Olen yksinäinen 42 -vuotias nainen ja minua turhauttaa ja masentaa kun mietin mahdollisia syitä yksinäisyydelleni, joita on varmaan miljoonia. Kaikkein eniten turhauttaa kun tämä ei mielestäni ole yksin minun syy, mutta mietin pakkomielteisesti päivittäin miksen kelpaa kellekään kaveriksi ja inhoan itseäni. Syksyllä yritin kaikkeni saadakseni kavereita uudella opiskelupaikkakunnalla ja se hilkulla melkein onnistuikin, mutta lopulta epäonnistui, selät käännettiin. Tunsin että kehenkään ei voi enää luottaa eikä halua enää kokea samaa. Nyt ei huvita enää edes yrittää ja ihmiset varmaan puolinaisissa yrityksissäni vaistoavat jo epätoivoisuuteni. Tiedän että pelkkä ikäero muihin opiskelutovereihin ei ole ongelma, tällainen olen ollut aina, ennen en edes yrittänyt.
Minua turhauttaa ihmisten yksinkertainen sosiaalinen peruspsykologia, kirjoittamattomat säännöt joita ei voi muuttaa ja jotka toimivat aina minua vastaan. He ovat laumaeläimiä (niin toki minäkin) ja näkevät jos jollakulla menee heikosti/on poikkeava. Tämä automaattisesti aiheuttaa karttamista. Samoin jo valmiiksi yksinäiset ihmiset vaikuttavat ryhmän ulkopuolisilta ja kartettavilta henkilöiltä kun taas ryhmän keskeiset iloiset pälpättäjät vetävät muita puoleensa. Samoin jos jollakulla on mitään mielenterveysongelmia, jotka eivät kosketa heitä.
Toinen turhauttava seikka on, että ihmiset ovat vanhanaikaisesti pienen lauman eläimiä, jos heillä on jo tarpeellinen määrä ystäviä ja muiden kesken ryhmäytyminen on jo tapahtunut, on vaikea tunkea enää mukaan ja puhua pelkille selille. Samoin vaatimus johdonmukaiselle käyttäytymiselle, jos käyttäytyy arvaamattomasti (johtuen mielenterveysongelmani laadusta) tämä katsotaan loukkaavaksi. Esim. käyttäytymiseni vaihtelee äärimmäisen ekstrovertin ja introvertin ihmisen välillä. En aina jaksa kohdata ihmisiä. Se on aika karkoittava piirre varmaankin minussa. Lisäksi itsevarma, iloinen ihminen vetää puoleensa, ja samaten jos on synkkä, tai vetäytynyt, niin se nähdään virheellisesti että tämä ihminen ei haluakaan ystäviä. Eikä sitä aina jaksa olla iloinen ja itsevarma, itseasiassa ei koskaan. Hävettää kun on näin vanha ja kamppailee samojen ongelmien kanssa. Luonnolliset sos. mallit kuten "hei" hyvää lomaa yms. small talk ei luonnistu minulta.
Mutta eipä koulun ulkopuolellakaan pyyhi hyvin. Entinen ainoa ystävä jäi entiselle paikkakunnalle, joka sekin on erakko ja masentunut, eikä juuri halua tavata ketään. Ei ole paljoa yhteistäkään enää. Huomaan että eihän minulla ole ketään kavereita koulun ulkopuolellakaan, mitään syytä kommunikoida kellekään. Ei ole mitään syytä odottaa lomaa tai tavata ketään, kysellä kuulumisia. En ole tähän ikään mennessä löytänyt edes pysyvää seurustelukumppania eikä silläkään saralla siis enää huvita edes yrittää. Ei jaksa samoja pettymyksiä enää uudestaan ja uudestaan, ne on liian raastavia. On vaikea pitää itsestään kun epäonnistuu aina, sillä tärkeimmällä, eli sosiaalisuuden saralla. Sillähän ne kuulemma työpaikatkin hankitaan. :( Verkostoitumalla. Että vihaan tota sanaa.
Mietin kuinkahan monta prosenttia Suomenkaan väestöstä on todella näin yksinäisiä kuin minä? Varmaan alle prosentti. Ettei voi sanoa että on sitä yhtäkään kaveria, perhettä tai seurustelukumppania. En ole edes rapajuoppo, vaan yritän yhä yrittää elämässä. Tällainen ruma stereotyyppinen kuva on yksinäisistä ihmisistä että he makaavat jossain kadun pohjalla sammuneena. Tai toinen yksinäinen stereotyyppi joka todella haluavaakin olla yksin ja nauttii elämästään sellaisenaan. Minä en ole ikinä oppinut nauttimaan totaalisesta yksinäisyydestä, vaikka en kovin seurallinenkaan ole. Kolmas lienee piiloyksinäiset, jotka näyttää että heillä on kasapäin kavereita, mutta ei ketään. Mutta en kuulu heihinkään.
