30v syrjäytynyt duunari

Moikka ja ensinnäkin onnittelut hienosta kirjotuksesta! Tunnut kirjottelevan todella hyvin ja osaat purkaa tunteitas ja ajatuksias tuolla tavoin. Suosittelen sulle sähköpostiystäviä, tai muuta kirjottamisen kautta tapahtuvaa kommunikointia...jotain kirjoitteluryhmääkin? Vaikka sanotaan, että ois tärkeetä nähdä ihmisiä kasvokkain, niin kyllä kirjottelustakin jotain apua on...ja varsinkin, jos on tilanne sellanen, ettei oo pakosta voimia/haluakaan hirveästi nähdä tyyppejä.

Uskaltaisin väittää, et kuvailemas ajatukset on yksinäisten nuorten miesten/ miesten keskuudessa tosi yleisiä. Että et oo "yksin" niiden kanssa. Täällä esimerkiks toinen, joka aattelee täsmälleen noin, että eniten tuntuu viihtyvän ja samalla myös ahdistuvan omissa oloissaan.

Mielestäni suurin ongelma on siinä, että ihminen vertaa itseään liikaa muihin. Ja haaveilee liikaa täydellisestä ihmisestä rinnalleen. Ja aattelee, että jotkut ovat todella onnellisia ja ite on onneton. Mulla on aina ollu vähän toisenlaiset näkemykset. Oon sitä mieltä, että sä ja minä ja kuka tahansa voi elää todella hyvääkin elämää yksin. Se ei kylläkään tarkota sitä pysähtynyttä elämää, vaan paljon uusia tilanteita ja paljon toimintaa. Jos alat harrastaa kaikenlaista, kokeilemaan uusia juttuja ja ryhmiä, pitämään ittestäs huolta ja haastamaan itteäs, niin voit olla kotonas ihan ypöyksin päivän päätteeks, mut silti olla onnellinen.

Haasteista kaikki lähtee. Ite koin yhden hyvin suuren haasteen joku aika sitten. Luulin, etten koskaan tekis mitään sellaista. Mut menin sinne, näin tyyppejä, juttelin ihmisille ja vaikka koin kovaa pelkoa ja muuta, niin jollain tapaa löysin itseni. Kutsuin yhden tyypin jopa kotiini käymään, mitä en oo tehny varmaan 10 vuoteen ja hän tuli ja sehän meni hyvin. Se sitten poiki uusia haasteita, koska sitä syttyi elämään ja sai kipinän. Sitä keksi kaikkea muutakin, miten vois elämäänsä muuttaa ja mitä kokeilla ensimmäistä kertaa. Ja ne haasteet tuntukin paljon helpommilta, kun niitä teki. Siitä tulee lumipalloefekti.

Ennen niitä haasteita sitä aatteli, ettei pysty mihinkään ja ei osannu arvostaa itseään. Mut nyt sitä tietää, että kyllä pystyy ja voi kokea hyvää. Monesti meillä yksinäisillä on se, että aattelemme toisia ihmisiä, tai vaikka sitä tyttöystävää. Että sit kaikki on hyvin, KUNHAN saamme ensiks hänet. Mut se ei mee niin. Ihmissuhteet ja muut tulee mun mielestä sillon, kun kaikki on jo hyvin. Ja ne tulee ihan huomaamatta, kuten mulle. Kun sitä pyörii ihmisten ilmoilla ja haastaa itseään, niin kontakteja tulee aivan luonnostaan. Tai sit ei tule, mut silläkään ei oo siinä vaiheessa enää väliä, koska sä näet itses jo eri tavalla muutenkin siinä vaiheessa.

