä on 54 kannatus, jota ei ole millään puolueella. Parhaiten tähän vastasi kansanedustaja Jaakonsaari, joka ei ollut vielä silloin ministeri, että eduskunnallapa on 100 % kannatus. Tämän tapauksen jälkeen tulin lopullisesti vakuuttuneeksi, että presidentillä ei ole mitään käsitystä politiikasta, ja että hän on kaiken lisäksi hölmö.
Mittani tulee täyteen ja alan kirjoittaa Helsingin Sanomien yleisönosastoa varten kirjoitusta. Lehti julkaisi sen soitettuaan ensin minulle kysyen muutamista pienistä muutoksista, jotka he tekisivät kirjoitukseen, sillä ”onhan hän nyt sentään Tasavallan presidentti”. Muuten kehuivat kirjoitusta parlamentarismin puolustuksena.
Populistinen presidentti
Kansa näkee Suomen parlamentaarisen koneiston syypääksi surkeaan tilaamme. Puolueita pidetään kaiken pahan pesäpaikkoina, eduskunta on menettänyt arvovaltansa ja hallitus johtaa maan perikatoon. Näissä tunnelmissa Suomen kansa valitsi valtakunnan tärkeimpään poliittiseen virkaan Martti Ahtisaaren, jolla ei ollut poliittista kokemusta, ei edes Suomen ulkopolitiikasta
Ahtisaari käytti häikäilemättä hyväkseen maan taloudellista tilannetta ja Sdp:tä päästäkseen presidentiksi. Vaalitaistelun alkupuolella hän ehdotti puoluevaltuuston kokouksessa, että aloitettaisiin keskustelu puoluevallan vähentämisestä Suomessa. Puolue ärähti. Ahtisaari olikin asiasta hiljaa vaalitaistelun ajan; muuten hän olisi menettänyt puolueen ja sen valtakunnallisen koneiston tuen. Mutta tarkoitus tuli saavutettua: viesti hänen politiikan vastaisuudestaan tavoitti äänestäjät.
Virkaanastujaisseremoniassa eduskunnassa entinen presidentti ja puhemies korostivat parlamentaarisen järjestelmän kehittämistä; sen sijaan uusi presidenttimme mainitsi asiasta ponnettomasti yhdessä sivulauseessa. Ahtisaaren toiminta presidenttinä on tähdännyt suoraan kansaan nojaavan presidentti-instituution luomiseen, jonka tarkoituksena on vähentää eduskunnan ja hallituksen merkitystä. Tätä on jatkuva kiertäminen toreilla ja ”kissanristiäisissä”, kabinetin perustaminen ja parlamentaarisen järjestelmän halventaminen. Huipentuma oli äskettäin, kun hän väheksyi puolueiden merkitystä sanomalla niiden edustavan kymmentä prosenttia kansasta.
Kuitenkin parlamentaarisen hallinnon ehdoton edellytys on puoluejärjestelmä: vain sen avulla vaalien järjestäminen, hallituksen muodostaminen ja tehokas eduskuntatyöskentely on mahdollista. Puolueiden kenttäjärjestöt toimivat myös kansalaismielipiteiden kanavana puoluejohtoon ja kansanedustajiin päin. Näin on kaikissa kehittyneissä länsimaissa.
Vai haluammeko sellaisen tilanteen, joka on ollut Venäjällä viime vuosina? Heidän parlamenttinsa ei kerta kaikkiaan toimi, sillä maassa ei ole kunnon puoluejärjestelmää, on vai kymmeniä hajanaisia ryhmiä, jotka eivät pysty luomaan rakentavaa enemmistöä.
Vai haluammeko uuden ”Kekkosen, joka pyöritti poliitikkoja puolueita miten tahtoi. Nöyrät palkittiin ja vastustajat kirottiin. Sillä menolla presidentistä tuli itsevaltias, joka saattoi sekaantua mihin asiaan hyvänsä”, (Vesa-Pekka Koljonen, Ilta-Sanomat 20.8.)
Valtiosääntömme mukaan ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Tämä perustuslakimme tärkein periaate pitää muuttaa, mikäli valta aiotaan siirtää presidentti Ahtisaarelle. Tuskinpa eduskunta sen tekee, se pitäisi tehdä vielä suurella määräenemmistöllä.
Presidentti Ahtisaaren pyrkimys muuttaa valtioelinten valtasuhteita on väistämättä johtanut kiistaan EU:n huippukokouksen edustajasta. Jos Suomi liittyy EU:hun, siellä käsiteltävät asiat ovat Suomen kannalta sisäpolitiikkaa ja vaativat eduskunnan myötävaikutusta. Ilman muuta edustajan kuuluu olla eduskunnalle vastuussa olevan hallituksen pääministeri. On viisainta kirjata tämä periaate valtiosääntöön, ettei asia jää sen varaan, millainen presidentti kulloinkin sattuu olemaan.
