Kirjoitukseni perustuu paljolti niihin 600 lehtileikkeeseen, joita otin talteen Ahtisaaren kaudella. Olen sen jakanut osiin, 5-8 sinua, niin, että aloitetun otsikon alla olevat asiat ovat mukana samassa osassa.
Tarkoitukseni on julkaista jatkokertomuksena yksi osa päivässä niistä 17:sta. Mutta nyt tulee jo toinen, jotta pääsisimme varsinaiseen asiaan:
OSA 2
Ahon hallitus ja Ahtisaari
Vielä Kekkosen aikaan oli ollut tapana, että hallitus erosi uuden presidenttikauden alettua. Ajatus oli jokseenkin luonteva ajatellen perustuslakia, jonka mukaa hallitus oli oikeastaan presidentin kabinetti vailla paljoakaan itsenäistä perustuslaillista valtaa. Koivisto otti sellaisen käytännön, että hallituksen ei tarvinnut vaihtua, kun presidentti vaihtui tai vanhalla presidentillä alkoi uusi kausi. Hän tälläkin halusi korostaa hallitusten parlamentaarisuutta ja riippuvaisuutta enemmän eduskunnasta kuin presidentistä.
Ahon hallitus oli ollut vallassa jo kolme vuotta ennen Ahtisaaren tuloa presidentiksi. Ahtisaari antoi hallituksen jatkaa Koiviston luoman käytännön mukaisesti seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka. Tosin elo ei ollut pelkästään ruusuilla tanssimista; olihan Ahtisaari moittinut hallitusta vaalitaistelunsa aikana mm. työllisyyden hoitamisesta. Siihen aikaan oli vasta toipuminen alkanut sodan jälkeisen syvimmän laman kourista, ja työttömyys oli edelleen hyvin korkealla tasolla.
Ahtisaarihan lupasi vaalitaistelussaan kiinnittää erityistä huomiota työttömyyden poistoon. Hän kyllä tiesi, ettei presidentti yleensä voi niihin asioihin vaikuttaa, mutta eipä se näyttänyt haittaavan tahtia, Lehtinen oli varmasti kuiskuttanut Maran korvaan, että ei kansa sitä tajua. Aho oli jo vaalitaistelun aikana vastannut Ahtisaarelle kuuluisaksi tulleella sanonnalla ”Kyllä Siperia opettaa”. Ahtisaari tyytyikin asettamaan presidentin neuvottelukunnan pohtimaan työllisyyden vähentämistä. Toimikuntaa johti eläkkeellä oleva työnantajien edusmies Pekkarinen. Se kirjasi monia hyviä jo ennestäänkin esillä olleita toimenpiteitä. Mietinnöstä oli se hyöty, että mukana olleet ay-liikkeen edustajat joutuivat tunnustamaan joitakin heille epämieluisia toimenpiteitä työttömyyden vähentämisessä tarpeellisiksi.
Sosiaalidemokraatit suhtautuvat varauksellisesti Pekkasen työryhmän raporttiin. Erkki Tuomioja kirjoittaa 1.11.94 Helsingin Sanomissa penseästi ohjelmasta ja korostaa, että vain uuden hallituksen ohjelmassa voidaan synnyttää se laaja sitoutuminen, johon työryhmäkin on pyrkinyt. Tuomiojan ajattelua kuvastaa seuraava lainaus:
- Luonnollista on, että presidentti kiinteästi seuraa asian edistymistä. Juuri enempään eivät hänen perustuslailliset valtuutensa eivätkä asialliset eväänsäkään riitä.
Muutokset valtiosääntöön liityttäessä EU:iin
Ahon hallituksen aikana tuli presidentillä ja pääministerillä kiistaa siitä kumpi osallistuu Eurooppa-neuvoston työhön. Ahtisaari sanoi osallistuvansa niihin ja pyrkivänsä vakiinnuttamaan presidentin aseman Suomen edustajana tässä EU:n huippukokouksessa.
Eduskunta sai marraskuussa ’94 käsiteltäväkseen hallituksen esityksen eräistä valtiosäännön muutoksista, joita tarvittiin maan liityttyä seuraavan vuoden alusta EU:n täysjäseneksi. Koska presidentillä oli vanhan perustuslain mukaan yksin lakiesityksen anto-oikeus, Ahtisaari oli sormeillut hallituksen valmistelemaa esitystä presidentin valtaa korostavaan suuntaan. Kun Jäätteenmäki oikeusministerinä esitteli lakiesitystä eduskunnassa, hän vaati eduskunnan tekevän siihen ne muutokset, joista hän itse ei päässyt yksimielisyyteen presidentin kanssa. Uskomattoman typerää presidentiltä mennä antamaan sellainen hallituksen esitys, jota vankkaan enemmistöön eduskunnassa nojaava hallitus ei hyväksy.
Perustuslakivaliokunnassa kaikki puolueet olivat sillä kannalla, että pääministerin pitää olla maan edustaja EU-huippukokouksissa. Kun demarit ja heidän presidenttinsä huomasivat, että presidentti on ajanut itsensä nurkkaan, tekivät demarit näyttävän korjausliikkeen. He kokosivat Lipposen johdolla valtuuskunnan, joka meni Tamminiemeen neuvottelemaan asiasta. He oikeastaan sopivat sen saman, mitä Ahon hallitus oli tarjonnut Ahtisaarelle: pääministerin osuus määritellään sillä, että hänen pitää raportoida suurelle valiokunnalle aina ennen ja jälkeen huippukokousta kokouksen tapahtumista. Tämä tarkoittaa sitä, että pääministeri on aina kokouksissa. Lipposen ja Ahtisaaren sopimus meni pitemmälle kuin Ahon hallitus presidentin osallistumisesta: sopivat, että presidentti voi aina halutessaan osallistua. Sen sijaan hallituksen mielipide oli, että valtioneuvosto päättää Suomen edustuksesta huippukokouksessa, joka myös jäi eduskunnan tahdoksi. Tämän tarkoituksena on varata presidentille mahdollisuus olla kokouksessa silloin, kun siellä käsitellään erittäin keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluvia asioita.
Oli varsin erikoista, että presidentti sopii jonkin puolueen kanssa eduskunnassa olevan lain sisällöstä, vieläpä oppositiopuolueen kanssa. Pian tuli Lipponen pääministeriksi ja Ahtisaari piti häntä pääministerinä vuoden ’99 eduskuntavaalienkin jälkeen, vaikka Lipponen kärsi niissä musertavan tappion. Vanhan valtiosäännön mukaanhan presidentti yksin valitsi pääministerin. Ahtisaaren kauden loppuun saakka he noudattivat tätä tekemäänsä perustuslain vastaista sopimusta. Ahtisaari oli yhtä lukuun ottamatta kaikissa kokouksissa.
Perustuslakimuutokset hyväksyttiin kiireellisinä eduskunnassa äänin 169 – 3 2 12.94. Edustuskiista tuli selkeästi ratkaistua pääministerin hyväksi. Liittyessämme ETA:seen muutama vuosi aikaisemmin lisättiin Hallitusmuotoon pykälä 33 a. Kuuluisa varsinainen pykälä 33 määrää presidentin hoitamaan valtakunnan ulkosuhteet. Pykälän 33 a mukaan valtioneuvosto määrää kansainvälisessä toimielimessä tehtävän päätöksen kansallisesta valmistelusta ja päättää muistakin siihen liittyvistä Suomen toimenpiteistä. Pykälässä todetaan nimenomaan näin olevan ”sen estämättä mitä 33 pykälässä säädetään” presidentistä ulkopolitiikan johtajana. Nyt hyväksytyssä paketissa eduskunta hyväksyi Valtiopäiväjärjestykseen muutoksen, että 33 a – pykälä koskee ETA:n sijasta EU-asioita. Myös se, että juuri pääministeri informoi eduskuntaa ennen ja jälkeen Eurooppa-kokousten jäi voimaan.
