Piiitkä tarina.
Minulla on keskivaikea masennus ja sosiaalistentilanteidenpelko seurauksena 9 vuoden koulukiusaamisesta neljässä eri koulussa. Itsetuhoisuutta on ollut teini-iästä saakka, pahoina päivinä se mörkö istuu olalla... Vuosi sitten diagnosoitiin hitaasti etenevä ms-tauti ja aivokalvon kasvain. Tuntui että matto vedettiin jalkojen alta. En ole enää ikinä täysin terve. Sairaalassa maatessani mietin ohi liukuvaa elämää, joka ei ole kovin hyvä ollut. Onneksi on miesystävä, äiti&veli, pari rakasta ystävää ja 2 kissaa. Silti mietti että ei voisi huonommin mennä? Erehdyin. Kyllä voi.
Täytän kohta 30v. Seurustelen ihanan ja sydämellisen ihmisen kanssa. Olemme kaukosuhteessa olleet 4 vuotta ja tunteneet olemme kohta 10 vuotta. Muutto samaan kaupunkiin on molempien puolelta hieman hankalaa, joten elämme päivän kerrallaan. Olemme samanlaisia, vähän erakoita ja omissaoloissamme viihtyviä.
Minun on vaikea ystävystyä ja läheisiä ihmisiä oli 8 ja 2 rakasta kissaa vielä parin vuoden sisällä. Pari todellista ystävää, joista toinen asuu kaukana, kolme joista 2 asui todella kaukana. Mies, äiti ja veli. Tilanne nyt: kolme noista minulle rakasta ihmistä hiljenivät tyystin. Yritin pitää yhteyttä, he eivät kummemmin minuun. :( Sattui niin pirusti tajuta, että en merkinnyt heille paljoakaan.
Välit äitini kanssa oli todella hyvät, minun puoleltani ainakin. Sitten pääsi helvetti irti. Hän päätti puolestani Ullataalasmaisesti hyvänä ihmistuntijana, että mieheni yrittää erottaa minut perheestäni ja käski olla tekemättä lapsia ja että hän ei ainakaan vahdi heitä. Hänelle on niin sanottu menneisyydessään, kiva kun historia toistaa itseään. Sitten haukkui mieheni pystyyn oikeastaan edes tuntematta häntä, koska kuten minäkin, hän ei osaa olla oikein oma itsensä ei-tuttujen ihmisten kanssa ja jännittää. Äitini taas on moottoriturpa jota "ei tarvitse jännittää". Ihan kuin se olisi siitä kiinni?
Tuntui hemmetin hienolta, etten hänen mielestään osaa itse päättää omasta elämästäni ja miten menen ja tulen. En todellakaan kysy lupaa keneltäkään, vaan menen jos haluan. Ja minulle sattui olemaan henki ja elämä, että sain viettää aikaa äidin ja kahden hänen luonaan olevan kissan kanssa. Nyt tuntuu että hukkasin aikaani ja nyt minulle rakas ihminen kärsii siitä.
Eniten järkytti, miten tossu veljenikin on. Hän oli heti äidin puolella, vaikka mieheni auttoi häntä ilmaiseksi tämän muutossa ja heillä näytti menevän hyvin keskenään jutut. Jos tilanne olisi toisin päin, olisin tehnyt äidille selväksi, että hänellä ei ole oikeutta sotkeutua veljen parisuhteen asioihin ja puolustanut tätä. Mutta ei, tuosta noin vain sairas sisko mäkeen. Perheeni mieshahmot ovat nollissa.
Lukenut ms-juttuja paljon, missä hoetaan kuinka tärkeää perheen tuki on ollut. Minulla ei ole tällä hetkellä tukena etenevän sairauden kanssa, kuin oma mies joka ei aina voi olla paikalla kun romahdan, yksi ystävä lähellä ja yksi kaukana. Ei autoa tai korttia tai ketään jolla olisi. Kissoja mieletön ikävä ja sitä aikaa, kun äitini kanssa kävimme ties missä marjastamassa, sukulaisten luona ja lounastamassa. Enää en käy juuri missään. Elämässäni ei ole oikein enää sisältöä. Sairaus pelottaa ja kaikki muukin. Hermot menee usein. Voimat on poissa, koti kaaos. Samanlainen kuin päänikin sisällä.