Ongelma on siinä, että elämämme on liian helppoa. Kyllä. Kuinka hauskaa. Kärsimme yksinäisyyttä ja oomme valmiit tappamaan itsemme ja sit joku sanoo, että elämämme on liian helppoo. Se on mun näkemys ja ehkä siitä on sulle tai jollekin hyötyä. Itselleni oli. Tajusin, että suurin ongelmani ei oo yksinäisyys, suurin ongelma ei oo kumppanin puute. Suurin ongelma on se, että elän liian haasteetonta ja helppoa elämää. Ja se johtaa siihen, etten arvosta itseäni ja vertaan itseäni muihin ja muuta. Sit aloin tekemään rohkeempia juttuja ja arvostus itseä kohtaan nous. Keskittyminen siirty itseen, eikä niihin muihin, jotka myhäilee jossain some-kuvissaan. Mitä väliä. Mä kehitän itseeni ja uskallan tehdä asioita, oon ylpeä itsestäni. Mun elämä on hyvää, mä en tarvitse ketään välttämättä. Mieti, mitä haluat tehdä...intohimo, kiinnostus, kokemus. Jokaisella on jotain. Ja sit aattele, miten teet sen. Otat askelia siihen suuntaan. Jos se on erityisen vaikee ja iso asia, niin etene pienin askelin. Suunnittele. Ja sit lopulta teet sen.

käytä kärsimystä apunasi.
mieli ei ole sun ystävä. koska se viimeksi antoi sinulle lohtua ja kannustusta?
anna huomio sydämmesi äänelle. se voi olla hiljaisempi ja vaikeampi kuulla.
kärsimyksen avulla monet ovat löytäneet sen.

No nyt vietiin jalat miun suusta! Hyvin paljon on samanlaisia aatoksia ja kokemuksia itsellänikin.
Tällä hetkellä varsinkin oma elämäni tuntuu olevan jonkinlaisessa umpikujassa. Ystäviä ei ole, ei kerrassaan ketään joka edes kuuntelisi mitä pään sisällä pyörii. Tällaisessa tilanteessa, jossa nyt satun olemaan, olisi aika hienoa päästä puhumaan... (noniin, tiedän, ainahan voisin mennä vaikka mielenterveystoimistoon vinkumaan...)

Joo, mutta kumminkin. Tyhjä olo, yksinäisyys, "kuilun reunalla roikkuminen", someallergia... tuttuja tunteita. Lähetän sulle virtuaalihalin. Auttaa varmaan pirusti... ;)

En oikeastaan uskonut että kukaan kommentoisi tänne muuta, kuin jotakin tyyliin "hanki elämä" tai "kyllä se siitä". Kiitos vaan kaikille kommenteille, ja virtuaalihali on aina tyhjää parempi.

Mitä tulee minun kirjoittamiseeni, olen aina ollut äärimmäisen itsekriittinen kaiken suhteen mitä kirjoitan. Omasta mielestäni oma tekstini on aina jollain tapaa vääränlaista. Opiskeluaikoina minulla oli äärettömän vaikeaa saada minkäänlaista esseetä kirjoitettua, koska en pysty tuottamaan tekstiä kuin liukuhihnalta. Päässä jyskää muutenkin jatkuvasti epäluulo siitä, että onko tuo pilkun paikka nyt oikea vai ei.

Jostain kumman syystä koin tarpeelliseksi perustella, että miksi kirjoitusasuni ei ole välttämättä täydellinen. Usein kun oletetaan, että kirjoitusasu kertoo paljon ihmisestä, ja vääränlainen kirjoitusasu antaa lähinnä kuvan huolimattomasta ja kouluttamattomasta ihmisestä. Lokerointi kun nykyään tuppaa olemaan niin suosittua ihmisten keskuudessa.

Kirjoituskammoni vuoksi en usko, että kovinkaan moni minun kanssani jaksaisi mitään sähköpostikaverisuhdetta pitää yllä. Muutenkin tuntuu siltä että minulla ei ole mitään kerrottavaa jos arkisia askareita ei oteta huomioon.

Pakko on kuitenkin sanoa, että viime aikoina on kyllä uitu taas syvissä vesissä. Olo on tuntunut viime aikoina yhä yksinäisemmältä ja kun kesälomalta säästyneet lomat pärähtivät käyntiin. Olen huomannut olevani eräänlainen työnarkomaani. Kun töitä ei ole, huomaan että elämässäni ei juurikaan ole muuta sisältöä.

