Uskovaisten alemmuudentunne?

Uskovat tietävät syvällä sisimmässään ettei heidän uskonsa perustu yhtään millekään. He ovat vain päättäneet uskoa sokeasti, koska pelkäävät kuolemaa ja haluvat ikuisen elämän, vaikka selvästikään eivät osaa elää edes tätä yhtäkään.

Lisäksi uskovat tietävät oikein hyvin, että jos joku kysyy todisteita heidän väitteistään, niin he eivät kykene esittämään yhtään mitään. Kaikki tämä riipii uskovaa koko ajan, etenkin kun ateistit vain porskuttavat huolettomasti. Uskova taas joutuu jatkuvasti kärvistelemään ja kipuilemaan sen kanssa, onko ansainnut sitä taivaspaikkaa, onko hänellä nyt varmasti se oikea usko ja entäs kun ne toiset uskovat sanovat ettei ole pelastusta heidän liikkeensä ulkopuolella ja onko sittenkään edes kelvollinen pelastukseen ja entäs jos ateistit ovatkin oikeassa...

Uskovaisten alemmuudentunne johtuu siitä, että tietävät uskovansa väärään asiaan. He oikein aistivat sen luissaan (ja voi olla että muissakin kohdissa kehoaan). Minä kun siirryin uskomaan ensiksi Aasan kautta Atoniin ja sieltä edelleen Islamiin js siitä sitten kristinuskoon, tunsin edelleen kummalista jäytävää oloa. Tuntui aivan kuin nuo uskonnot eivät olisi istuneet meikäläisen hipiään. Sitten keksin palata siihen lapsuuden aikaiseen uskoon, siihen uskoon, joka antoi minulle niin paljon. Tuo havahtuminen pelasti minut ja myöhemmän elämäni. Ja mikäkö uskonto se sitten on? Tuo uskohan on tietenkin usko Joulupukkiin. Nyt minun on niin hyvä olla. Joulupukki ei tuomitse ketään eikä aiheuta kenellekään harmia. Joulupukki on itse ystävällisyys. Sellaiseen lähimmäisrakkauteen ei kukaan esimerkiksi kristityistä kykene koskaan, islamilaisista terroristeista puhumattakaan. Niin että hyvät ihmiset! Ottakaa tekin pukki sydämeenne ja voikaa hyvin!