Töissä olen, mutta senkin vuoksi itseluottamukseni tuntuu murenevan, kun en tunnu osaavan tehdä mitään oikein. Selän takana jauhetaan ja kun en niin sosiaalinen ole, työkaveritkin jäävät etäisiksi. Keskemään kyllä näkevät töitten ulkopuolella. En vaan tunnu riittävän kenellekään uudelle tuttavuudelle, ne unohtavat.
Aloitin psykiatrisen sairaanhoitajan luona käymisen. Se on helpottanut vähän, mutta tiedän tarvitsevani apua kauan. Mieheni joutuu kestämään paljon itkua ja mielialanheittelyä kanssani ja pelkään kuinka kauan hän jaksaa. Tunnen syyllisyyttä siitä, mitä hän joutuu vielä jaksamaan sairauteni kanssa. Olen kiviriippa...
Mistä löydän voimavaroja? Miten voitan pelon ja rohkenen? Milloin arvostan itseäni? Milloin alan oikeasti elää? Näitä vain mietin...
Minulla on keskivaikea masennus ja sosiaalistentilanteidenpelko seurauksena 9 vuoden koulukiusaamisesta neljässä eri koulussa. Itsetuhoisuutta on ollut teini-iästä saakka, pahoina päivinä se mörkö istuu olalla... Vuosi sitten diagnosoitiin hitaasti etenevä ms-tauti ja aivokalvon kasvain. Tuntui että matto vedettiin jalkojen alta. En ole enää ikinä täysin terve. Sairaalassa maatessani mietin ohi liukuvaa elämää, joka ei ole kovin hyvä ollut. Onneksi on miesystävä, äiti&veli, pari rakasta ystävää ja 2 kissaa. Silti mietti että ei voisi huonommin mennä? Erehdyin. Kyllä voi.
Täytän kohta 30v. Seurustelen ihanan ja sydämellisen ihmisen kanssa. Olemme kaukosuhteessa olleet 4 vuotta ja tunteneet olemme kohta 10 vuotta. Muutto samaan kaupunkiin on molempien puolelta hieman hankalaa, joten elämme päivän kerrallaan. Olemme samanlaisia, vähän erakoita ja omissaoloissamme viihtyviä.
Minun on vaikea ystävystyä ja läheisiä ihmisiä oli 8 ja 2 rakasta kissaa vielä parin vuoden sisällä. Pari todellista ystävää, joista toinen asuu kaukana, kolme joista 2 asui todella kaukana. Mies, äiti ja veli. Tilanne nyt: kolme noista minulle rakasta ihmistä hiljenivät tyystin. Yritin pitää yhteyttä, he eivät kummemmin minuun. :( Sattui niin pirusti tajuta, että en merkinnyt heille paljoakaan.
Välit äitini kanssa oli todella hyvät, minun puoleltani ainakin. Sitten pääsi helvetti irti. Hän päätti puolestani Ullataalasmaisesti hyvänä ihmistuntijana, että mieheni yrittää erottaa minut perheestäni ja käski olla tekemättä lapsia ja että hän ei ainakaan vahdi heitä. Hänelle on niin sanottu menneisyydessään, kiva kun historia toistaa itseään. Sitten haukkui mieheni pystyyn oikeastaan edes tuntematta häntä, koska kuten minäkin, hän ei osaa olla oikein oma itsensä ei-tuttujen ihmisten kanssa ja jännittää. Äitini taas on moottoriturpa jota "ei tarvitse jännittää". Ihan kuin se olisi siitä kiinni?
