Olen siis aina ollut ujo, selektiivinen mutistisuus on luokiteltu jo pienenä, tuo on valikoiva puhumattomuus. Joillekin puhun joillekin en. Nykyään kommunikoin pakollisissa asioissa ihan ok. Mutta en kauheasti osaa kaverustua ihmisten kanssa. Olen ollut yhdessä työpajassa kuntouksessa ja nyt opiskelupaikassa.
Muuten olen edennyt asioissa, mutta mihinkä tämä ujous muuttuisi? Terapeuttini tuntuu kuitenkin odottavan sitä ja luulevan, että muutun jotenkin. Se on vähän stressaavaa, koska koen, että tuollainen pidättyväisyys on kuitenkin luonteenpiirteeni. Tuttujen tai perheen parissa olen kuitenkin puhelias. Ehkä sitä olisi hyvä olla ihmisseuraa perheenkin lisäksi, varsinkin kun äitini kuoli pari vuotta sitten ja perhe on sikäli kutistunut. Netissä tai muuten kirjallisessa muodossa pystyn ilmaisemaan itseäni paremmin ja juttua yleensä tulee.
On myös ollut joitain treffejä nettituttujen kanssa aiemmin. Ja yliopistossa ollessa olin sosiaalisempi. Nykyään en löydä paljon kiinnostusta ihmisiin. Olen ehkä aika vaativa sitten seuran suhteen. Samoin kuin miesten.
Narsisteista on sanottu jotenkin, että he ovat niin itsekeskeisiä, niin he eivät huomaa muita ja sitten taas: yhtä yksinäisiä ovat itseriittoiset; he eivät tarvitse ketään. Koen olevani vähän tuollainen. Paitsi, että miestä kaipaisin. Mutta stressaa terapeutin jatkuvat "vaatimukset" olla sosiaalisempi. Toisaalta kaipaisin ehkä kavereita, mutta olen kyllä tottunut olemaan yksin ja sopeutunut tilanteeseen. Koska olen lähes aina ollut yksin, enkä ehkä kuvittelekaan enää löytäväni kavereita. Mihin se tilanne tästä muuttuisi.
Toisaalta rakastuneena ja ihastuneena käyttäydyn aivan päättömästi ja teen kyllä ihastukselleni selväksi tunteeni, en ehkä sanomalla suoraan, mutta muilla tavoin.
Muuten olen edennyt asioissa, mutta mihinkä tämä ujous muuttuisi? Terapeuttini tuntuu kuitenkin odottavan sitä ja luulevan, että muutun jotenkin. Se on vähän stressaavaa, koska koen, että tuollainen pidättyväisyys on kuitenkin luonteenpiirteeni. Tuttujen tai perheen parissa olen kuitenkin puhelias. Ehkä sitä olisi hyvä olla ihmisseuraa perheenkin lisäksi, varsinkin kun äitini kuoli pari vuotta sitten ja perhe on sikäli kutistunut. Netissä tai muuten kirjallisessa muodossa pystyn ilmaisemaan itseäni paremmin ja juttua yleensä tulee.
On myös ollut joitain treffejä nettituttujen kanssa aiemmin. Ja yliopistossa ollessa olin sosiaalisempi. Nykyään en löydä paljon kiinnostusta ihmisiin. Olen ehkä aika vaativa sitten seuran suhteen. Samoin kuin miesten.
Narsisteista on sanottu jotenkin, että he ovat niin itsekeskeisiä, niin he eivät huomaa muita ja sitten taas: yhtä yksinäisiä ovat itseriittoiset; he eivät tarvitse ketään. Koen olevani vähän tuollainen. Paitsi, että miestä kaipaisin. Mutta stressaa terapeutin jatkuvat "vaatimukset" olla sosiaalisempi. Toisaalta kaipaisin ehkä kavereita, mutta olen kyllä tottunut olemaan yksin ja sopeutunut tilanteeseen. Koska olen lähes aina ollut yksin, enkä ehkä kuvittelekaan enää löytäväni kavereita. Mihin se tilanne tästä muuttuisi.
Toisaalta rakastuneena ja ihastuneena käyttäydyn aivan päättömästi ja teen kyllä ihastukselleni selväksi tunteeni, en ehkä sanomalla suoraan, mutta muilla tavoin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hei, tässä terapeuttisi. anteeksi erehdykseni kun vaadin olemaan sosiaalisempi. tarkoitin itsevarmempi. tiedät itse parhaiten missä seisot ja kuka olet ja sitä rataa. loput meidän tapaamisistamme onkin peruttu. hyvää loppuelämää.