Herään aamuisin päämääröttömästi enkä tiedä mitä tekisin päivälläni. Yleensä hoidan normaalit aamurutiinit, avaan töllön ja vietän aikani netissä. Kunnes alkaa tuntumaan siltä että pää hajoaa, jolloin ajaudun siihen tilanteeseen missä olen nyt. Vedän känniä pitkin päivää, toivoen että oloni jotenkin helpottuisi. Useamman päivän päälle kännikään ei enää auta, vaan humala lähinnä tuntuu korostavan omaa ahdistusta ja surua.

On pakko myöntää että välillä tulee eteen tilanteita, jolloin tuntuu, että kaikki mitä teen on turhaa, eikä olemassaololleni tunnu olevan enää pätevää syytä. Yleensä tuo fiilis helpottaa kunhan pääsee pakenemaan todellisuutta töihin, vaikka töitäni vihaisinkin. Tuntuukin siltä että työ on ainoa asia joka pitää minut jotenkuten hengissä. Olotila on jatkuvasti sellainen, että mikään ei enää jaksa innostaa, enkä jaksa unelmoida enää mistään.

Tälläkin hetkellä minulla on todella paha ahdistus kaikesta. Olen tullut siihen lopputulokseen, että enää yksinkertaisesti osaa enää tutustua kehenkään. Ja vaikka tutustuisinkin, niin en usko että pystyisin enään luottamaan kehenkään. Kaipa tätä tilannetta voi kutsua jonkunlaiseksi ikiliikkujaksi.

Mitä tulee kirje/sähkärikavereihin. Olen toki aina valmis kokeilemaan, mutta en lupaa mitään. Jos joku täällä haluaa vaihtaa ajatuksia, vaikka niillä ei olsi sen suurempaa viihdearvoa. Niin toki voi alkaa minun kanssani kirjoitteleemaan, jos vaan jaksaa kestää paskaa kirjoitusasua.

Minun silmissäni sinun kirjoitusasusi on kaikkea muuta kuin paskaa. Minulle voit kirjoitella, jos itse jaksat minun paskaa kirjoitteluani :) Ihan arkisia asioita sitä itselläkin pyörii päässä, ei mitään ihmeempää. Paitsi jotain tuollaisia hyvin samanlaisia ajatuksia, mistä kerrot täällä. Minulla on suomi24 -mailiosoite tällä nimimerkilläni.

Kuinkahan monta meitä on? Itselläkin "elämä" on lähinnä töitä. 29-30v tuli hirveä "yksinäisyyden" tunne, hirveä parisuhteen kaipuu. Nyttemmin olen kohtalaisen tyytyväinen tilanteeseeni: en haluaisi ola perheen pää _tässä_ yhteiskunnassa... Töissä saa onneksi kehittää itseään ja käyttää aivoja. Vapaalla sitten olen iloinen ihan arkisista askareista luonnon helmassa...

Yritin ajatella mihin haluaisin pyrkiä elämässäni ja tässä yhteiskunnassa. Vastaus oli: en mihinkään. Jos löytyisi kommuuni, jossa kaikki olisi tasa-arvoisia ja kaikki oikeasti panostaisivat yhteisöön ja tieteeseen, ihmisyyden kehittämiseen, niin olisin valmis luovuttamaan kaiken henkilökohtaisen omaisuuden ja vapauden... Täyttä utopiaa... ihminen on paska, ahne apina... Löydä onnellisuus itsestäsi, kukaan muu ei sitä sinulle anna. Hyväksikäyttäjät kertovat sinulle toisin, älä usko heitä.

Kulta pieni, sinä kuulostat fiksulta kaverilta!

Täydellisen tarpeettomasti pidät noin korkeita suojamuureja ympärilläsi.

Hakeudu muiden seuraan rohkeasti. Esim. (pliis! tämä ei ole pakkosyottoä!!) valitse seurakunta jonka tilaisuuksiin voit osallistua. Sinne kokoontuu kaiken kokoiset, väriset, näkoiset ja ikäiset ihmiset. Ainakin voit jutella muiden kanssa ja tällätavoin tulla kolostasi pikkuisen ulos. Kukaan ei tuomitse sinua tuontapaisissa tilaisuuksissa.