Ahtisaari liittää valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä
Vahvistaessaan lakipaketin vuoden ’94 viimeisenä päivänä presidentti sanelee valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä eräistä säädettyjen lakien kohdista. Hän suurin piirtein ilmoittaa, ettei aio noudattaa eduskunnan tahtoa. Hänen mielestään ulkopolitiikan hoitaminen kuuluu edelleen presidentille, ja ettei eduskunnalla ole oikeutta tulkita lakeja, jos presidentti on eri mieltä. Eräs selitys presidentillä on: pykälä 33 a koskee sellaista päätöksentekoa EU:ssa, joka kuuluu sisäpolitiikan piiriin. Jokaisen on helppo havaita, ettei laissa ole tulkinnanmahdollisuutta. Myös oikeusoppineet ja lehdistö olivat varsin yksimielisesti toista mieltä. Mutta kuten aikaisemmin mainittiin Lipposen ja Ahtisaaren välisellä selkeästi perustuslakien vastaisella sopimuksella asiaa hoidettiin niin kuin presidentti halusi.
Vielä Uudenvuoden puheessaan ’95 presidentti yrittää nostaa presidentin eduskunnan veroiseksi kansaa edustavaksi valtiomahdiksi sanomalla:
- Suomessa on kansan valitsema eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus sekä kansan valitsema presidentti. Nämä valtioelimet yhdessä turvaavat sen, että valta tässä maassa säilyy kansalla.
Tuossakin hän sivuuttaa yhä voimassa olevan perustuslain säädöksen, että ”valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.
Tämä tapahtuma avaa kuitenkin poliitikkojen, median ja monien tavallisten kansalaisten silmät huomaamaan, mitä miehiä Ahtisaari on. Hän oli vaalitaistelun aikana asiasta sitä mieltä, että pääministerin pitää edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa. Kuitenkin osassa kansaa elää vielä luottamus kansanedustajiin ja eduskuntaan ja se pitää presidentin toimintaa oman vallan pönkittämisenä. Suurin osa kansasta uskoo yhä, että poliitikot juonittelevat kansan valitsemaa presidenttiä vastaan kaappaamalla valtaa itselleen. Ahtisaari ruokkii käsitystä, sanomalla, että maassa on käynnissä vallankaappaus ilman lainsäädäntöä. Sehän ei pidä paikkaansa, eduskunta hyväksyi lait vain kolmen vastustaessa.
Max Jacobson on oikeastaan ainoa merkittävä vaikuttaja, joka puolustaa suuria presidentin valtaoikeuksia varsinkin ulkopolitiikassa. Mutta pitää muistaa, että hän oli toiminut koko elämänsä ulkoministeriön korkeissa viroissa. Ulkoministeriön virkamiehet olivat viimeistään Kekkosen aikana oppineet hoitamaan asiat suoraan presidentin kanssa. He alkoivat itsekin uskoa siihen, että vain he ja presidentti ymmärtävät ulkopolitiikkaa, eikä siihen pidä sotkea ministereitä ja kansanedustajia.
Kaksoisedustus
Aamulehti kirjoittaa 2.1.95 presidentin lausumasta valtioneuvoston pöytäkirjaan tarkoittaen eduskunnan tulkintaa, että valtioneuvosto päättää Suomen edustuksesta EU:n huippukokouksissa:
- Ahtisaaren lausuman mukaan perustuslakivaliokunnan kannanotto saattaisi johtaa perustavaa laatua olevaan muutokseen Suomen ylimpien valtioelinten toimivaltasuhteissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ja kannanoton soveltaminen tekisi mahdottomaksi yhtenäisen ja johdonmukaisen ulkopolitiikan harjoittamisen.
- Presidentin huoli on liioiteltu: jos pääministeri edustaisi Suomea myös ulko- ja turvallisuuspoliittisissa yhteyksissä hän luonnollisesti noudattaisi ulkopolitiikan johtajan eli presidentin määräyksiä ja ohjeita.
Tätä seikkaa ei keskustelussa useinkaan havaittu. Yleensäkin neuvottelijalle jokin elin tai joku henkilö antaa valtuudet ja raamit, joiden puitteissa neuvottelijan on toimittava. Ahtisaarella oli tässäkin vain tavoitteena itse päästä isoisten pöytään ja korostaa presidentin asemaa.
Helsingin Sanomat kirjoittaa 3.1.95:
- Perustuslakivaliokunnan mukaan hallitus määrittelee Suomen kannan EU:ssa valmisteilla oleviin asioihin ja päättää myös Suomen edustuksesta huippukokouksissa. Valiokunta vetosi hallitusmuodon pykälään 33 a, jonka mukaan valtioneuvosto määrää kansainvälisissä toimielimissä tehtävän päätöksen kansallisesta valmistelusta ja päättää muistakin siihen liittyvistä Suomen toimenpiteistä. Pykälässä todetaan nimenomaan näin olevan ”sen estämättä”, mitä pykälää 33 sanoo presidentistä ulkopolitiikan johtajana.
- EU-Suomessa kehityksen on joka tapauksessa edettävä siihen suuntaan, että hallituksen ja eduskunnan asema vahvistuu myös ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Se on myös eduskunnan kiistaton tahto.
Mm. Nykypäivä vuoden ’95 ensimmäisessä numerossaan ja Antero Jyränki kirjoituksessaan HS:ssa 8.1.95 torjuvat presidentin kannan, että eduskunta ei voisi tulkita pätevästi lakeja, jos presidentti ei sellaista tulkintaa hyväksy. Jyränki:
- Eduskunta voi yksin muuttaa perustuslakia, mutta ei presidentti. Tästä ja muistakin, lähinnä eduskunnan yleiseen asemaan liittyvistä seikoista johtuu, että perustuslainsäätäjän kanta eduskunnan ja presidentin ollessa eri linjoilla on viime kädessä luettavissa eduskunnan asiakirjoista.
Erkki Pennanen kolumnissaan, HS 25.1.95:
- Kiista on valtiosääntöoikeudellisesti mielenkiintoinen ja poliittisesti räjähdysherkkä. Presidentti ei saisi ajautua näin keskeisessä asiassa vastatusten perustuslakivaliokunnan ja eduskunnan kanssa. Se kielii siitä, että Ahtisaarella ei ole parlamentaarista kokemusta eikä edes sormituntumaa siihen suuntaan. Sdp joutui kiusalliseen välikäteen ”oman presidenttinsä” takia eikä voinut jättää häntä pulaan.
Sosiaalidemokraatit ryhtyvät tukemaan presidenttiä edustuskiistassa ja muutenkin alkoivat kannattaa vahvaa presidentin valtaa. Kansan Uutiset ihmettelee 2.2.95 demareiden luopumista vaalitaktisista syistä perinteisestä parlamentaarisesta linjastaan. Olihan Ahtisaaren gallupsuosio edelleen suuri.
- SDP:n täyskäännös on ollut nopea ja näyttävä. Vielä vajaat kaksi vuotta sitten puolue oli likimain yltiöparlamentaarisella linjalla. Presidentin valtaoikeudet piti sen mielestä karsia niin vähiin, että presidentistä tulisi vain seremoniaalinen ja edustuksellinen valtionpäämies.
- SDP olisi epäilemättä pysynyt parlamentaarisella linjallaan, jos Koivisto olisi jatkanut tai saanut kaltaisensa seuraajan. Vielä varmemmin puolue olisi pysynyt linjallaan, jos Koiviston seuraajaksi olisi noussut jonkin toisen puolueen ehdokas – vaikkapa keskustan Paavo Väyrynen.
