Pienten piirien mies

Puolierakkoja naisia on vaikka kuinka paljon, mutta kannattaa etsiä netin kautta, koska eivät hekään uskalla tulla juttelemaan esim. kaupassa vaikka kuinka haluaisivat.

Olen itsekin ujohko mm. työpaikalla kahvitellessa ja tunnen kaikki oireet hyvin vuosien kokemuksella. Tunnen myös muita samanlaisia ja siihen ei vaikuta ulkonäkö, rahat, eikä parisuhdekaan, kuka on ujo ja kuka ei ole. Puhe on hyvin jäykkää ja varovaista ja sen tuottaminen on vaikeaa. Tiedän muitakin. Jos minua naurattaa toisen ujon käytös, niin se on vain hyväntahtoista, koska tiedän täysin miltä hänestä tuntuu, koska itsekin olen aivan samanlainen :)

Jatketaan vain jäykistelyä samaan malliin :-)

Itselläni on myös hyvin samanlaisia kokemuksia, olen myös mies. Minulla kestää ihmisiin tutustuminen hyvinkin pitkään. Isossa porukassa, esimerkiksi työpaikan kahvitauolla harvoin saan oikein mitään sanottua. Mutta sitten he, joihin olen tutustunut, niin yleensä ollaan aika hyviä tuttuja. Samoin kaveripiiri on aika pieni, mutta sitten he joita kavereikseni kutsun niin olenkin heidän kanssaan aika hyviä kavereita.

Samanlaisia kokemuksia on työpaikan naisten parista kuin aloittajalta. Tarkoitukseni ei todellakaan ole olla mitenkään ylimielinen, vaan saattaisin jopa haluta tutustua. Ongelmana on vaan, että en oikein keksi mitään sanottavaa. Ja sitten kun olen niin ujo, niin keskustelu yleensä loppuu aika lyhyeen jos se koskaan alkaakaan. Kirjallinen ilmaisu on aina ollut minulla selvästi parempaa kuin suullinen.

Jokin aika sitten tapasin naisen, joka oli jollakin tapaa hyvin samanlainen luonteeltaan. En nyt enää ole varma, että oliko hän ujo vai introvertti vai sekä että, mutta joitakin luonteenpiirteitä hänellä oli jotka voisi sijoittaa molempiin kategorioihin. Hänen tapaamisensa tuntuikin todelliselta lottovoitolta. Ikävä kyllä tästä ei koskaan mitään voimakasta ihastusta kummempaa tullut. Ihastuksesta eroon pääseminen on ollut aika pitkä prosessi, se kun vaikutti olevan vielä molemminpuolista.

Aloittajasta poiketen itseäni on viime aikoina alkanut ahdistamaan tämä oma yksinäisyyteni ja kovasti kyllä haluaisin parisuhteen. Tunnen että minulla olisi paljon annettavaa sille toiselle ihmiselle. En oikein edes tiedä ulospääsyä tai keinoja tilanteen korjaamiseksi, mutta selvästi tunnen että näin ei voi jatkaa. Samalla tavalla on jo useampi vuosi menty eteenpäin.

Aloittaja huomasi että tuntemattomien ihmisten seassa ei tarvitse jännittää tai pelätä, aika hyvä pointti. Mutta miksi näin on?
Yksi vastaus voisi olla että helpottaa kun kukaan ei tunne ihmistä itseäänkään, kukaan ei tiedä minkälainen olet jne. Se on tavallaan ainakin osittain itsetuntoon liittyvä juttu. Kelpaanko muille tai hyväksyvätkö muut minut? Jos on itse epävarma itsestään niin silloin tulee herkästi tuollaisia ajatuksia mieleen, useimmiten tutussa porukassa.
Sekin on myös totta että usein on helpompaa puhua joistain asioista, vaikka niistä vaikeimmista, täysin tuntemattomalle ihmiselle. Tulee tunne että tuo ei ainakaan voi minua mistään tuomita tai arvostella kun ei edes tunne.

Jotkut ihmiset ovat sellaisia että eivät tykkää isoista porukoista, siinä ei ole mitään pahaa. Jokaisella on oikeus olla ja elää siinä seurassa missä haluaa.
Työpaikka tosin on paikka jossa on vähän niinkuin pakko olla vaikka ajoittain ahdistaisikin.