Lihan edessä ja takana
Vanha vitsi kysyy, kuinka päästä Suomessa pukille alle viidessä minuutissa. Speak english! Juttu hekotuttaa ja kiukuttaa niitä, jotka tietävät sen todeksi. Toinen julmuus tiedustelee, kuinka tuhotaan valkoisen naisen ja mustan miehen suhde? Pannaan mies kysymään naiselta, pitäisitkö sinä minusta, jos minä en olisi musta. Kummankaan psyyke ei kestä rehellistä vastausta.
Ihmiset ovat aina käyttäneet huumoria tuskallisten asioiden käsittelyyn. Pahimmatkin liioittelut naurattavat, koska niissä on puolet totta. Aito huumori ei ole koskaan korrektia, koska nauruhermomme ymmärtävät vain syvästi inhimillisen ja sen viillot ovat harvoin kauniita. Totuus naurattaa ja satuttaa eniten. Poikkeukset säännöissä eivät muuta mitään.
Ihminen viihdyttää jumalia riippuvuuksiensa sekasotkulla. Vain erakot voivat olla suuria yksinäisiä ja heidän valintansa hinta on enemmän tai vähemmän elämätön elämä. Me muut joudumme pelaamaan peliä, jonka nyrkkisäännöt ovat halu, hyväksikäyttö, huijaus ja vihollisuus. Lähes kaikki päämäärät palautuvat lisääntymiseen. Kuten tutkija Jared Diamond on selittänyt, seksuaalikäyttäytymisessä ihmisen lähimmät verrokit löytyvät lintulajeista, erityisesti lokeista ja haikaroista. Niiden elämää hallitsee sama perusimperatiivi kuin ihmisen: naida itseään parempaa ja viedä toiselta rahat (tai kalat).
Kaikki pyrkivät huijaamaan kaikkia, sillä pariutumisessa ainoa geenien itsekkyyden sanelema sääntö on: “Se, mikä on sallittua minulle, ei ole sallittua sinulle.” Näin ollen yksipuolinen vaatimus puolison uskollisuudesta ei voisikaan johtaa muuhun kuin moraaliseen pellossa elämiseen, sillä luonto ei ole tarkoittanut ketään yksiavioiseksi. Avioitunut nainen etsii kodin turvassa parasta mahdollista siementäjää, mies yrittää pysyä luottavaisena sikaillessaan vieraissa pesissä (lisääntymisen sekastrategian tavoittelu). Suurin osa kaikesta tästä on tiedostamatonta, sillä ihmistä määrittää myös hänen hyvä tahtonsa, halunsa sisäistää moraalisäännöt. Tämän vuoksi luontoäidin viimeinen sana ymmärretään usein vasta sitten, kun on maksun aika. Seuraukset painavat raskaina; yksinhuoltajaperheinä ja ikääntyneinä huoripukkeina.
Harvat onnekkaat löytävät jotakin pysyvyydessään rakkaudeksi kutsuttua, joka voi olla biologinen anomalia tai suoranainen koodivirhe, sillä se saa meidät ylittämään itsemme petoeläiminä. Me olemme hirviöitä, mutta olemmehan paljon muutakin. Meidän ei tarvitse jakaa Shakespearen arkkiroisto Jagon käsitystä rakkaudesta “pelkkänä himon jatkeena” ymmärtääksemme, että käytännön elämän kannalta kenenkään ei kannata luottaa mahdollisuuksiinsa valittujen joukossa.
Liskoaivomme haluavat vain lisääntymistä, ne eivät välitä onnellisuudestamme. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi ylistää kollektiivisen huijaamisen realiteettia, vaan sen hyväksymistä, että sille antautuminen ei ole päätösvallassamme. Ihminen eroaa joka tapauksessa linnuista pyrkimyksessään moraalisiin valintoihin. Tämä jo käsitteellisesti paradoksaalinen “toimiminen luontoa vastaan” on myös realiteetti. Se huvittaa taatusti jumalia. Todellinen ongelma ei ole pakkoliikkeissämme vaan pakkomielteessämme sepittää yleinen henkilökohtaiseksi.
Vanha vitsi kysyy, kuinka päästä Suomessa pukille alle viidessä minuutissa. Speak english! Juttu hekotuttaa ja kiukuttaa niitä, jotka tietävät sen todeksi. Toinen julmuus tiedustelee, kuinka tuhotaan valkoisen naisen ja mustan miehen suhde? Pannaan mies kysymään naiselta, pitäisitkö sinä minusta, jos minä en olisi musta. Kummankaan psyyke ei kestä rehellistä vastausta.