Tämä EU-asioiden päätöksentekoa ja Suomen edustajaa huippukokouksessa koskeva kiistasta poikii vielä yhden episodin: Ahtisaari ehdottaa, että pitäisikö meillekin perustaa valtiosääntötuomioistuin Saksan ja Ranskan tapaan. Suomessahan lakien luonteen tulkitsee perustuslakivaliokunta. Ahtisaaresta on tietysti kiusallista, kun hänen poliittisella kilpailijallaan, eduskunnalla, on oikeus tehdä tulkintoja lainsäädännöstä. Ehdotus ei saanut lainkaan kannatusta. Jo talonpoikaisjärki sanoo, että pitäähän eduskunnan olla pätevä selittämään, mitä sen itsensä säätämässä laissa tarkoitetaan.
9.3.95 HS:
- Arkaluontoisen edustuskiistan osalta sen odottaisi tarkoittavan, että presidentti ja hallitus pyrkisivät sopimaan joka kerta erikseen Suomen edustuksesta EU:n huippukokouksessa. Silloin voitaisiin puhua valtioneuvoston päätöksestä. Seuraava huippukokous pidetään juhannuksen jälkeen, joten asia kuuluu vasta vaalien jälkeiselle hallitukselle. Valitettavasti presidentti ei halunnut kunnioittaa tällaista menettelyjärjestystä, vaan ilmoitti Itävallan vierailullaan päättäneensä menemisestään jo omalta osaltaan. Presidentti totesi kyllä suurpiirteisesti, ettei hänen päätöksensä estä millään muotoa myös pääministeriä osallistumasta.
- Ahtisaari toimi ilmeisesti harkitun uhmakkaasti tehdäkseen hallitukselle ja eduskunnalle selväksi, että hän päättää itse menemisistään.
Myös Ilkka kirjoittaa 9.3.95 otsikolla Ahtisaari näytti presidentin mahdin:
- EU:ssa on vielä erityisongelma: on sangen tulkinnallista, mitkä asiat kuuluvat ulko- ja mitkä sisäpolitiikan alueelle. Luontevampana onkin pidetty, että huippuedustus kuuluisi pääministerille, joka kantaa vastuun sekä toimeenpanosta että parlamentin informoinnista.
- Suomessa pyrittiin koko Mauno Koiviston kausi vahvistamaan parlamentarismia ja vähentämään presidentin valtaa. Siitä vallitsi myös varsin laaja yhteisymmärrys eduskunnassa.
- Martti Ahtisaari otti kuitenkin alusta lähtien eri kurssin.
Vesa-Pekka Koljonen, Ilta-Sanomat, kirjoittaa aiheesta kolumnissaan 11.3.95:
- Edustuskiistaksi vähätelty valtaoikeuskiista ei kuitenkaan ole pelkkä vitsi.
- Viime kädessä on kysymys siitä, päättääkö Suomessa eduskunta vai presidentti, ellei yhteisymmärrystä löydy.
- Ahtisaari tekee politiikkaa siinä kuin eduskuntakin, vaikka katsoo olevansa politiikan ja poliitikkojen yläpuolella.
- Kärjistäen voi sanoa, että vastakkain on kansanvalta ja presidentin valta.
Pääministeri Lipponen ja Ahtisaari olivat sopineet, että presidentti osallistuu halutessaan Eurooppa-neuvoston kokouksiin ja pääministeri aina. Helsingin Sanomat kiteyttää presidentin ja pääministerin tekemän kompromissin edustuskiistasta 2.6.95:
- Kompromissilla pystytään toivottavasti torjumaan taustalla väijyvä presidentin ja pääministerin perustuslaillinen yhteentörmäyksen vaara. Pysyväisratkaisuksi kaksoisedustus ei ole hyvä. Tavoitteeksi on asetettava valtiosäännön muuttaminen niin, että pääministeri on Suomen ykkösedustaja EU-foorumeilla.
- EU-yhteistyö on luonteeltaan pitkälti kansainvälistä sisäpolitiikkaa. Jokaisessa jäsenmaassa pääministeri toimii tämän yhteisön keskiössä: hän johtaa hallitusta, pitää yhteyttä eduskuntaan ja on sille poliittisesti tilivelvollinen toisin kuin presidentti.
Antero Jyränki jyrisee Helsingin Sanomissa 9.7.95 sen jälkeen, kun hallitus oli tehnyt lainvastaisen päätöksen Cannesin huippukokouksen edustamisesta otsikolla "Valtiosäännön ohitus ei saa tulla tavaksi". Valtioneuvosto määräsi Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi VM:n pykälän 33 a mukaisesti pääministerin. Tämän päätöksen ulkopuolella pöytäkirjaan lisättiin presidentin ilmoitus, että hän toimii puheenjohtajana hänen toimivaltaansa kuuluvissa asioissa. Jyränki kiinnitti myös huomiota siihen, että valtiosäännön mukaan presidentti tekee toimivaltaansa kuuluvat päätökset valtioneuvoston istunnossa, jossa valtioneuvoston piirissä valmistellut asiat esitellään presidentille. Hän ihmetteli, miksi ei edes oikeuskansleri havahtunut. Hän muistuttaa, että hallitusmuoto velvoittaa ministereitä olemaan täytäntöön panematta presidentin tekemää lainvastaista päätöstä.
- Ei tässä ole kysymys pelkästään lautasten lukumäärästä Cannesin illallisilla. Ensiksi on kyse siitä, noudatetaanko perustuslakia, ja toiseksi siitä, kuinka paljon parlamentaariselle hallitustavalle annetaan sijaa Suomessa. Kesäkuun käytäntöä ei pitäisi päästää jatkumaan.
Suomenmaa kyselee 11.7.95 otsikolla Venyykö valtiosääntö:
- EU-edustukseen liittyvän riidan luultiin jo olevan ohi. Sitä ainakin toivoivat ne hallituspuolueet eli kokoomus, vasemmistoliitto ja vihreät, jotka hallituspaikan nöyryyttäminä käänsivät vikkelästi takkinsa. Sauli Niinistö (kok), Esko Helle (vas) ja Paavo Nikula (vihr), jotka olivat valtiosääntökeskustelun pääaktivisteja ennen vaaleja, söivät sanansa erityisen perusteellisesti.
- Demarit käänsivät kaukoviisaasti takkinsa jo puoli vuotta ennen vaaleja havaitessaan käsillä olevat pelimahdollisuudet istuvan presidentin kanssa.
Sitten lehti kuvaa edellä esitettyä Jyrängin puheenvuoroa, ihmettelee kun lehdistökin on tainnut torkahdella ja lopettaa:
- Politiikassa joudutaan tekemään kompromisseja, mutta niihin ei saisi ajautua mukavuussyistä ja lainsäännöksiä – kaikkein vähiten perustuslakeja – kiertäen.
21.7.95 Jukka Tarkka on huolissaan presidentin vallanhalusta Suomen Kuvalehdessä:
- Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari haluaa edustaa Suomea Euroopan unionin huippukokouksissa.
- Cannesissa nähtiin, millaisiin kummallisuuksiin presidentin vallanhalu vie. Pääministeri johti valtuuskunnan sisäiset työkokoukset, kuten pitääkin, presidentti roikkui niissä muuten vain mukana. Presidentti välitti valtuuskunnassa sovitut harvat ulkopoliittiset asiat eteenpäin. Hän näyttää olleen korkean tason sisälähetti, joka esiintyi aidosti eturivissä vain silloin kun tv-ryhmät olivat paikalla.
- Presidentti Ahtisaaren filosofia vallasta perustuu ilmeisesti siihen ajatukseen, todellista ovat vain ne valtaoikeudet, jotka voi heti ulosmitata. Hän on luultavasti väärässä. Valtakin voi käytössä kulua, jos sitä käyttää liikaa.