Muutenkin kokonaan toisen näköisessä maailmassa lähes 80 vuotta sitten syntynyt maininta valtiosääntöömme, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, näyttää nykymaailmassa aiheuttavan jatkuvaa sekaannusta. Sisä- ja ulkopolitiikkaa ei usein voida erottaa toisistaan. Euroopassa vakiintunut parlamentaarinen hallintotapa ja Suomen vakaat poliittiset olot ovat luoneet edellytykset sille, että ulkopolitiikkakin voidaan ottaa selkeästi parlamentarismin piiriin. Näin se on ollut muissakin Pohjoismaissa ja ne ovat aivan hyvin hoitaneet myös ulkopolitiikkansa.
Suomen kansan valitseman presidentti tulisi rakentaa luottamusta saman kansan valitseman eduskunnan ja kansalaisten välille, eikä olla sitä repimässä. Varmaan pian tulee aika, kun kansa taas luottaa puolueisiinsa, eduskuntaan ja hallitukseen. Surullista on silloin nähdä, kun presidentti Ahtisaari kansan mielipiteitä seurailevana ryhtyy tukemaan puoluepolitiikkaa turvatakseen uudelleenvalintansa.
Oiva Härkönen, Vantaa
Tästä rohkaistuneena kirjoittelin paljon lehtiin. Kirjoituksistani julkaistiin 51 Ahtisaaren kauden loppuun mennessä, Helsingin Sanomissa 14 kpl. Suomenmaassa 15, Suomen Kuvalehdessä 6 ja Ilta-Sanomissa 5, Vantaan Sanomat 4, Iltalehti 2, Ilkka 2 ja loput 3 Aamulehdessä, Keskisuomalaisessa ja Talouselämässä. Demariin yritin kerran, mutta ei julkaistu. En koskaan lähettänyt samaa kirjoitusta kuin yhteen lehteen. Lehtiin lähettämistäni kirjoituksista yli puolet julkaistiin. 12 kpl julkaistuista kuuluu tähän Ahtisaaren vastaiseen taisteluun, johon läheisesti liittyvät perustuslain uudistamista koskevat 9 kirjoitusta, työpolitiikkaa koskevia on 9, kehitysaluepolitiikkaa käsittelee 9 ja muita aiheita 12 julkaistua kirjoitusta.
Myöhemmin innostuin myös osallistumaan keskusteluun internetin poliittisten puolueiden keskustelusivuilla. Siellä aiheet ovat enimmäkseen sisäpoliittisia. Keskustelukumppanit pian tunnistivat keskustalaisen ajattelun jutuissani. Erityisen paljon taitoin peistä demarikirjoittajien kanssa. En kuitenkaan unohtanut Ahtisaartani. Joskus v. ’98 julkaisin oikein 8-osaisen kirjoitussarjan, jossa todistin hänen mitättömyytensä presidenttinä. Kirjoitussarja ei johtanut kummoisiinkaan keskusteluihin. Olivatko ihmiset hieman arkoja tarttumaan presidenttiä arvosteleviin ajatuksiin? Mutta eipä niitä kirjoituksia moitittukaan eikä Ahtisaarta puoltavia kommentteja juuri esiintynyt. Merkittävää oli, että demarikirjoittajatkin olivat hiljaa. Niihin aikoihin Ahtisaaren gallupsuosio alkoi nopeasti aleta.
Vuoden ’99 alkupuolella uusi perustuslaki saatiin lopullisesti säädettyä. Ahtisaari ei asettunut uudelleen ehdolle. Tunsin omalta pieneltä osaltani olleeni vaikuttamassa siihen, ettei Ahtisaari enää uskaltanut asettua ehdolle, ja että saavutettiin valtasuhteiden kannalta suuri edistys perustuslaissa. Tuskin presidentti tajusikaan, miten perusteellinen muutos oli.
Olin pannut merkille, että muutosta kovimmin ajaneet poliitikot eivät julkisuudessa korostaneet eduskunnassa hyväksytyn muutoksen suuruutta ennen kuin uusi perustuslaki oli lopullisesti presidentin vahvistama. Myös minä vältin kehumasta siinä suhteessa uutta lakia. Oli näet koko ajan olemassa pelko, että Ahtisaari vielä ryhtyy jarruttamaan lakia jättämällä vahvistamatta sen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jään mielelläni odottamaan lisää.
Ainoa, joka sai/halusi ministeriaikanaan
Ahnesaarta kuriin oli A.Jäätteenmäki.
Tästä syystä arvostukseni rohkeaa Annelia
ja nyt myös Oivaa kohtaan on suuri.
Onnea ja menestystä teille molemmille
tänään 11.2.2005, kun Anneli täytti 50v.!