Tuntui hemmetin hienolta, etten hänen mielestään osaa itse päättää omasta elämästäni ja miten menen ja tulen. En todellakaan kysy lupaa keneltäkään, vaan menen jos haluan. Ja minulle sattui olemaan henki ja elämä, että sain viettää aikaa äidin ja kahden hänen luonaan olevan kissan kanssa. Nyt tuntuu että hukkasin aikaani ja nyt minulle rakas ihminen kärsii siitä.
Eniten järkytti, miten tossu veljenikin on. Hän oli heti äidin puolella, vaikka mieheni auttoi häntä ilmaiseksi tämän muutossa ja heillä näytti menevän hyvin keskenään jutut. Jos tilanne olisi toisin päin, olisin tehnyt äidille selväksi, että hänellä ei ole oikeutta sotkeutua veljen parisuhteen asioihin ja puolustanut tätä. Mutta ei, tuosta noin vain sairas sisko mäkeen. Perheeni mieshahmot ovat nollissa.
Lukenut ms-juttuja paljon, missä hoetaan kuinka tärkeää perheen tuki on ollut. Minulla ei ole tällä hetkellä tukena etenevän sairauden kanssa, kuin oma mies joka ei aina voi olla paikalla kun romahdan, yksi ystävä lähellä ja yksi kaukana. Ei autoa tai korttia tai ketään jolla olisi. Kissoja mieletön ikävä ja sitä aikaa, kun äitini kanssa kävimme ties missä marjastamassa, sukulaisten luona ja lounastamassa. Enää en käy juuri missään. Elämässäni ei ole oikein enää sisältöä. Sairaus pelottaa ja kaikki muukin. Hermot menee usein. Voimat on poissa, koti kaaos. Samanlainen kuin päänikin sisällä.
Töissä olen, mutta senkin vuoksi itseluottamukseni tuntuu murenevan, kun en tunnu osaavan tehdä mitään oikein. Selän takana jauhetaan ja kun en niin sosiaalinen ole, työkaveritkin jäävät etäisiksi. Keskemään kyllä näkevät töitten ulkopuolella. En vaan tunnu riittävän kenellekään uudelle tuttavuudelle, ne unohtavat.
Aloitin psykiatrisen sairaanhoitajan luona käymisen. Se on helpottanut vähän, mutta tiedän tarvitsevani apua kauan. Mieheni joutuu kestämään paljon itkua ja mielialanheittelyä kanssani ja pelkään kuinka kauan hän jaksaa. Tunnen syyllisyyttä siitä, mitä hän joutuu vielä jaksamaan sairauteni kanssa. Olen kiviriippa...
Mistä löydän voimavaroja? Miten voitan pelon ja rohkenen? Milloin arvostan itseäni? Milloin alan oikeasti elää? Näitä vain mietin...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jatkona vielä, että mies todellakin jaksaa kannustaa ja pitää pystyssä vaikka missä myrskyssä. Hän ei todellakaan ansaitse pahaa kohtelua. Kuulen joka päivä kuinka tärkeä hänelle olen, kaunis ja ihana. Sitä on vain itselle vaikeaa uskoa todeksi, kun peilikuva sanoo muuta... Että osaan olla vaikea.
Ei kukaan osaa vastata mitään? :/
Harmitti kun kukaan ei ollut vastannut sulle :(
Miksi sukulaiset tekee läheisilleen noin? Kaikki tuollaisessa toiminnassa on väärin. Tiedän kyllä äitejä jotka on töksäytteleviä eikä osaa kohdella lapsiaan varsinkaan silloin kun olisi avun tarpeessa. Perheen kuuluisi olla tukena vastoinkäymisissä mutta niin monet joutuu selviytymään yksin. Toisen elämän kontrollointi ja tuollainen mustamaalaaminen ei ole keneltäkään hyväksyttävää, kaikkein vähiten omalta äidiltä.
Ymmärrän että kissat on sulle tärkeitä, mullakin on kaksi kissaa ja ne on ainoat jotka mulle pitää seuraa. Nytkin toinen nukkuu kyljessä kiinni, välillä mahan päälläkin.
