Kuusi kuukautta
Entä jos kuulisit, että sinulla on puoli vuotta elinaikaa jäljellä.
Tiedät, että pystyt puhumaan ja liikkumaan ja käyttämään käsiä. Näet hyvin, kuulet, tunnet ja haistat, ajattelusi ja muistisi toimivat. Mutta tiedät, että kuolema tulee kuuden kuukauden kuluttua.
Mitä teet? Kenen kanssa haluat viettää viimeiset kuukautesi, päiväsi, hetkesi? Haluatko vielä käydä jossakin uudestaan tai edes kerran elämässä? Mitä haluat vielä saada aikaan?
Kuulin alun kysymyksen muutama vuosi sitten eräässä koulutuksessa ja olen esittänyt sen itsekin joskus. Pysähdynpä tällä kertaa pohtimaan sitä itse, vaikka minulle ei tuota määräaikaa ole annettu.
Kuusi kuukautta on noin satakahdeksankymmentä vuorokautta, 259 200 minuuttia, 15 552 000 sekuntia. Montako ajatuksenhaituvaa ehtiikään kulkea päässäni yhdessä sekunnissa? Montako kertaa ehdin kuvitella kuoleman?
Kuoleman ajattelu tuntuu rintakehällä hyvällä tavalla jännittävältä. Niin kuin silloin, kun odotan, että pääsen aloittamaan kurssia uuden ryhmän kanssa, tai silloin, kun odotin lapseni häämusiikin alkutahteja. Kohta koen jotain aivan uutta, arvokasta. Se on jo oven raossa.
Mitä minä haluaisin tehdä ennen kuolemaa? Lähtisinkö reissaamaan? Olen matkustanut niin vähän, etten kaipaa sitä. Jotain lähimatkailua ehkä, Lappiin, sukulaisten luokse etelä-Suomeen. Ehtisinkö piipahtaa siskon luona Kanadassa? Kävisin lasten perheiden luona rauhassa, kiirehtimättä. Sylittelisin pikkuisia, juttelisin aikuisten kanssa. Haluaisin antaa sitä, mitä minulla on. Sukuni tarinoita, ajatuksia, joitakin perinteitä: Että ihmisen arvo ei riipu hänen ammatistaan tai asemastaan, älystä tai terveydestä. Ettei pyhänä tehdä töitä, jos ei ole pakko. Että asioista kannattaa puhua. Että me saamme luottaa siihen, että kaikki menee parhain päin.
Toivon, että puolisolla olisi mahdollisuus kulkea kanssani joillakin matkoilla. Saisimme kerrata yhteisten vuosien ilot ja kommellukset, korjata väärinkäsitykset ja tahalliset kolhut. Toivon, että meillä olisi aikaa rauhoittua suunnittelemaan tulevaa, kuinka elämä jatkuu ilman minua. Toivon, että kävisimme kaupassa ja kävelyllä ja osaisimme olla vaan. Yhdessä, lähekkäin.
On minulla ihan omia, henkilökohtaisiakin haaveita. Haluaisin saada valmiiksi käsikirjoituksen, joka kertoo minun elämäntarinaani. Kokoaisin runot ja muita tekstejä yksiin kansiin. Jättäisin sanallisia muistoja, koska villasukat, saalit, matot, taulut ja laulut eivät ole niin minun juttujani.
Painon tunne rintakehällä helpottaa, kun kirjoitan ajatukseni näkyviin. Huomaan, että voisin alkaa toteuttaa suunnitelmaa jo tänään: hyviä asioita, rauhallisia keskusteluja, kuuntelemista. Haavoittavien sanojen anteeksi pyytämistä ja antamista. Oman tarinan tallettamista. En tiedä, kuinka monta huomista minulla on jäljellä. Onneksi en tiedä sitä. Saan elää juuri tätä hetkeä.
Entä jos kuulisit, että sinulla on puoli vuotta elinaikaa jäljellä.
Tiedät, että pystyt puhumaan ja liikkumaan ja käyttämään käsiä. Näet hyvin, kuulet, tunnet ja haistat, ajattelusi ja muistisi toimivat. Mutta tiedät, että kuolema tulee kuuden kuukauden kuluttua.
Mitä teet? Kenen kanssa haluat viettää viimeiset kuukautesi, päiväsi, hetkesi? Haluatko vielä käydä jossakin uudestaan tai edes kerran elämässä? Mitä haluat vielä saada aikaan?
Kuulin alun kysymyksen muutama vuosi sitten eräässä koulutuksessa ja olen esittänyt sen itsekin joskus. Pysähdynpä tällä kertaa pohtimaan sitä itse, vaikka minulle ei tuota määräaikaa ole annettu.
Kuusi kuukautta on noin satakahdeksankymmentä vuorokautta, 259 200 minuuttia, 15 552 000 sekuntia. Montako ajatuksenhaituvaa ehtiikään kulkea päässäni yhdessä sekunnissa? Montako kertaa ehdin kuvitella kuoleman?
Kuoleman ajattelu tuntuu rintakehällä hyvällä tavalla jännittävältä. Niin kuin silloin, kun odotan, että pääsen aloittamaan kurssia uuden ryhmän kanssa, tai silloin, kun odotin lapseni häämusiikin alkutahteja. Kohta koen jotain aivan uutta, arvokasta. Se on jo oven raossa.
Mitä minä haluaisin tehdä ennen kuolemaa? Lähtisinkö reissaamaan? Olen matkustanut niin vähän, etten kaipaa sitä. Jotain lähimatkailua ehkä, Lappiin, sukulaisten luokse etelä-Suomeen. Ehtisinkö piipahtaa siskon luona Kanadassa? Kävisin lasten perheiden luona rauhassa, kiirehtimättä. Sylittelisin pikkuisia, juttelisin aikuisten kanssa. Haluaisin antaa sitä, mitä minulla on. Sukuni tarinoita, ajatuksia, joitakin perinteitä: Että ihmisen arvo ei riipu hänen ammatistaan tai asemastaan, älystä tai terveydestä. Ettei pyhänä tehdä töitä, jos ei ole pakko. Että asioista kannattaa puhua. Että me saamme luottaa siihen, että kaikki menee parhain päin.
Toivon, että puolisolla olisi mahdollisuus kulkea kanssani joillakin matkoilla. Saisimme kerrata yhteisten vuosien ilot ja kommellukset, korjata väärinkäsitykset ja tahalliset kolhut. Toivon, että meillä olisi aikaa rauhoittua suunnittelemaan tulevaa, kuinka elämä jatkuu ilman minua. Toivon, että kävisimme kaupassa ja kävelyllä ja osaisimme olla vaan. Yhdessä, lähekkäin.
On minulla ihan omia, henkilökohtaisiakin haaveita. Haluaisin saada valmiiksi käsikirjoituksen, joka kertoo minun elämäntarinaani. Kokoaisin runot ja muita tekstejä yksiin kansiin. Jättäisin sanallisia muistoja, koska villasukat, saalit, matot, taulut ja laulut eivät ole niin minun juttujani.
Painon tunne rintakehällä helpottaa, kun kirjoitan ajatukseni näkyviin. Huomaan, että voisin alkaa toteuttaa suunnitelmaa jo tänään: hyviä asioita, rauhallisia keskusteluja, kuuntelemista. Haavoittavien sanojen anteeksi pyytämistä ja antamista. Oman tarinan tallettamista. En tiedä, kuinka monta huomista minulla on jäljellä. Onneksi en tiedä sitä. Saan elää juuri tätä hetkeä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.