Ihmiset ovat aina käyttäneet huumoria tuskallisten asioiden käsittelyyn. Pahimmatkin liioittelut naurattavat, koska niissä on puolet totta. Aito huumori ei ole koskaan korrektia, koska nauruhermomme ymmärtävät vain syvästi inhimillisen ja sen viillot ovat harvoin kauniita. Totuus naurattaa ja satuttaa eniten. Poikkeukset säännöissä eivät muuta mitään.
Ihminen viihdyttää jumalia riippuvuuksiensa sekasotkulla. Vain erakot voivat olla suuria yksinäisiä ja heidän valintansa hinta on enemmän tai vähemmän elämätön elämä. Me muut joudumme pelaamaan peliä, jonka nyrkkisäännöt ovat halu, hyväksikäyttö, huijaus ja vihollisuus. Lähes kaikki päämäärät palautuvat lisääntymiseen. Kuten tutkija Jared Diamond on selittänyt, seksuaalikäyttäytymisessä ihmisen lähimmät verrokit löytyvät lintulajeista, erityisesti lokeista ja haikaroista. Niiden elämää hallitsee sama perusimperatiivi kuin ihmisen: naida itseään parempaa ja viedä toiselta rahat (tai kalat).
Kaikki pyrkivät huijaamaan kaikkia, sillä pariutumisessa ainoa geenien itsekkyyden sanelema sääntö on: “Se, mikä on sallittua minulle, ei ole sallittua sinulle.” Näin ollen yksipuolinen vaatimus puolison uskollisuudesta ei voisikaan johtaa muuhun kuin moraaliseen pellossa elämiseen, sillä luonto ei ole tarkoittanut ketään yksiavioiseksi. Avioitunut nainen etsii kodin turvassa parasta mahdollista siementäjää, mies yrittää pysyä luottavaisena sikaillessaan vieraissa pesissä (lisääntymisen sekastrategian tavoittelu). Suurin osa kaikesta tästä on tiedostamatonta, sillä ihmistä määrittää myös hänen hyvä tahtonsa, halunsa sisäistää moraalisäännöt. Tämän vuoksi luontoäidin viimeinen sana ymmärretään usein vasta sitten, kun on maksun aika. Seuraukset painavat raskaina; yksinhuoltajaperheinä ja ikääntyneinä huoripukkeina.
Harvat onnekkaat löytävät jotakin pysyvyydessään rakkaudeksi kutsuttua, joka voi olla biologinen anomalia tai suoranainen koodivirhe, sillä se saa meidät ylittämään itsemme petoeläiminä. Me olemme hirviöitä, mutta olemmehan paljon muutakin. Meidän ei tarvitse jakaa Shakespearen arkkiroisto Jagon käsitystä rakkaudesta “pelkkänä himon jatkeena” ymmärtääksemme, että käytännön elämän kannalta kenenkään ei kannata luottaa mahdollisuuksiinsa valittujen joukossa.
Liskoaivomme haluavat vain lisääntymistä, ne eivät välitä onnellisuudestamme. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi ylistää kollektiivisen huijaamisen realiteettia, vaan sen hyväksymistä, että sille antautuminen ei ole päätösvallassamme. Ihminen eroaa joka tapauksessa linnuista pyrkimyksessään moraalisiin valintoihin. Tämä jo käsitteellisesti paradoksaalinen “toimiminen luontoa vastaan” on myös realiteetti. Se huvittaa taatusti jumalia. Todellinen ongelma ei ole pakkoliikkeissämme vaan pakkomielteessämme sepittää yleinen henkilökohtaiseksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Naisten vietit vaativat kontrollia
"Tyttölasten vietti palvoa vierasta on lihaan kirjoitettua. Heistä on tultava äitiensä kaltaisia. Taipumus on täysin amoraalinen. Miehet ovat saalistaessaan samanlaisia. Nainen etsii vaistomaisesti siementäjää kotikylän ulkopuolelta, miehen taas kannattaa maksimoida omat mahdollisuutensa ja minimoida naisen. Shakespeare tiesi tämänkin: “Vulvaa ei voi vangita.” Siltä on vietävä mahdollisuudet. Sosiaalinen kontrolli ja leimaaminen ovat yhteisöllisiä keinoja naisten hillitsemiseksi. Toisin kuin humanistit luulevat, keinojen alkuperä ei ole pahassa tahdossa. Ne ovat pragmaattisen maalaisjärjen huippusuorituksia: tervetuloa seksuaaliselle vapaudelle on yhtä kuin tervemenoa yhteiskuntarauhalle. Ihmisten enemmistö on aina tiennyt tämän, vaikka monet paheksuvat hiljaista tietoa muodon vuoksi. Useimmat eivät myöskään tunnista itsestään sitä väitettä, että omasta yhteisöstä valittu kumppani on väistämättä raivostuttavan epäkiihottava ja tavallinen."