Olet varmasti kaunis ihminen ja ansaitset parempaa. Luojan kiitos sulla on miehesi joka mitä ilmeisimmin sua rakastaa koska pysyy rinnallasi huonoinakin aikoina. Harmi että teillä vaan on välimatkaa. Eikö yhteenmuuttaminen tule kysymykseen? Ainiin, taisit kuitenkin olla työelämässä joten taidat olla sidottu kotipaikkakunnallesi.
En tiedä enää mitä sanoa ihmisten huonoon käytökseen, sitä on aivan liikaa.
En osaa enää sanoa muuta kuin toivottaa voimia ja jaksamista sulle kaunis nuori nainen.
Äitisi pelkää ottaa vastuuta. Selittää käyttäymisensä. Hän ei osaa käyttäyä tosin, koska on opittu malli. Ymmärrän täysin kuinka ikävä elämäntilanteesi on. Onko veljesi parisuhteessa? Miten hänen puoliso suhtautuu sinuun? Hienoa että olet töissä. Toisaalta: työkaverit ovat työkavereita, mielestäni asiallinen käyttäymisesi riittää. Antaa heidän puhua tai olla puhumatta. Työpaikkakiusaaminen on eri juttu. Puutu siihen heti, ennen kuin tilanne pahenee. Jatka terapiaa, vaikka se kestäisi ikuisesti. Mielestäni olet herkkä, fiksu nuori nainen.
Kiitos kaikille kommenteista!
Sitä mietin itsekin. Kun tiedän itse parisuhteeni olevan kunnossa, miksi ulkopuolisen pitää tulla väittämään muuta? Muutenkin kun aikuisena en tarvitse äitiä enää vahtimaan olan yli. Kissat ovat ainoa asia, mikä tuntuu enää perheeltä. Sääli etteivät osaa puhua. Nekin käyttäytyivät miestäni kohtaan paremmin kuin ihmiset. :/ Ne, yksi ystäväni ja sairaalassa seurannassa tietyin ajoin käyminen ovat syy, miksi en oikein voisi muuttaa. Joo, on muuallakin sairaaloita, mutta jotenkin on tullut niin paljon kaikkea uutta tämän kanssa, että tuntuu paremmalta olla tutussa kaupungissa niistä selviämässä. Tietysti sitä on kiintynyt kotikaupunkiinsa, vaikka täälläkin olo aika-ajoin on vaikeaa ja on päästävä välillä pois. Hänellä on omat perhesyynsä, miksi ei voisi muuttaa. Jos asuisimme lähempänä toisiamme, olisimme jo muuttaneet yhteen. Vakityökin löytyy, mutta koko paikka vain ahdistaa. Tuntuu kuin ei kuuluisi joukkoon ja sählään vain. Haluaisin pois, uskallusta ei vain ole tarpeeksi uusiin kuvioihin.
Pattitilanne, joka ärsyttää ja ärsyttää vielä enemmän ettei äitini tajua olevan jo oma haasteensa saada kaukosuhde toimimaan vuotta pitempään. Meillä on onneksi tämä toiminut jo useamman vuoden. :) Äitini on enemmänkin pomottelija; kun jokin ei mene hänen pillinsä mukaan, se on väärin. Otin tatuoinnin 25v. Voi että mikä meteli siitäkin nousi. Ihan kuin se hänen ihonsa olisi. Hän sanoo olevansa vanhoillinen, no sääli koska nyt eletään tätä vuotta ja en todellakaan elä elämääni äidin huomassa. Luojan kiitos en elä ajassa tai paikassa, jossa puolisot päättivät vanhemmat. Olen jonkun halunnut rinnalleni jo pikku tytöstä saakka ja saanut pettyä rakkaudessa todella usein. Nyt haluan nauttia siitä, että kelpaan toiselle ihmiselle tällaisena kun olen. Äitini sanoi, että "toivottavasti löydän vielä mukavan kaverin". Hän viittaa serkkuni mieheen. Seurustelen ihanan ihmisen kanssa, miksi hitossa pitäisi vaihtaa? Äitini itse on seurustellut ukkomiehen kanssa aikoinaan, itse en moiseen pystyisi ikinä. Ehkä arvomaailmamme vain ovat todella erilaiset.