Minua turhauttaa ihmisten yksinkertainen sosiaalinen peruspsykologia, kirjoittamattomat säännöt joita ei voi muuttaa ja jotka toimivat aina minua vastaan. He ovat laumaeläimiä (niin toki minäkin) ja näkevät jos jollakulla menee heikosti/on poikkeava. Tämä automaattisesti aiheuttaa karttamista. Samoin jo valmiiksi yksinäiset ihmiset vaikuttavat ryhmän ulkopuolisilta ja kartettavilta henkilöiltä kun taas ryhmän keskeiset iloiset pälpättäjät vetävät muita puoleensa. Samoin jos jollakulla on mitään mielenterveysongelmia, jotka eivät kosketa heitä.
Toinen turhauttava seikka on, että ihmiset ovat vanhanaikaisesti pienen lauman eläimiä, jos heillä on jo tarpeellinen määrä ystäviä ja muiden kesken ryhmäytyminen on jo tapahtunut, on vaikea tunkea enää mukaan ja puhua pelkille selille. Samoin vaatimus johdonmukaiselle käyttäytymiselle, jos käyttäytyy arvaamattomasti (johtuen mielenterveysongelmani laadusta) tämä katsotaan loukkaavaksi. Esim. käyttäytymiseni vaihtelee äärimmäisen ekstrovertin ja introvertin ihmisen välillä. En aina jaksa kohdata ihmisiä. Se on aika karkoittava piirre varmaankin minussa. Lisäksi itsevarma, iloinen ihminen vetää puoleensa, ja samaten jos on synkkä, tai vetäytynyt, niin se nähdään virheellisesti että tämä ihminen ei haluakaan ystäviä. Eikä sitä aina jaksa olla iloinen ja itsevarma, itseasiassa ei koskaan. Hävettää kun on näin vanha ja kamppailee samojen ongelmien kanssa. Luonnolliset sos. mallit kuten "hei" hyvää lomaa yms. small talk ei luonnistu minulta.
Mutta eipä koulun ulkopuolellakaan pyyhi hyvin. Entinen ainoa ystävä jäi entiselle paikkakunnalle, joka sekin on erakko ja masentunut, eikä juuri halua tavata ketään. Ei ole paljoa yhteistäkään enää. Huomaan että eihän minulla ole ketään kavereita koulun ulkopuolellakaan, mitään syytä kommunikoida kellekään. Ei ole mitään syytä odottaa lomaa tai tavata ketään, kysellä kuulumisia. En ole tähän ikään mennessä löytänyt edes pysyvää seurustelukumppania eikä silläkään saralla siis enää huvita edes yrittää. Ei jaksa samoja pettymyksiä enää uudestaan ja uudestaan, ne on liian raastavia. On vaikea pitää itsestään kun epäonnistuu aina, sillä tärkeimmällä, eli sosiaalisuuden saralla. Sillähän ne kuulemma työpaikatkin hankitaan. :( Verkostoitumalla. Että vihaan tota sanaa.
Mietin kuinkahan monta prosenttia Suomenkaan väestöstä on todella näin yksinäisiä kuin minä? Varmaan alle prosentti. Ettei voi sanoa että on sitä yhtäkään kaveria, perhettä tai seurustelukumppania. En ole edes rapajuoppo, vaan yritän yhä yrittää elämässä. Tällainen ruma stereotyyppinen kuva on yksinäisistä ihmisistä että he makaavat jossain kadun pohjalla sammuneena. Tai toinen yksinäinen stereotyyppi joka todella haluavaakin olla yksin ja nauttii elämästään sellaisenaan. Minä en ole ikinä oppinut nauttimaan totaalisesta yksinäisyydestä, vaikka en kovin seurallinenkaan ole. Kolmas lienee piiloyksinäiset, jotka näyttää että heillä on kasapäin kavereita, mutta ei ketään. Mutta en kuulu heihinkään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itse olen kokenut suosion molemmat puolet, lapsuudessa oli todella paljon kavereita ja mieleen on jopa jäänyt tapahtumia, jolloin piti kieltäytyä toisen seurasta, koska oli luvannut olla jonkun toisen kanssa. Yläasteella alkoi se kuuluisa syrjäytyminen ja ne vähätkin kaverit kaikkosivat erinäisten syiden johdosta.
Olen kolmekymppinen ja olen jotenkin niin tottunut tähän kohtalooni, etten edes tiedä osaisinko olla sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa "ystävyystasolla". Haaveilen kyllä ystävistä, perheestä ja kumppanista, mutta luulen että haaveiluni juontaa juurensa vain haluun olla normaali.