https://sarastuslehti.com/2017/12/03/humanismin-paheet-osa-4-lihan-edessa-ja-takana/
Symbolinen rodunvalloitus humanistisena fantasiana
–
Postmodernin länsimaisen ajattelun yksi vahvimmista myyteistä liittyy opitun rasismin käsitteeseen. Myytin mukaan lapset eivät ole luonnostaan rasisteja. Näkemystä on perusteltu sillä havainnolla, että pikkulapset eivät tee eroa toisiinsa ihonvärin perusteella. Johtopäätöksen ongelma piilee kuitenkin siinä, ettei se huomioi sukupuolten lukumääräsuhteisiin liittyviä tekijöitä. Ne määrittävät eroavaisuuksien kautta valta-asemat, joihin kaikki varhaislapsuuden narsismista uloskasvaneet lapset tiedostamattaan kasvavat. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
Kun viisivuotias valkoinen pikkupoika laitetaan samaan tilaan neljän samanikäisen valkoisen pikkutytön ja yhden samanikäisen mustan pikkupojan kanssa, me tiedämme, kuka saa kaiken huomion. Näin syntyy jälleen yksi punaniskarasisti sillä samalla hetkellä, jolloin poika ymmärtää vaistomaisesti rotueksotiikan merkityksen – tietenkään kykenemättömänä sanallistamaan kokemusta. Sama pätee toisinpäin: suomalaisen diplomaatin poika voi odottaa jo päiväkoti-ikäisenä upeita päiviä Brasilian auringossa. Maailma ilman rasismia voisi toteutua vain olosuhteissa, joissa ihonvärillä ei olisi suoraa yhteyttä valta-asetelmiin ja seksuaalisiin mahdollisuuksiin monietnisissä yhteisöissä. Ajatusta seuraten voitaisiin siis hyvin sanoa, että olemassa on vain rasisteja, ja itse antirasismi mahdottomuus, sillä mitä muuta rasismi lopulta on kuin valtasuhteiden ja uhkien tiedostamista ja siitä kuplivaa reagointia? Lukija pankoon ajatuksen mietintämyssyyn.
Tyttölasten vietti palvoa vierasta on lihaan kirjoitettua. Heistä on tultava äitiensä kaltaisia. Taipumus on täysin amoraalinen. Miehet ovat saalistaessaan samanlaisia. Nainen etsii vaistomaisesti siementäjää kotikylän ulkopuolelta, miehen taas kannattaa maksimoida omat mahdollisuutensa ja minimoida naisen. Shakespeare tiesi tämänkin: “Vulvaa ei voi vangita.” Siltä on vietävä mahdollisuudet. Sosiaalinen kontrolli ja leimaaminen ovat yhteisöllisiä keinoja naisten hillitsemiseksi. Toisin kuin humanistit luulevat, keinojen alkuperä ei ole pahassa tahdossa. Ne ovat pragmaattisen maalaisjärjen huippusuorituksia: tervetuloa seksuaaliselle vapaudelle on yhtä kuin tervemenoa yhteiskuntarauhalle. Ihmisten enemmistö on aina tiennyt tämän, vaikka monet paheksuvat hiljaista tietoa muodon vuoksi. Useimmat eivät myöskään tunnista itsestään sitä väitettä, että omasta yhteisöstä valittu kumppani on väistämättä raivostuttavan epäkiihottava ja tavallinen.
Luonnollinen epätasa-arvo ei ole kuitenkaan rotukysymys, jonka dynamiikka on kansallisvaltioiden maailmassa riippuvainen annettujen mahdollisuuksien rajoista. Epätasa-arvo palautuu siihen, minkä Tony Halme kiteytti kysymykseensä: “Kukapa mies ei haluaisi olla isoin ja vahvin?” Luonnollinen epätasa-arvo on ennen kaikkea lähtökohtien epätasa-arvoa. Pienestä, pulleasta ja tyhmästä Tarjoushaukka-Jormasta ei voi koskaan tulla kukkulan kuningasta.