Veljeni ei ole ikinä seurustellut ja tuskin tulee tapahtumaankaan. Ja toivonkin sitä, koska hänestä paljastui ikäviä asioita. Jos hän olisi, äitini ehkä olisi tottunut ajatukseen että jossain vaiheessa elämme omaa elämäämme. Nyt veli on äidin helmoissa useammin, kun minä en enää pysty käymään. Sitä facebookin päivittämisen määrää missä viilettää tämän kanssa. :) En ymmärrä mitä hän saa siitä, että aiheuttaa minulle paskan olon niillä. Pakko pitää kavereissa, koska hänellä tavaraa säilytyksessä. Kunhan ne saan pois, lähtee hänkin kavereista. Kunpa minulla olisi sisko. Tai ei kumpaakaan. Olemme molemmat vahinkoja, joita ei olisi pitänyt tapahtua. Koko perheeni on ollut pelkkää peilausta. Nuorena ajattelin, että en voi ystävystyä kun mitä enemmän niitä on, sitä enemmän on menetettävää kuolemalle. No olen menettänyt jo monia rakkaita ihan vain, koska en kelpaa heille. Se jumankauta sattuu.
Mutta päivä kerrallaan täällä tallustetaan. Joskus yllätän itseni hymyilemästä. Ne on hyviä, harvoja hetkiä.
Olet itsekäs... siis sinulla on ihmisiä jotka kannustaa elämässä ja tulet tänne valittamaan? Minulla ei ole mitään muuta kuin työ. ARVOSTA NIITÄ PERKELEEN IHMISIÄ JOITA SINULLA ON ÄLÄKÄ VALITA! sori.. mutta oli pakko "huutaa"... toivottavasti tulet järkiisi, tyhmä tyhmä ihminen.... (itsekin olen...)
Nyt valoja päälle ihminen! Onko luetun ymmärtämisessä jotain vikaa vai menikö jotenkin ohi pointti että melkein kaikki ovat kääntäneet hänelle selkänsä paitsi mies, kaukosuhde.
Miten sellaisia ihmisiä voisi arvostaa joita ei ole, joita ei kiinnosta?
En voi käsittää miksi tuollaisia tulet tänne huutelemaan.
Hyvä minäminäminäminääää, niin olen. Kaikissa meistä sitä löytyy. Tiettyinä hetkinä enemmän, joskus vähemmän. Itse olen vain ollut liian kauan vaiti ja tajunnut, että pahasta olosta pitää puhua (tai kirjoittaa edes.) Elämä muuttuu hyvin paljon, kun sairastut pysyvästi. Kun tiedät että jossain vaiheessa et välttämättä kävele. Ja kun huomaat että se että vaikka kuolisit pois, ei liikauta niitä ihmisiä, joita olet pitänyt läheisinäsi. Masennus on kavala tauti, vaikka olisit ihmisten ympäröimä, saatat silti tuntea olevasi yksin. Kuten minä. Toisina päivinä arvostan niitä ihmisiäni elämässäni paljon, toisina taas työnnän heitä pois päin, koska aiheutan vain harmia kaikille, eivätkä he ansaitse sitä. Muutenhan kaikki olisi pirun hyvin ja elämä hymyilisi.
Kun aikoinani sairastuin syöpään, en kertonut siitä kenellekkään. Ajattelin, että kerron sitten kun parannuin. Toki tiesin, että en kuole. Sinun sairautesi on minun mielestäni pahempi kuin syöpäni. Sairautesi etenee sykleinä. Mutta monta hyvää vuotta sinulla on edessäsi. Eli ei elämä tähän lopu. Ne jotka eivät pidä sinuun yhteyttä ovat aika pelkureita. Ottaisivat sairaudesta selvää. Toisaalta: kannattaako mokomia luusereita edes pitää ystävinään?