Kaipaan ja haaveilen siis asioista, jotka muokkaisivat statukseni normaaliksi muiden silmissä, mutta todellisuudessa elämässäni koetut asiat ja tapahtumat ovat hajoittaneet psyykkeeni niin pahasti, etten kykene toimimaan normaalisti ihmisten keskuudessa. Lopetin yrittämisen parisuhteiden ja kavereiden saamisen suhteen joskus parikymppisenä ja keskityin vain tulemaan jotenkin toimeen ihmisten keskuudessa.
Hienoa, että jaksat yrittää! Älä luovuta kyllä sinnikkyys jossain vaiheessa palkitaan.
Näenköhän sinussa vain itseni vai ymmärränkö - Olen ajatellut paljon kuin sinä, itse nelikymppinen mies. Sama tilanne, tavallaan. Nykyisin ajattelen etten oikein ole kiinnostunut samoista asioista kuin muut, kokemuksista ja mielipiteistä maailmasta. Tuntuu et siinä menee mönkään, kun käsityksen taso ja myös mun oma suhtautuminen!! Mutta osaltani se ratkaisevin on kai tuo samaistuminen tunnetasolla, olen vältellyt tunteitani ja kun olen vältellyt en voi samaistua muidenkaan tunteisiin. Oleminen rationaalisella tasolla on sitten melko tylsää, niinkuin sää. Säästäkin voi löytää merkityksen, yhteyden. No tuota olen yrittänyt opetella mutta omien tunteiden kohtaaminen on vaikeaa, hävettää ne vaikeat. Ystävien saaminen ei ole yrittämistä(eikä verkostoitumista eikä sosaalistumista), se vain tapahtuu kun oleminen on luontevaa, odotan vain sitä kun olen tarpeeksi vapaa!!
Onnea tiellesi.
MIllä paikkakunnalla opiskelet? On varmasti vastaavassa tilanteissa olevia, mutta toisen ihmisen lähestyminen on vaikeaa. Niin on myös toisen ihmisen lähestymisen kokeminen, vaikka se olisi ihan mukavaakin.
Minuakin kiinnostaisi, millä paikkakunnalla opiskelet. Olen nimittäin samassa tilanteessa ja saman ikäinen yksinäinen nainen.
No minä olen vähän vanhempi mies. Olisin kiinnostunut auttamaan sinua. Itsekkin olen yksinäinen, työssäkäyvä.
Sitä tosi ystävää ei vain ole löytynyt.
Tämä ei ole mikään treffikutsu, vaan aidon ystävän löytäminen!
Hyvä aloittaja
Olen 49 -vuotias.
Asun isossa kaupungissa ja olen juuri noin yksinäinen kuin sinä, ja samoista syistä.
Mietin juuri eilen elämäni kulkua: lapsena oli kavereita paljon, ja olin jonkinlainen johtajakin leikeissä. Teini-iässäkin oli kavereita. Kolmenkympin jälkeen ollut yksin.
Viimeisestä seurustelusta aikaa 12 vuotta.
En halua pettyä uudestaan ja uudestaan, joten tyydyn olemaan kotona ja puhumaan korkeintaan kaupassa ja koirankusetusmatkalla toisille koirankusettajille.
Tuli mieleeni, että voisiko syynä olla liika yrittäminen? Itselläni on aina ollut paljon ystäviä. Niitä on ikäänkuin tullut luonnostaan. Kaikille se tokikaan ole niin helppoa.
Mutta jos mietin, mikä ystävien saannissa auttaa niin tuli mieleen seuraavat asiat: ole kiinnostunut muista (vaikka small talk ei olisikaan oma juttu, niin välillä kannattaa kysellä toisilta mitä kuuluu tms. Ihmiset tykkää puhua itsestään :)), mene paikkoihin missä on samantyylisiä ihmisiä (harrastukset tms), ajattele positiivisesti ja hymyile (välillä siihen joutuu toki itseään ”pakottamaan”, elämää ei kuitenkaan kannata ottaa turhan vakavasti). En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta yritänpä kumminkin tuoda jotain näkökulmaa :)
On myös mahtavaa, että nykyään pystyy netin välityksellä löytämään ystäviä. Heti on tässäkin keskustelussa tullut muita vastaavassa tilanteessa olevia henkilöitä ilmi!
Kyllä yleensä harrastusten kautta löytää ystäviä ja jos hyvä mieleinen harrastus josta saa mielihyvää niin auttaa ettei vaivu masennukseen.Mahdollisuuksia on vaikka aloittaa kuntoillen,eläinharrastus,, musiikkin harrastus,moottoripyörä harrastus yms.