Pornossa yhdistyy kaikki se, minkä me yritämme huumorilla suhteellistaa. Sen olemus ei ole hedonismissa, vielä vähemmän naiskuvassa, sillä upeista naisvartaloista huolimatta näyttelijöiksi kelpaavat kaikki naiset. Niin sanotut tavalliset naiset voivat valitella iltapäivälehdissä pornon naiskuvaa, mutta he eivät selvästi näe olennaista: te kyllä kelpaatte. Ulkonäköpaineet ovat miesten näkökulmasta katsoen rihkamaa. Pornon olemus on miehen representaatiossa kilpailun voittajana, vaikka se palvookin naisen orgasmia. Porno näyttää samanaikaisesti sekä miehisen voiman että toiveen nähdä nainen itsensä kaltaisena eläimenä, jonka minuus katoaa nautinnossa. Asetelma on looginen. Nuori hedelmällinen nainen on yhteisön arvokkain omaisuus, hänet on täytettävä mahdollisimman suurella peniksellä, joka sylkee valloittajasiementä litramitalla. Tulemme jälleen aisankannatusfantasiaan, jota käsittelin edellisessä osassa.
Symbolinen rodunvalloitus keskittyy länsimaisessa ajattelussa vaihteluistaan (valkoinen mies ja ei-valkoinen nainen) huolimatta ei-valkoisen miehen oikeuteen saada valkoista naista. Tämä “oikeus” on kaikkein keskeisin osa humanistista ajattelua, jonka ydin on tässä rodunvalloituksen muodossa. Fantasia on niin voimakas, että se on monelle kaiken politiikan lähtökohta. On tärkeää ymmärtää, että humanistit eivät halua tosielämässä jatkaa perversiota rodunvalloituksen loogiseen lopputulokseen eli “ristiveristen” syntymiseen laajassa mittakaavassa (vaikka he eivät tätä tiedosta ja poikkeuksiakin on). He ovat kiinnostuneista vain toimituksesta; penetraatiosta, joka on yhtä kuin valkoisen miehen pahin mahdollinen nöyryyttäminen.
Rodunvalloitus on symbolista siksi, että se ei johda raskauteen. Fantasian järjestelmällinen toteuttaminen todellisuudessa johtaisi pitkällä aikavälillä maailmaan, jossa valkoiset ihmiset ovat kadonneet, ja jäljellä ovat vain muurahaiset. Mistä sitten kiihottuisi? Perversio on läpeensä rasistinen. Meillä ei ole epäselvyyttä siitä, millainen aikuisviihde sytyttää silmät punavihreiden verhojen takana. Ironista kyllä, perversio on tietysti myös universaali, sillä se palautuu miehiseen kilpailuun. Kaikki miehet pyrkivät suojelemaan omia naisiaan ja valloittamaan muiden. Pahin tapa loukata humanistia on kannustaa valkoista miestä toimimaan luontonsa mukaan.
–
Kyllä täyttä asiaa.
JAHA - olikin kovin kopioidun tuntuista heti alusta saakka: aika epähienoa jäljentää tänne tekstiä lähdettä mainitsematta.
https://sarastuslehti.com/2017/12/03/humanismin-paheet-osa-4-lihan-edessa-ja-takana/
Väitätkö ettei sitä lähdelinkkiä ole tuossa ylempänä. Tämän lainauksen tarkoitus on että käytte lukemassa tuon helvetin hyvän kirjoituksen kokonaisuudessaan.
Aloittajalta mainio kirjoitus, niin TOTTA. Olen itse ollu 30-vuotta saman naisen kanssa, nuorena petettiin luultavasti kummatkin, ehkä nyt yhä yhdessä ja sekä kiimaisina.
Aloittajalta kirjoitus? Tuskinpa oli tuon linkin takaa löytyvä kirjoittaja täällä...........
Onko aloittaja Tenho Kiiskinen?
https://sarastuslehti.com/2017/12/03/humanismin-paheet-osa-4-lihan-edessa-ja-takana/
Kuinka monta kertaa se linkki pitää laittaa, onhan se tossa jo kahdesti ennen sua???