Valitse itsellesi jotain, mitä tahaansa tekemistä joka johtaa sinut neljän seinän sisältä ulos tyopäivän jälkeen. Esimerkiksi ilta tai viikonloppukurssit ja luokat. Nuo eivät maksa paljoa ja kun kirjottaudut hyvissäajoin sisään, saat paikan. Esim, kesän aikana tarjottavat monet kurssit ovat nyt jo täynnä. Tarkkaile kursseja syksyä varten ja heti ekana mahdollisena kirjottautumispäivänä, kirjottaudu sisään valitsemallesi kurssille.

Toinen mahdollisuus on osallista nk. "tyopajoihin" jotka kestävät muutamasta päivästä viikkoon.
Googeloi haluamiasi aiheita.

Tulet huomaamaan että lisäaktiivisuus aivoillesi on kovin terapeuttista. Tulet myoskin huomaamaan että kukaan ei syrji sinua enää! Saat olla aivan oma itsesi ja että sinut otetaan huomioon arvokkaana yksilonä joka sinä todella olet!!!!!

Heipsulikeipsuli Duunari:)

Luin sun tekstiä.. ja sitten luin ne uudelleen. Hmmm.. Miten noin mielenkiintoisella tavalla kirjoittava kirjoittaa noin surullisesti?

Niin mä ajattelin. Mitä jostain pilkusta, paitsi jos sitä tykkää viilata:) no nyt päässä soi se ”.. viilaten ja höyläten..:D voi hyvää päivää!

Mut siis.. luulen, että sun kaltaiselle ihmiselle vois olla todellakin ihmisiä, jotka tykkää just susta Duunari:)

On selvää, että aikaisemmat tapahtumat vaikuttavat. Koulukiusaaminen tms.
Siltikin väittäisin, että ne asiat kiusaavat vain siksi että etsit niistä syytä ja syyllistä omiin tarkoituksiisi.
Asiathan kiusaavat, jos niitä ei ymmärrä.
Kun asiat ymmärtää, niin niistä pääsee eroon.
Niitä voi ajatella ja opetella uusia tapoja. Yleensä lienee niin, että kiusatut tulevat vahvoiksi ja itsenäisiksi helpommin, kun muut. Syy on em. yksinkertainen.
Kun ymmärtää asioita, voikin jo auttaa muita.

Tuntuu että kaikki on mennyt päin helvettiä. En ole jaksanut yhtään mitään, pois lukien pakolliset työkuviot jotta saa elämisensä maksettua. Elämääni on tullut ärsyttäviä piirteitä, kuten lisääntynyt alkoholin käyttö. En enää jaksa välittää mistään, mutta jotenkin alkoholi on sellainen asia josta tulee vielä jonkunlaisia tuntemuksia. Tosin nuokin tuntemukset alkavat laimenemaan kuten kaikki mitä koen elämässäni. Jotenkin tuntuu että ihan kaikesta katoaa se hohto jonkun ajan kuluttua, ja raadollinen yksinkertaisuus paljastuu verhon takaa.

Pyydän syvästi anteeksi että en ole ollut kehenkään yhteydessä. Kun kirjoittelin tänne viimeksi tiesin olevani eräänlaisessa risteyksessä. Toisaalta tiedän, että on parasta minun ja kaikkien puolesta, että syrjäytyisin kokonaan, toisaalta en itse halua sitä. Valitettavasti kaikki elämäni vaiheet, ja varsinkin viime vuodet ovat vahvistaneet päässäni ärsyttävästi tuota käsitystä. Jotta voisin ottaa minkäänlaista kontaktia kehenkään, minulla pitäisi olla jotain annettavaa. Tuo vaan on perkeleen vaikeaa, kun jatkuvasti tuntuu siltä, että minulla ei ole enää mitää annettavaa kenellekkään.

