Pelkäätkö kuolemaa kansalainen?

Ei kuolemaa tarvitse pelätä...siihen kelpaa ukko kuin ukko...

Jokaisella ikääntyvällä on varmaankin kuolemanpelkoa jonkunasteisesti. Ja nuorellakin voi olla, tai voi pelätä läheisten kuolemaa, isän tai äidin. Ihmisillä voi olla monta syytä kuolemanpelkoihinsa. Minullakin. Pelkään kuolemaa monesta syystä, vaikka tiedän, että se tasapuolisesti kaikkia kohtaa. Ei se lohduta minua. Silti tiedän, ettei kukaan maailmaan voi jäädä tuhatvuotisesti elämään. Pelkään paljon sairastumista, kitumista kuolemaa odottaen.
Ihmiset joskus sanovat, että kunpa saisi kuolla nukkuessaan tietämättään.
Ymmärrän toisaalta, että ihmiset alkavat uskoa Jumalaan iäkkäänä.
Se antaa toivoa jostain "ei-niin-pahasta". Armollisuudesta tai jotain sellaista.
Ettei se kuolema olisikaan niin lopullinen kun tästä maailmasta lähtee, vaikka tietää että se on.
Kuolemanpelko on vahvin peloista, olen kanssasi samaa mieltä.
Tosin ihminen saa pelätä paljon muutakin elämänsä varrella.
Miten pelon saisi kuriin ?
Miten rauhoittuisi ?
Miten rauhoittaisi itseään ?
Muita ?
Onko joku joka ei pelkää ? Miten osaat olla pelkäämättä ?

Kuolemanpelko. Tämä on asia joka vaivasi minua pienenä lapsena. Olen nyt itse 54 vuotias ja seitsemän vuotiaana saattelin ainoan isovanhempani haudan lepoon. Tästä jäi minulle trauma josta en voinut lapsena puhua kenellekkään. Vuosi oli muistaakseni 1971. Olin siis menettänyt kaikki isovanhempani, isäni äiti kuoli kun olin alta vuoden ikäinen ja hänestä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa ja isäni isä kuoli neljä vuotta ennen syntymääni ja äitini äiti oli kuollut joskus 50 luvulla. Tuosta äitini isän hautajaisista vuonna 71 jäi minulle seitsenvuotiaana pelko siitä että milloin on minun vanhempieni vuoro kuolla kun ei ole enää ukkiakaan ja äitiltäni ja isältäni oli molemmilta jo yksi veli kuollut... näitä asioita kun lapsena mietin niin itku pääsi, mutta en itkenyt muiden nähden koska se oli arka asia minulle. Nyt vanhempana kun olen näitä asioita miettinyt niin ei tuona aikana ehkä voinutkaan tällaisista asioista purkaantua. Jos silloin olisi lapsi viety lääkäriin kun se murehtii tällaisia asioita niin miten olisikaan käynyt. Aikuisena minulla on ollut taipumusta masennukseen monista erinäisistä syistä. Elämä on välillä koetellut kovalla kädellä. Isäni ei pelännyt kuolemaa kun hänestä aika jätti. Hän laati oikein paperilla elvytyskiellon kun oli saattohoidossa ja samoin äitini ei myöskään pelännyt kuolemaa. Omasta kuolemastani ajattelen lähinnä että se on minulle ikään kuin vapautus. Isäni naistuttava sanoi minulle kerran että haluatko kuulla totuuden siitä että miten pitkään elät. Sanoin että anna tulla vaan, olin tulloin alta kolmikymppinen ja hän oli ylihoitaja ammatiltaan ja pitkän uran tehnyt sairaanhoitajana. Hän sanoi että kasvonpiirteistä pystyy ennustamaan ja näkemään ihmisen eliniän ja isälleni ennusti pitkää ikää ja minulle sanoi jotta kuolet nuorena. Isä eli 72 vuotiaaksi ja äitini 51 vuotiaaksi. Minun siis pitäisi nyt 54 vuotiaana olla sit varmaan jo mullan alla. Eipä silti kuolema tulee sit joskus ja uskon uudelleensyntymiseen. Isänikin tiesi että ei ollut hänkään ekakertalainen maan päällä ja löysi suomestakin sellaisia paikkoja joissa oli käynyt edellisessä elämässä. Tämä on kaikki totta ja en usko että hän olisi minulle valehdellut. Lapsuuden kuolemanpelko on minun kohdaltani ainakin jo haihtunut.