11.8.95 siten valtioneuvosto tekee presidentin esittelyssä ulkoministeriön esittelemänä päätöksen, jossa presidentti valtuuttaa pääministerin toimimaan Suomen edustajana myös presidentin toimivaltaan kuuluvissa asioissa. Jyränki sanoo, että nyt päätös on tehty muodollisesti oikein, mutta huomauttaa Ilta- Sanomien haastattelussa 12.9.95. että päätöksen perusteluissa halutaan edelleenkin pitää voimassa eduskunnan tahdon vastainen tulkinta itse asiaan.
- Professori Jyrängin mukaan päätöksen takana olevasta ulkoministeriön esittelymuistiosta häämöttää läpi ajatus, jonka mukaan ulkoministeriö olisikin presidentin alainen virasto.
- Jyränki huomauttaa, että eduskunnan mukaan EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu valtioneuvostolle. Ulkoministeriön muistion mukaan ne kuuluisivat presidentille.
Samassa lehdessä A.–P. Pietilä kirjoittaa samasta aiheesta:
- Hän vetää henkeä ja ryhmittää joukkonsa uudelleen. On vaikea uskoa, että hän olisi hylännyt tavoitteensa rakentaa järjestelmää, jossa presidentti johtaa maata tasavertaisena kansan valitseman eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen rinnalla.
- Ahtisaaren mallin ovat torjuneet niin oikeusoppineet kuin eduskuntakin. Presidentin oikeudelliset perustelut ovatkin jääneet vähemmistöön ja pintaan ovat jääneet valtapoliittiset tarpeet: Presidentin pitää näkyä ja osallistua, jos hän aikoo hallita. Muuten hän jää valokuvaksi pääministerin työhuoneen seinälle.
- Suomalaisilla on monta syytä edellyttää, että eduskunta ottaa valtiosääntökiistan käsittelyynsä ja laatii siihen tähän aikaan sopivan ratkaisun.
- Kansakunnan pitää tietää, mikä on presidentin, pääministerin ja eduskunnan paikka ja niille kuuluva valta.
Täytyy huomauttaa, että tämä asia jää edelleen hieman epäselväksi uudessa perustuslaissa 2000.
Melkein vuosi myöhemmin, 13.7.96, I-S toteaa Pekka Ervastin tekemässä artikkelissa demareidenkin kyllästyneen kaksoisedustukseen.
- Presidentin oman puolueen tyytymättömyys kaksoisedustukseen pulpahti pintaan Sdp:n puoluekokouksen viimeisenä päivänä.
- Sdp hyväksyi sisäpoliittisen kannanoton, jossa vaaditaan presidentin valtaoikeuksia tarkistavan perustuslakiuudistuksen tuomista jo nykyiseen eduskuntaan.
- Nikulan komitean demarileirissä myönnetään, että myös huippukokousedustukseen on pakko puuttua – rinnakkaisjärjestelmä ei voi jäädä pysyväksi.
- Ensin Suomen kaksoisedustus herätti hämmästystä, nyt se on alkanut herättää lisääntyvää vaivautuneisuutta.
- Suomalaiset kokouslähteet valittavat, että presidentin ohuempi perehtyneisyys mutta erittäin aktiivinen toiminta kokouspaikalla lyö joskus kiusallisella tavalla läpi.
- Huhtikuussa Torinossa ulkoministeri Tarja Halonen jätettiin kokousovien ulkopuolelle, kun Ahtisaari ja Lipponen saapuivat saliin yhtä aikaa. Muiden maiden pääministerin vieressä istui ulkoministeri.
- Halonen tiettävästi purki pettymystään varsin kovaäänisesti paikalla olleille suomalaisille virkamiehille.
- Jo ennen Torinon kahakkaa Halonen arveli Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomen presidenttivetoinen päätöksentekokoneisto joutuu EU-oloissa koville.
Edellisestä vielä vuoden päästä, 2.6.97, HS:n Paavo Raution tekemässä artikkelissa Antero Jyränki lataa viimeisen tuomionsa edustuskiistasta:
- Turun yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Antero Jyränki ryöpyttää niin presidentti Martti Ahtisaaren kuin koko hallituksenkin siitä, että ne ovat EU- edustusasioita sumpliessaan toimineet perustuslain vastaisesti ja pyyhkineet kenkänsä eduskunnan arvovaltaan.
- Korville saa myös sumplimisesta oikeuskansleri Jorma S. Aalto, joka ei Jyrängin mielestä tässä asiassa ansaitse virkaansa vaadittavaa meriittiä: ”etevät tiedot oikeusoloista”.
Jyränki kertoo hallitusmuodon 33 a -pykälän, jolla Eta- ja EU- asiat siirrettiin valtioneuvostolle, synnyn.
- Tämän jälkeen syntyi uusi aika: EU- jäsenyys ja presidentti Martti Ahtisaaren valtakausi.
- Uudeksi päänvaivaksi nousivat huippukokoukset.
- Valtiosääntökomitea jatkoi loogisesti presidentin vallan parlamentarisoimisen suuntaan ja ehdotti pääministeriä huippukokousedustajaksi.
- Ahtisaari halusi itse huippukokouksiin, Ahon hallitus vänkäsi vastaan. Ahtisaari huusi kansaa apuun kertomalla, että hallitus yrittää vallankaappausta.
- ”Pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvoston kokouksissa”, kirjoitti valiokunta, jota johti tuolloin kansanedustaja Sauli Niinistö (kok).
- Ahtisaari reagoi nopeasti asettumalla valtiosääntöoppineeksi. Hän kirjoitti valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, että perustuslakivaliokunta ei voi pätevästi selittää perustuslakien tulkintaa, jos presidentti ei tulkintaa hyväksy.
- Jyränki lytistää Ahtisaaren valtiosääntöpohdinnat kertomalla, että jos perustuslain tarkoituksesta on presidentin ja eduskunnan välillä ristiriitaa, eduskunta sanoo lainsäätäjän tahdon ja voittaa.
Sittenhän Lipponen (sd) ja Ahtisaari (sd) sopivat, että huippukokousedustamisesta päätetään joka kerta erikseen.
- Jyränki ihmettelee asiaa: ”Järjestely, josta pääministeri kertoi, oli epävirallinen, yksityinen, eikä perustuslaista ole tietenkään lupa poiketa yksityisillä välipuheilla”.
- Tästä huolimatta sumpliminen sinetöitiin valtioneuvoston istunnossa, kun presidentin lähtö Gannesin huippukokoukseen merkittiin pöytäkirjaan. Näin tehdessään hallitus rikkoi lainsäätäjän eli eduskunnan tahtoa.
Oikeuskansleri Aalto kertoi myöhemmin, että hän olisi noudattanut perustuslakivaliokunnan kantaa, jos asiasta ei olisi ollut Lipposen ja Ahtisaaren välipuhetta.
- ”Tällaisen perusteen esittäminen juridisena argumenttina on vaikeasti yhdistettävissä korkealta lainvalvojalta vaadittaviin kvalifikaatioihin”, Jyränki jyrähtää.
- Ahtisaaren lausuma on Jyrängin mielestä ”itsenäisen Suomen valtiosääntöhistorian merkillisimpiä asiakirjoja”.
- Nyt EU- päätäntä on käytännössä urautumassa raiteille, jotka Ahtisaari kotikutoisilla tulkinnoillaan linjasi. Käytännöstä tulee oikeuslähde, ”sille tosiasialle ei ajan mittaan mahda mitään”.
- ”Eduskunnan auktoriteetti perustuslainsäätäjänä on jo nyt kärsinyt vahingon, joka ei ole aivan helposti korjattavissa”.
13.6.97 HS:n Erkki Pennanen pohtii asiaa ajankohtaisen Emun kannalta.
- Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoo tuoreessa mietinnössään, että Emu kuuluu hallituksen eikä presidentin toimivaltaan.