Vaikuttaa siltä, että elämä oli ja se meni. Elämään kuuluu enää työ ja vapaa aikaan alkoholi. Minua ärsyttää suunnattomasti, että olen päästänyt itseni tähän jamaan. Tämä olkoon viimeinen kirjotukseni. Olen pahoillani kaikkien puolesta, jotka odottivat minusta jotakin kirjekaveria. En vaan tottapuhuen usko että minulla on yhtään mitään annettavaa enää kenellekkään. Jokatapauksessa arvostan suuresti kaikkien kommentteja ja toivon parasta vappua ja alkavaa kesää kaikille.

Olen sitä mieltä että tarvitsisit apua tuohon tilanteeseesi. Mitä sinä ajattelet? Terveyskeskus, mielenterveystoimisto, auttavat puhelimet... jaksaisitko yrittää jostain edes?

Sinulla olisi vielä annettavaa vaikka kuinka, kun vain saisit virtaa siihen. Löytäisit taas suunnan elämällesi. Toivon sitä.

" Totuus vain on se ettet yksin selviä elämässäsi eteenpäin."

Ei tuo ihan noinkaan ole, yksikseenkin voi aivan hyvin elellä ja pärjäillä. Siitä elämästä voi vaan joissain tilanteissa tulla hieman omanlaistansa, erilaisempaa. Ja tuo yksin elely, sitäkin on niin monen sorttista, vaikka äh mitä tännekin feikkien sekaan mitään kannatta kirjoitella.

Jos pystyy jollain lailla kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa ja kykenee ohessa käymään töissä, mitä sillä on väliä josko joku on yksikseen suurimman osan päivästään. Sitten tietysti jos ei kykene työelämään eikä oikein mihinkään ihmisten seassa eloon, siihen taitaa lopulta olla vain se työkyvyttömyyseläkeläisen tie - sitten voi ihan huoletta unohtaa ainakin uroksena kaiken tyyppiset parisuhdekaavailut naisen kanssa, ne karttaa kuin ruttoa latvakakkos mielenterveystapauksia uros-naaras parisuhdemarkkinoilla. Muun tyyppisestä pumptsipumputtelusta narkkihuuruissa urosten kesken anaalimerkeissä ei ainakaan mulla ole enää hirveästi kiinnostusta jaaritella.

Mutta siis, siitäkin huolimatta elämässä voi selvitä ja elellä, siihen vaan ei sisälly enää muita.
Tosin tuohonkin tilanteeseen on ainakin aiemmin ollut jotain yhteiskunnan järjestämää terapiatyyppistä toimintaa, vaan jos ei oikein enää nappaa mikään semmoinenkaan, se on totaali yksinäisyys sitten. Mä olen mennyt jo käsitteiden rajauksesta riippuen useampia vuosikymmeniä jo totaali yksin ja ainakin vielä täällä pullistellaan päivästä toiseen. Ei työelämää, ei oikeastaan minkään tyyppisiä ihmissuhteita, jehovan todistajia vartiotorni lehdykän kaupittelun kera en laske sellaisiksi tai mitään muutakaan vastaavaa.

No joo, eteenpäin elämä ei sillä tavalla mene, että olis jokin sosiaalinen ihmissuhdetaito moniosaaja, maailman kiertäjä kansalainen, paikoilleenhan tuo elämä jämähtää.
Ja aika lailla elämään ja muihin ihmisiin pettyneeksi, jopa ihmisvihaajaksi suorastaan noissa olosuhteissa voi tulla.
Ensin sä vihaat niitä vankilaseiniä, sitten ajan myötä pakostakin totut niihin ja lopussa et osaa, etkä kykene enää elämään mitään muutakaan, just noin se menee.
Terveys on lopussa mitä on, sekä fyysinen että henkinen, vaan jollain lailla selviytymään hengissä kykenee kyllä, täysin ilman jatkuvaa kanssakäymistä muihin ihmisiinkin. Päihteet täytyy jättää pois, ne vie mennessään sellaisen muuten joskus nopeastikin.