Jotenkin voisi myös ajatella, että kun tekee sitä mistä nauttii (harrastukset), samalla tapaa ihmisiä jotka ovat samanatyylisiä ja toisaalta on hyvä fiilis (kun tekee jotain mistä nauttii). Sitten kun itsellä on hyvä ja positiivinen fiilis, se väistämättä vetää puoleensa muita ihmisiä ja saa ystäviä.
Jos ei ajattelisikaan niin, että jos ei saa ystäviä niin pettyy. Jos ystävien saaminen ei olisikaan aina se tavoite, vaan oma hyväolo ja hauskanpito. Sitten niitä ystäviäkin tulee kuin huomaamatta, kun itsellä on hyvä fiilis.
En tiedä onko tässä päätä tai häntää, mutta kunhan pohdiskelin asiaa :)
No tätä mäkin olen yrittänyt sanoa! Että ei kukaan ihminen tai mikään ystävä sitä onnea tuo, se on jo meissä itsessä!
Ja just noin sitä niitä "oikeita" ihmisiä tapaakin, kun aloittaa itse ensin tutustumaan itseensä ja alkaa tekemään itselle mieluisia asioita ym.
Sillonkin vaikka netin kautta voi löytää jonkun harrastusfoorumin, minkä kautta helppo tutustua ihmisiin.
Täyttää itse itsensä ensin kiinnostavilla jutuilla ja siitä riittää sitten jaettavaksi muillekin! ;) Ja tajuaa, että eihän ne toiset ihmiset minua onnelliseksi tee, vaan minä itse sen tuotan itselleni ja rakastan jakaa sitä muiden kanssa. :)
Muutoin sitä pysyy kerjäläisenä ihmisten joukossa. Kuulostaa niin oudolta se ihmisten ja kavereiden metsästys.
No tätä mäkin olen yrittänyt sanoa! Että ei kukaan ihminen tai mikään ystävä sitä onnea tuo, se on jo meissä itsessä!
Ja just noin sitä niitä "oikeita" ihmisiä tapaakin, kun aloittaa itse ensin tutustumaan itseensä ja alkaa tekemään itselle mieluisia asioita ym.
Sillonkin vaikka netin kautta voi löytää jonkun harrastusfoorumin, minkä kautta helppo tutustua ihmisiin.
Täyttää itse itsensä ensin kiinnostavilla jutuilla ja siitä riittää sitten jaettavaksi muillekin! ;) Ja tajuaa, että eihän ne toiset ihmiset minua onnelliseksi tee, vaan minä itse sen tuotan itselleni ja rakastan jakaa sitä muiden kanssa. :)
Muutoin sitä pysyy kerjäläisenä ihmisten joukossa. Kuulostaa niin oudolta se ihmisten ja kavereiden metsästys.
Eihän ne ystävät onnea tuo, se on meissä itsessämme, mutta olisihan se ainutlaatuista kuulua toisiin ihmisiin.
Ymmärrän aloittajan näkökulman hyvinkin. Myös minua turhauttaa ihmisten yksinkertainen sosiaalinen peruspsykologia. On paljon niitä kirjoittamattomia sääntöjä ja mikä pahempaa, on paljon sellaista ilmanaikuista tyhjän jauhamista, suorittaista ja jopa kilpailuhenkeä. Asioista ei keskustella, vaan yksinpuhelun muodossa vain melutaan. Isommin, paljon. äänekkäämmin.
Olen kiinnittänyt myös huomiota tuohon laumaeläin juttuun. Seurannut uteliaisuudella kuinka tietyt ihmiset klimppiytyvät yhteen ja kun he sitten tulevat johonkin yhteiseen tilaan, he täyttävät sen kokonaan. Syntynyt porukkahenki on toki ihailtavaa, mutta he jyräävät kaiken muun ja päättävät siitä miten ollaan ja mistä keskustellaan. He menevät peräkanaa vessaan, heillä on yhtäaikaa nälkä eikä heillä ole omia mielipiteitä.
Olen yksinäinen, mutta en niinkään kärsi yksinäisyydestä. Minulla on taidot olla porukassa, mutta miksi haluaisin kuulua johonkin porukkaan, joka juoruilee päivät pitkät pinnallisista asioista purnaten milloin mistäkin. Sellainen on aika raskasta seuraa. Mieluiten olen se reunalla kulkija ja kuulun toisten ihmisten elämään hillitysti, koska ei sitä laumaeläinten sokeuttakaan omalle kohdalle halua.
Toisinaan, hyvin harvoin löytyy joku, jonka kanssa kokea todellista kohtaamista. Useimmilla ihmisillä on aivan liian egoistinen äänekäs draivi koko ajan päällä, että heidän arkensa on yhdenlaista höheltämistä ja siihen en halua osallistua.