- On luontevaa asettaa tavoitteeksi, että eduskunnalle vastuussa oleva pääministeri johtavat maata.
Tarkoitukseni on julkaista jatkokertomuksena yksi osa päivässä niistä 17:sta. Mutta nyt tulee jo toinen, jotta pääsisimme varsinaiseen asiaan:
OSA 2
Ahon hallitus ja Ahtisaari
Vielä Kekkosen aikaan oli ollut tapana, että hallitus erosi uuden presidenttikauden alettua. Ajatus oli jokseenkin luonteva ajatellen perustuslakia, jonka mukaa hallitus oli oikeastaan presidentin kabinetti vailla paljoakaan itsenäistä perustuslaillista valtaa. Koivisto otti sellaisen käytännön, että hallituksen ei tarvinnut vaihtua, kun presidentti vaihtui tai vanhalla presidentillä alkoi uusi kausi. Hän tälläkin halusi korostaa hallitusten parlamentaarisuutta ja riippuvaisuutta enemmän eduskunnasta kuin presidentistä.
Ahon hallitus oli ollut vallassa jo kolme vuotta ennen Ahtisaaren tuloa presidentiksi. Ahtisaari antoi hallituksen jatkaa Koiviston luoman käytännön mukaisesti seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka. Tosin elo ei ollut pelkästään ruusuilla tanssimista; olihan Ahtisaari moittinut hallitusta vaalitaistelunsa aikana mm. työllisyyden hoitamisesta. Siihen aikaan oli vasta toipuminen alkanut sodan jälkeisen syvimmän laman kourista, ja työttömyys oli edelleen hyvin korkealla tasolla.
Ahtisaarihan lupasi vaalitaistelussaan kiinnittää erityistä huomiota työttömyyden poistoon. Hän kyllä tiesi, ettei presidentti yleensä voi niihin asioihin vaikuttaa, mutta eipä se näyttänyt haittaavan tahtia, Lehtinen oli varmasti kuiskuttanut Maran korvaan, että ei kansa sitä tajua. Aho oli jo vaalitaistelun aikana vastannut Ahtisaarelle kuuluisaksi tulleella sanonnalla ”Kyllä Siperia opettaa”. Ahtisaari tyytyikin asettamaan presidentin neuvottelukunnan pohtimaan työllisyyden vähentämistä. Toimikuntaa johti eläkkeellä oleva työnantajien edusmies Pekkarinen. Se kirjasi monia hyviä jo ennestäänkin esillä olleita toimenpiteitä. Mietinnöstä oli se hyöty, että mukana olleet ay-liikkeen edustajat joutuivat tunnustamaan joitakin heille epämieluisia toimenpiteitä työttömyyden vähentämisessä tarpeellisiksi.
Sosiaalidemokraatit suhtautuvat varauksellisesti Pekkasen työryhmän raporttiin. Erkki Tuomioja kirjoittaa 1.11.94 Helsingin Sanomissa penseästi ohjelmasta ja korostaa, että vain uuden hallituksen ohjelmassa voidaan synnyttää se laaja sitoutuminen, johon työryhmäkin on pyrkinyt. Tuomiojan ajattelua kuvastaa seuraava lainaus:
- Luonnollista on, että presidentti kiinteästi seuraa asian edistymistä. Juuri enempään eivät hänen perustuslailliset valtuutensa eivätkä asialliset eväänsäkään riitä.
Muutokset valtiosääntöön liityttäessä EU:iin
Ahon hallituksen aikana tuli presidentillä ja pääministerillä kiistaa siitä kumpi osallistuu Eurooppa-neuvoston työhön. Ahtisaari sanoi osallistuvansa niihin ja pyrkivänsä vakiinnuttamaan presidentin aseman Suomen edustajana tässä EU:n huippukokouksessa.
Eduskunta sai marraskuussa ’94 käsiteltäväkseen hallituksen esityksen eräistä valtiosäännön muutoksista, joita tarvittiin maan liityttyä seuraavan vuoden alusta EU:n täysjäseneksi. Koska presidentillä oli vanhan perustuslain mukaan yksin lakiesityksen anto-oikeus, Ahtisaari oli sormeillut hallituksen valmistelemaa esitystä presidentin valtaa korostavaan suuntaan. Kun Jäätteenmäki oikeusministerinä esitteli lakiesitystä eduskunnassa, hän vaati eduskunnan tekevän siihen ne muutokset, joista hän itse ei päässyt yksimielisyyteen presidentin kanssa. Uskomattoman typerää presidentiltä mennä antamaan sellainen hallituksen esitys, jota vankkaan enemmistöön eduskunnassa nojaava hallitus ei hyväksy.
Perustuslakivaliokunnassa kaikki puolueet olivat sillä kannalla, että pääministerin pitää olla maan edustaja EU-huippukokouksissa. Kun demarit ja heidän presidenttinsä huomasivat, että presidentti on ajanut itsensä nurkkaan, tekivät demarit näyttävän korjausliikkeen. He kokosivat Lipposen johdolla valtuuskunnan, joka meni Tamminiemeen neuvottelemaan asiasta. He oikeastaan sopivat sen saman, mitä Ahon hallitus oli tarjonnut Ahtisaarelle: pääministerin osuus määritellään sillä, että hänen pitää raportoida suurelle valiokunnalle aina ennen ja jälkeen huippukokousta kokouksen tapahtumista. Tämä tarkoittaa sitä, että pääministeri on aina kokouksissa. Lipposen ja Ahtisaaren sopimus meni pitemmälle kuin Ahon hallitus presidentin osallistumisesta: sopivat, että presidentti voi aina halutessaan osallistua. Sen sijaan hallituksen mielipide oli, että valtioneuvosto päättää Suomen edustuksesta huippukokouksessa, joka myös jäi eduskunnan tahdoksi. Tämän tarkoituksena on varata presidentille mahdollisuus olla kokouksessa silloin, kun siellä käsitellään erittäin keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluvia asioita.
Oli varsin erikoista, että presidentti sopii jonkin puolueen kanssa eduskunnassa olevan lain sisällöstä, vieläpä oppositiopuolueen kanssa. Pian tuli Lipponen pääministeriksi ja Ahtisaari piti häntä pääministerinä vuoden ’99 eduskuntavaalienkin jälkeen, vaikka Lipponen kärsi niissä musertavan tappion. Vanhan valtiosäännön mukaanhan presidentti yksin valitsi pääministerin. Ahtisaaren kauden loppuun saakka he noudattivat tätä tekemäänsä perustuslain vastaista sopimusta. Ahtisaari oli yhtä lukuun ottamatta kaikissa kokouksissa.
Perustuslakimuutokset hyväksyttiin kiireellisinä eduskunnassa äänin 169 – 3 2 12.94. Edustuskiista tuli selkeästi ratkaistua pääministerin hyväksi. Liittyessämme ETA:seen muutama vuosi aikaisemmin lisättiin Hallitusmuotoon pykälä 33 a. Kuuluisa varsinainen pykälä 33 määrää presidentin hoitamaan valtakunnan ulkosuhteet. Pykälän 33 a mukaan valtioneuvosto määrää kansainvälisessä toimielimessä tehtävän päätöksen kansallisesta valmistelusta ja päättää muistakin siihen liittyvistä Suomen toimenpiteistä. Pykälässä todetaan nimenomaan näin olevan ”sen estämättä mitä 33 pykälässä säädetään” presidentistä ulkopolitiikan johtajana. Nyt hyväksytyssä paketissa eduskunta hyväksyi Valtiopäiväjärjestykseen muutoksen, että 33 a – pykälä koskee ETA:n sijasta EU-asioita. Myös se, että juuri pääministeri informoi eduskuntaa ennen ja jälkeen Eurooppa-kokousten jäi voimaan.
