Olen havainnut, että monille uskonelämä tarkoittaa sitä, että päivittäin ajaudutaan siihen tilaan, jossa omatunto ja Saatana saavat syyteltyä ihmisen siihen tilaan, että ihmisen täytyy hajota, ja tunnustaa olevansa täysin kelvoton, ja tarvitsevansa armon. Ja armon me toki tarvitsemme.
Mutta mitä jos kerron, että ihmisen ei täydy silti hajota pävittäin käärmeen syytösten alla, vaan että ihminen voi sanoa Saatanalle, että häivy, tai että Jumala sinua kurittakoon, ja näin ajaa paha luotaan, jatkaen päivänsä eheänä iltaan asti?
Tämä tarvitsee tietenkin rinnalleen terveen uskonelämän, jotta tällainen tasapaino saavutetaan, sillä tyhjin sanoin on turha käydä muinaista pahaa vastaan, taritaan myös ne teot, jotta sanoissakin voisi olla voimaa.
Veljemme sanoin.
Vastustakaa pahaa, niin se teistä pakenee
Mutta mitä jos kerron, että ihmisen ei täydy silti hajota pävittäin käärmeen syytösten alla, vaan että ihminen voi sanoa Saatanalle, että häivy, tai että Jumala sinua kurittakoon, ja näin ajaa paha luotaan, jatkaen päivänsä eheänä iltaan asti?
Tämä tarvitsee tietenkin rinnalleen terveen uskonelämän, jotta tällainen tasapaino saavutetaan, sillä tyhjin sanoin on turha käydä muinaista pahaa vastaan, taritaan myös ne teot, jotta sanoissakin voisi olla voimaa.
Veljemme sanoin.
Vastustakaa pahaa, niin se teistä pakenee
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tarkista aiemmat kirjoituksesi, joissa olet oman pahuutesi esiin tuonut.
Palaamme asiaan ilmaistuasi katumusta.
Meille uskoville paha on kaikkea sitä mitä Jumala sanassaan pitää phana. Ja Tuo pahan vastustaminenkin on vielä kevytversio siitä miten sanan mukaa asia ilmaistaan. Nimittäin Room 12:9 sanoo: " Olkoon rakkautenne vilpitöntä, vihatkaa pahaa ja pitäkää hyvästä kiinni."