Ahtisaari liittää valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä
Vahvistaessaan lakipaketin vuoden ’94 viimeisenä päivänä presidentti sanelee valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä eräistä säädettyjen lakien kohdista. Hän suurin piirtein ilmoittaa, ettei aio noudattaa eduskunnan tahtoa. Hänen mielestään ulkopolitiikan hoitaminen kuuluu edelleen presidentille, ja ettei eduskunnalla ole oikeutta tulkita lakeja, jos presidentti on eri mieltä. Eräs selitys presidentillä on: pykälä 33 a koskee sellaista päätöksentekoa EU:ssa, joka kuuluu sisäpolitiikan piiriin. Jokaisen on helppo havaita, ettei laissa ole tulkinnanmahdollisuutta. Myös oikeusoppineet ja lehdistö olivat varsin yksimielisesti toista mieltä. Mutta kuten aikaisemmin mainittiin Lipposen ja Ahtisaaren välisellä selkeästi perustuslakien vastaisella sopimuksella asiaa hoidettiin niin kuin presidentti halusi.
Vielä Uudenvuoden puheessaan ’95 presidentti yrittää nostaa presidentin eduskunnan veroiseksi kansaa edustavaksi valtiomahdiksi sanomalla:
- Suomessa on kansan valitsema eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus sekä kansan valitsema presidentti. Nämä valtioelimet yhdessä turvaavat sen, että valta tässä maassa säilyy kansalla.
Tuossakin hän sivuuttaa yhä voimassa olevan perustuslain säädöksen, että ”valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.
Tämä tapahtuma avaa kuitenkin poliitikkojen, median ja monien tavallisten kansalaisten silmät huomaamaan, mitä miehiä Ahtisaari on. Hän oli vaalitaistelun aikana asiasta sitä mieltä, että pääministerin pitää edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa. Kuitenkin osassa kansaa elää vielä luottamus kansanedustajiin ja eduskuntaan ja se pitää presidentin toimintaa oman vallan pönkittämisenä. Suurin osa kansasta uskoo yhä, että poliitikot juonittelevat kansan valitsemaa presidenttiä vastaan kaappaamalla valtaa itselleen. Ahtisaari ruokkii käsitystä, sanomalla, että maassa on käynnissä vallankaappaus ilman lainsäädäntöä. Sehän ei pidä paikkaansa, eduskunta hyväksyi lait vain kolmen vastustaessa.
Max Jacobson on oikeastaan ainoa merkittävä vaikuttaja, joka puolustaa suuria presidentin valtaoikeuksia varsinkin ulkopolitiikassa. Mutta pitää muistaa, että hän oli toiminut koko elämänsä ulkoministeriön korkeissa viroissa. Ulkoministeriön virkamiehet olivat viimeistään Kekkosen aikana oppineet hoitamaan asiat suoraan presidentin kanssa. He alkoivat itsekin uskoa siihen, että vain he ja presidentti ymmärtävät ulkopolitiikkaa, eikä siihen pidä sotkea ministereitä ja kansanedustajia.
Kaksoisedustus
Aamulehti kirjoittaa 2.1.95 presidentin lausumasta valtioneuvoston pöytäkirjaan tarkoittaen eduskunnan tulkintaa, että valtioneuvosto päättää Suomen edustuksesta EU:n huippukokouksissa:
- Ahtisaaren lausuman mukaan perustuslakivaliokunnan kannanotto saattaisi johtaa perustavaa laatua olevaan muutokseen Suomen ylimpien valtioelinten toimivaltasuhteissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ja kannanoton soveltaminen tekisi mahdottomaksi yhtenäisen ja johdonmukaisen ulkopolitiikan harjoittamisen.
- Presidentin huoli on liioiteltu: jos pääministeri edustaisi Suomea myös ulko- ja turvallisuuspoliittisissa yhteyksissä hän luonnollisesti noudattaisi ulkopolitiikan johtajan eli presidentin määräyksiä ja ohjeita.
Tätä seikkaa ei keskustelussa useinkaan havaittu. Yleensäkin neuvottelijalle jokin elin tai joku henkilö antaa valtuudet ja raamit, joiden puitteissa neuvottelijan on toimittava. Ahtisaarella oli tässäkin vain tavoitteena itse päästä isoisten pöytään ja korostaa presidentin asemaa.
Helsingin Sanomat kirjoittaa 3.1.95:
- Perustuslakivaliokunnan mukaan hallitus määrittelee Suomen kannan EU:ssa valmisteilla oleviin asioihin ja päättää myös Suomen edustuksesta huippukokouksissa. Valiokunta vetosi hallitusmuodon pykälään 33 a, jonka mukaan valtioneuvosto määrää kansainvälisissä toimielimissä tehtävän päätöksen kansallisesta valmistelusta ja päättää muistakin siihen liittyvistä Suomen toimenpiteistä. Pykälässä todetaan nimenomaan näin olevan ”sen estämättä”, mitä pykälää 33 sanoo presidentistä ulkopolitiikan johtajana.
- EU-Suomessa kehityksen on joka tapauksessa edettävä siihen suuntaan, että hallituksen ja eduskunnan asema vahvistuu myös ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Se on myös eduskunnan kiistaton tahto.
Mm. Nykypäivä vuoden ’95 ensimmäisessä numerossaan ja Antero Jyränki kirjoituksessaan HS:ssa 8.1.95 torjuvat presidentin kannan, että eduskunta ei voisi tulkita pätevästi lakeja, jos presidentti ei sellaista tulkintaa hyväksy. Jyränki:
- Eduskunta voi yksin muuttaa perustuslakia, mutta ei presidentti. Tästä ja muistakin, lähinnä eduskunnan yleiseen asemaan liittyvistä seikoista johtuu, että perustuslainsäätäjän kanta eduskunnan ja presidentin ollessa eri linjoilla on viime kädessä luettavissa eduskunnan asiakirjoista.
Erkki Pennanen kolumnissaan, HS 25.1.95:
- Kiista on valtiosääntöoikeudellisesti mielenkiintoinen ja poliittisesti räjähdysherkkä. Presidentti ei saisi ajautua näin keskeisessä asiassa vastatusten perustuslakivaliokunnan ja eduskunnan kanssa. Se kielii siitä, että Ahtisaarella ei ole parlamentaarista kokemusta eikä edes sormituntumaa siihen suuntaan. Sdp joutui kiusalliseen välikäteen ”oman presidenttinsä” takia eikä voinut jättää häntä pulaan.
Sosiaalidemokraatit ryhtyvät tukemaan presidenttiä edustuskiistassa ja muutenkin alkoivat kannattaa vahvaa presidentin valtaa. Kansan Uutiset ihmettelee 2.2.95 demareiden luopumista vaalitaktisista syistä perinteisestä parlamentaarisesta linjastaan. Olihan Ahtisaaren gallupsuosio edelleen suuri.
- SDP:n täyskäännös on ollut nopea ja näyttävä. Vielä vajaat kaksi vuotta sitten puolue oli likimain yltiöparlamentaarisella linjalla. Presidentin valtaoikeudet piti sen mielestä karsia niin vähiin, että presidentistä tulisi vain seremoniaalinen ja edustuksellinen valtionpäämies.
- SDP olisi epäilemättä pysynyt parlamentaarisella linjallaan, jos Koivisto olisi jatkanut tai saanut kaltaisensa seuraajan. Vielä varmemmin puolue olisi pysynyt linjallaan, jos Koiviston seuraajaksi olisi noussut jonkin toisen puolueen ehdokas – vaikkapa keskustan Paavo Väyrynen.
Tämä EU-asioiden päätöksentekoa ja Suomen edustajaa huippukokouksessa koskeva kiistasta poikii vielä yhden episodin: Ahtisaari ehdottaa, että pitäisikö meillekin perustaa valtiosääntötuomioistuin Saksan ja Ranskan tapaan. Suomessahan lakien luonteen tulkitsee perustuslakivaliokunta. Ahtisaaresta on tietysti kiusallista, kun hänen poliittisella kilpailijallaan, eduskunnalla, on oikeus tehdä tulkintoja lainsäädännöstä. Ehdotus ei saanut lainkaan kannatusta. Jo talonpoikaisjärki sanoo, että pitäähän eduskunnan olla pätevä selittämään, mitä sen itsensä säätämässä laissa tarkoitetaan.
9.3.95 HS:
- Arkaluontoisen edustuskiistan osalta sen odottaisi tarkoittavan, että presidentti ja hallitus pyrkisivät sopimaan joka kerta erikseen Suomen edustuksesta EU:n huippukokouksessa. Silloin voitaisiin puhua valtioneuvoston päätöksestä. Seuraava huippukokous pidetään juhannuksen jälkeen, joten asia kuuluu vasta vaalien jälkeiselle hallitukselle. Valitettavasti presidentti ei halunnut kunnioittaa tällaista menettelyjärjestystä, vaan ilmoitti Itävallan vierailullaan päättäneensä menemisestään jo omalta osaltaan. Presidentti totesi kyllä suurpiirteisesti, ettei hänen päätöksensä estä millään muotoa myös pääministeriä osallistumasta.
- Ahtisaari toimi ilmeisesti harkitun uhmakkaasti tehdäkseen hallitukselle ja eduskunnalle selväksi, että hän päättää itse menemisistään.
Myös Ilkka kirjoittaa 9.3.95 otsikolla Ahtisaari näytti presidentin mahdin:
- EU:ssa on vielä erityisongelma: on sangen tulkinnallista, mitkä asiat kuuluvat ulko- ja mitkä sisäpolitiikan alueelle. Luontevampana onkin pidetty, että huippuedustus kuuluisi pääministerille, joka kantaa vastuun sekä toimeenpanosta että parlamentin informoinnista.
- Suomessa pyrittiin koko Mauno Koiviston kausi vahvistamaan parlamentarismia ja vähentämään presidentin valtaa. Siitä vallitsi myös varsin laaja yhteisymmärrys eduskunnassa.
- Martti Ahtisaari otti kuitenkin alusta lähtien eri kurssin.
Vesa-Pekka Koljonen, Ilta-Sanomat, kirjoittaa aiheesta kolumnissaan 11.3.95:
- Edustuskiistaksi vähätelty valtaoikeuskiista ei kuitenkaan ole pelkkä vitsi.
- Viime kädessä on kysymys siitä, päättääkö Suomessa eduskunta vai presidentti, ellei yhteisymmärrystä löydy.
- Ahtisaari tekee politiikkaa siinä kuin eduskuntakin, vaikka katsoo olevansa politiikan ja poliitikkojen yläpuolella.
- Kärjistäen voi sanoa, että vastakkain on kansanvalta ja presidentin valta.
Pääministeri Lipponen ja Ahtisaari olivat sopineet, että presidentti osallistuu halutessaan Eurooppa-neuvoston kokouksiin ja pääministeri aina. Helsingin Sanomat kiteyttää presidentin ja pääministerin tekemän kompromissin edustuskiistasta 2.6.95:
- Kompromissilla pystytään toivottavasti torjumaan taustalla väijyvä presidentin ja pääministerin perustuslaillinen yhteentörmäyksen vaara. Pysyväisratkaisuksi kaksoisedustus ei ole hyvä. Tavoitteeksi on asetettava valtiosäännön muuttaminen niin, että pääministeri on Suomen ykkösedustaja EU-foorumeilla.
- EU-yhteistyö on luonteeltaan pitkälti kansainvälistä sisäpolitiikkaa. Jokaisessa jäsenmaassa pääministeri toimii tämän yhteisön keskiössä: hän johtaa hallitusta, pitää yhteyttä eduskuntaan ja on sille poliittisesti tilivelvollinen toisin kuin presidentti.
Antero Jyränki jyrisee Helsingin Sanomissa 9.7.95 sen jälkeen, kun hallitus oli tehnyt lainvastaisen päätöksen Cannesin huippukokouksen edustamisesta otsikolla "Valtiosäännön ohitus ei saa tulla tavaksi". Valtioneuvosto määräsi Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi VM:n pykälän 33 a mukaisesti pääministerin. Tämän päätöksen ulkopuolella pöytäkirjaan lisättiin presidentin ilmoitus, että hän toimii puheenjohtajana hänen toimivaltaansa kuuluvissa asioissa. Jyränki kiinnitti myös huomiota siihen, että valtiosäännön mukaan presidentti tekee toimivaltaansa kuuluvat päätökset valtioneuvoston istunnossa, jossa valtioneuvoston piirissä valmistellut asiat esitellään presidentille. Hän ihmetteli, miksi ei edes oikeuskansleri havahtunut. Hän muistuttaa, että hallitusmuoto velvoittaa ministereitä olemaan täytäntöön panematta presidentin tekemää lainvastaista päätöstä.
- Ei tässä ole kysymys pelkästään lautasten lukumäärästä Cannesin illallisilla. Ensiksi on kyse siitä, noudatetaanko perustuslakia, ja toiseksi siitä, kuinka paljon parlamentaariselle hallitustavalle annetaan sijaa Suomessa. Kesäkuun käytäntöä ei pitäisi päästää jatkumaan.
Suomenmaa kyselee 11.7.95 otsikolla Venyykö valtiosääntö:
- EU-edustukseen liittyvän riidan luultiin jo olevan ohi. Sitä ainakin toivoivat ne hallituspuolueet eli kokoomus, vasemmistoliitto ja vihreät, jotka hallituspaikan nöyryyttäminä käänsivät vikkelästi takkinsa. Sauli Niinistö (kok), Esko Helle (vas) ja Paavo Nikula (vihr), jotka olivat valtiosääntökeskustelun pääaktivisteja ennen vaaleja, söivät sanansa erityisen perusteellisesti.
- Demarit käänsivät kaukoviisaasti takkinsa jo puoli vuotta ennen vaaleja havaitessaan käsillä olevat pelimahdollisuudet istuvan presidentin kanssa.
Sitten lehti kuvaa edellä esitettyä Jyrängin puheenvuoroa, ihmettelee kun lehdistökin on tainnut torkahdella ja lopettaa:
- Politiikassa joudutaan tekemään kompromisseja, mutta niihin ei saisi ajautua mukavuussyistä ja lainsäännöksiä – kaikkein vähiten perustuslakeja – kiertäen.
21.7.95 Jukka Tarkka on huolissaan presidentin vallanhalusta Suomen Kuvalehdessä:
- Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari haluaa edustaa Suomea Euroopan unionin huippukokouksissa.
- Cannesissa nähtiin, millaisiin kummallisuuksiin presidentin vallanhalu vie. Pääministeri johti valtuuskunnan sisäiset työkokoukset, kuten pitääkin, presidentti roikkui niissä muuten vain mukana. Presidentti välitti valtuuskunnassa sovitut harvat ulkopoliittiset asiat eteenpäin. Hän näyttää olleen korkean tason sisälähetti, joka esiintyi aidosti eturivissä vain silloin kun tv-ryhmät olivat paikalla.
- Presidentti Ahtisaaren filosofia vallasta perustuu ilmeisesti siihen ajatukseen, todellista ovat vain ne valtaoikeudet, jotka voi heti ulosmitata. Hän on luultavasti väärässä. Valtakin voi käytössä kulua, jos sitä käyttää liikaa.
11.8.95 siten valtioneuvosto tekee presidentin esittelyssä ulkoministeriön esittelemänä päätöksen, jossa presidentti valtuuttaa pääministerin toimimaan Suomen edustajana myös presidentin toimivaltaan kuuluvissa asioissa. Jyränki sanoo, että nyt päätös on tehty muodollisesti oikein, mutta huomauttaa Ilta- Sanomien haastattelussa 12.9.95. että päätöksen perusteluissa halutaan edelleenkin pitää voimassa eduskunnan tahdon vastainen tulkinta itse asiaan.
- Professori Jyrängin mukaan päätöksen takana olevasta ulkoministeriön esittelymuistiosta häämöttää läpi ajatus, jonka mukaan ulkoministeriö olisikin presidentin alainen virasto.
- Jyränki huomauttaa, että eduskunnan mukaan EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu valtioneuvostolle. Ulkoministeriön muistion mukaan ne kuuluisivat presidentille.
Samassa lehdessä A.–P. Pietilä kirjoittaa samasta aiheesta:
- Hän vetää henkeä ja ryhmittää joukkonsa uudelleen. On vaikea uskoa, että hän olisi hylännyt tavoitteensa rakentaa järjestelmää, jossa presidentti johtaa maata tasavertaisena kansan valitseman eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen rinnalla.
- Ahtisaaren mallin ovat torjuneet niin oikeusoppineet kuin eduskuntakin. Presidentin oikeudelliset perustelut ovatkin jääneet vähemmistöön ja pintaan ovat jääneet valtapoliittiset tarpeet: Presidentin pitää näkyä ja osallistua, jos hän aikoo hallita. Muuten hän jää valokuvaksi pääministerin työhuoneen seinälle.
- Suomalaisilla on monta syytä edellyttää, että eduskunta ottaa valtiosääntökiistan käsittelyynsä ja laatii siihen tähän aikaan sopivan ratkaisun.
- Kansakunnan pitää tietää, mikä on presidentin, pääministerin ja eduskunnan paikka ja niille kuuluva valta.
Täytyy huomauttaa, että tämä asia jää edelleen hieman epäselväksi uudessa perustuslaissa 2000.
Melkein vuosi myöhemmin, 13.7.96, I-S toteaa Pekka Ervastin tekemässä artikkelissa demareidenkin kyllästyneen kaksoisedustukseen.
- Presidentin oman puolueen tyytymättömyys kaksoisedustukseen pulpahti pintaan Sdp:n puoluekokouksen viimeisenä päivänä.
- Sdp hyväksyi sisäpoliittisen kannanoton, jossa vaaditaan presidentin valtaoikeuksia tarkistavan perustuslakiuudistuksen tuomista jo nykyiseen eduskuntaan.
- Nikulan komitean demarileirissä myönnetään, että myös huippukokousedustukseen on pakko puuttua – rinnakkaisjärjestelmä ei voi jäädä pysyväksi.
- Ensin Suomen kaksoisedustus herätti hämmästystä, nyt se on alkanut herättää lisääntyvää vaivautuneisuutta.
- Suomalaiset kokouslähteet valittavat, että presidentin ohuempi perehtyneisyys mutta erittäin aktiivinen toiminta kokouspaikalla lyö joskus kiusallisella tavalla läpi.
- Huhtikuussa Torinossa ulkoministeri Tarja Halonen jätettiin kokousovien ulkopuolelle, kun Ahtisaari ja Lipponen saapuivat saliin yhtä aikaa. Muiden maiden pääministerin vieressä istui ulkoministeri.
- Halonen tiettävästi purki pettymystään varsin kovaäänisesti paikalla olleille suomalaisille virkamiehille.
- Jo ennen Torinon kahakkaa Halonen arveli Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomen presidenttivetoinen päätöksentekokoneisto joutuu EU-oloissa koville.
Edellisestä vielä vuoden päästä, 2.6.97, HS:n Paavo Raution tekemässä artikkelissa Antero Jyränki lataa viimeisen tuomionsa edustuskiistasta:
- Turun yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Antero Jyränki ryöpyttää niin presidentti Martti Ahtisaaren kuin koko hallituksenkin siitä, että ne ovat EU- edustusasioita sumpliessaan toimineet perustuslain vastaisesti ja pyyhkineet kenkänsä eduskunnan arvovaltaan.
- Korville saa myös sumplimisesta oikeuskansleri Jorma S. Aalto, joka ei Jyrängin mielestä tässä asiassa ansaitse virkaansa vaadittavaa meriittiä: ”etevät tiedot oikeusoloista”.
Jyränki kertoo hallitusmuodon 33 a -pykälän, jolla Eta- ja EU- asiat siirrettiin valtioneuvostolle, synnyn.
- Tämän jälkeen syntyi uusi aika: EU- jäsenyys ja presidentti Martti Ahtisaaren valtakausi.
- Uudeksi päänvaivaksi nousivat huippukokoukset.
- Valtiosääntökomitea jatkoi loogisesti presidentin vallan parlamentarisoimisen suuntaan ja ehdotti pääministeriä huippukokousedustajaksi.
- Ahtisaari halusi itse huippukokouksiin, Ahon hallitus vänkäsi vastaan. Ahtisaari huusi kansaa apuun kertomalla, että hallitus yrittää vallankaappausta.
- ”Pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvoston kokouksissa”, kirjoitti valiokunta, jota johti tuolloin kansanedustaja Sauli Niinistö (kok).
- Ahtisaari reagoi nopeasti asettumalla valtiosääntöoppineeksi. Hän kirjoitti valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, että perustuslakivaliokunta ei voi pätevästi selittää perustuslakien tulkintaa, jos presidentti ei tulkintaa hyväksy.
- Jyränki lytistää Ahtisaaren valtiosääntöpohdinnat kertomalla, että jos perustuslain tarkoituksesta on presidentin ja eduskunnan välillä ristiriitaa, eduskunta sanoo lainsäätäjän tahdon ja voittaa.
Sittenhän Lipponen (sd) ja Ahtisaari (sd) sopivat, että huippukokousedustamisesta päätetään joka kerta erikseen.
- Jyränki ihmettelee asiaa: ”Järjestely, josta pääministeri kertoi, oli epävirallinen, yksityinen, eikä perustuslaista ole tietenkään lupa poiketa yksityisillä välipuheilla”.
- Tästä huolimatta sumpliminen sinetöitiin valtioneuvoston istunnossa, kun presidentin lähtö Gannesin huippukokoukseen merkittiin pöytäkirjaan. Näin tehdessään hallitus rikkoi lainsäätäjän eli eduskunnan tahtoa.
Oikeuskansleri Aalto kertoi myöhemmin, että hän olisi noudattanut perustuslakivaliokunnan kantaa, jos asiasta ei olisi ollut Lipposen ja Ahtisaaren välipuhetta.
- ”Tällaisen perusteen esittäminen juridisena argumenttina on vaikeasti yhdistettävissä korkealta lainvalvojalta vaadittaviin kvalifikaatioihin”, Jyränki jyrähtää.
- Ahtisaaren lausuma on Jyrängin mielestä ”itsenäisen Suomen valtiosääntöhistorian merkillisimpiä asiakirjoja”.
- Nyt EU- päätäntä on käytännössä urautumassa raiteille, jotka Ahtisaari kotikutoisilla tulkinnoillaan linjasi. Käytännöstä tulee oikeuslähde, ”sille tosiasialle ei ajan mittaan mahda mitään”.
- ”Eduskunnan auktoriteetti perustuslainsäätäjänä on jo nyt kärsinyt vahingon, joka ei ole aivan helposti korjattavissa”.
13.6.97 HS:n Erkki Pennanen pohtii asiaa ajankohtaisen Emun kannalta.
- Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoo tuoreessa mietinnössään, että Emu kuuluu hallituksen eikä presidentin toimivaltaan.
- On luontevaa asettaa tavoitteeksi, että eduskunnalle vastuussa oleva pääministeri johtavat maata.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.