Äh.. en jaksa tätä enää! Tuntuu, et koko mun elämä on yhtä stressiä ja jännittämistä.
Tilanne on menny niin pahaks, et mä saatan saada sydämen tykytyksiä ja ties mitä oireita, ihan pikku asioista.
Ensinnäkään, mä en pysty syömään muiden ku sellasten ihmisten kanssa, jotka mä tunnen hyvin.
Mitä enemmän ihmisiä, sitä vaikeampaa on syöminen.
Tuntuu et mun käsi tärisee, enkä mitenkään saa vietyä sitä suuhun asti. En kertakaikkiaan pysty syömään, jos tiedän, et joku katsoo tai puhuu mulle samalla. Tää on siis jotain niin älytöntä!!
Tän takia en oo käynyt moniin vuosiin syömässä koulun ruokalassa.
Ja kaikkein pahin juttu mun kohdalla on se, etten mä yksinkertasesti kestä olla ihmisten katseiden kohteena. Esim. jos istun luokassa ja mun vieressä istuva yllättäen viittaa ja alkaa puhumaan jotain, niin mä menen ihan pois tolaltani, jos muut kääntyvät katsomaan sinnepäin missä istun. Musta tuntuu et mun pää alkaa tärisee jännityksestä, leuka alkaa väpättää, alan nieleskemään tai röhimään ja ties mitä muuta. En kerta kaikkiaan pysty oleen siinä tilanteessa normaalisti!! Saan kerätä kaikki henkiset voimavarani, et pystyn oleen "kasassa" . Musta kertakaikkiaan tuntuu, et mä ikäänku romahdan henkisesti niissä tilanteissa.. Et en tiedä, mitenpäin olisin.
Samoin jos tunnilla pitää vaikka vuorotellen sanoa jotain, mä odotan kauhusta kankeana omaa vuoroani.
Koko ajan mietin, et miten mä tästä selviän.
Kaikkein kauheimpia on tilanteet, joihin ei oo mitenkään voinu etukäteen varautua. Mä vaan vääntelehdin hermostuneesti ja koko odottaminen on niin tuskasta, kun näkee miten oma vuoro lähestyy ja lähestyy..
Hyvä jos mä pystyn tekeen ylipäätään mitään normaalisti, jos toiset katsovat. Mun kävelykin näyttää varmaan tosi kömpelöltä. Vaikka olisin vaan laittamassa repun vetoketjua kiinni, menee mulla heti sormet ja konseptit sekasin, jos huomaan et joku katsoo..
Tää on niin sairaalloista ja naurettavaa!!
Mun itsetunto on tän takia aivan olemattomissa.
Mua pidetään koulussa varmaan ihan idioottina ja outona hörhönä. Eihän näin sairaalloista epävarmuutta voi olla huomaamatta!! Mä pelkään oikeati olevani tätä menoa työkyvytön nolla.
Ainakin pari ihmistä tuijottaa ja virnuilee toisilleen, kun ne luulevat etten tajua. Kun olisi edes yksi kaveri mun luokalla, johon voisi luottaa, ja tukeutua, mutta kun ei..
Tilanne on menny niin pahaks, et mä saatan saada sydämen tykytyksiä ja ties mitä oireita, ihan pikku asioista.
Ensinnäkään, mä en pysty syömään muiden ku sellasten ihmisten kanssa, jotka mä tunnen hyvin.
Mitä enemmän ihmisiä, sitä vaikeampaa on syöminen.
Tuntuu et mun käsi tärisee, enkä mitenkään saa vietyä sitä suuhun asti. En kertakaikkiaan pysty syömään, jos tiedän, et joku katsoo tai puhuu mulle samalla. Tää on siis jotain niin älytöntä!!
Tän takia en oo käynyt moniin vuosiin syömässä koulun ruokalassa.
Ja kaikkein pahin juttu mun kohdalla on se, etten mä yksinkertasesti kestä olla ihmisten katseiden kohteena. Esim. jos istun luokassa ja mun vieressä istuva yllättäen viittaa ja alkaa puhumaan jotain, niin mä menen ihan pois tolaltani, jos muut kääntyvät katsomaan sinnepäin missä istun. Musta tuntuu et mun pää alkaa tärisee jännityksestä, leuka alkaa väpättää, alan nieleskemään tai röhimään ja ties mitä muuta. En kerta kaikkiaan pysty oleen siinä tilanteessa normaalisti!! Saan kerätä kaikki henkiset voimavarani, et pystyn oleen "kasassa" . Musta kertakaikkiaan tuntuu, et mä ikäänku romahdan henkisesti niissä tilanteissa.. Et en tiedä, mitenpäin olisin.
Samoin jos tunnilla pitää vaikka vuorotellen sanoa jotain, mä odotan kauhusta kankeana omaa vuoroani.
Koko ajan mietin, et miten mä tästä selviän.
Kaikkein kauheimpia on tilanteet, joihin ei oo mitenkään voinu etukäteen varautua. Mä vaan vääntelehdin hermostuneesti ja koko odottaminen on niin tuskasta, kun näkee miten oma vuoro lähestyy ja lähestyy..
Hyvä jos mä pystyn tekeen ylipäätään mitään normaalisti, jos toiset katsovat. Mun kävelykin näyttää varmaan tosi kömpelöltä. Vaikka olisin vaan laittamassa repun vetoketjua kiinni, menee mulla heti sormet ja konseptit sekasin, jos huomaan et joku katsoo..
Tää on niin sairaalloista ja naurettavaa!!
Mun itsetunto on tän takia aivan olemattomissa.
Mua pidetään koulussa varmaan ihan idioottina ja outona hörhönä. Eihän näin sairaalloista epävarmuutta voi olla huomaamatta!! Mä pelkään oikeati olevani tätä menoa työkyvytön nolla.
Ainakin pari ihmistä tuijottaa ja virnuilee toisilleen, kun ne luulevat etten tajua. Kun olisi edes yksi kaveri mun luokalla, johon voisi luottaa, ja tukeutua, mutta kun ei..
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei!
Kirjoitit aivan kuin mun elämästäni.. Tiiän miltä se tuntuu ja kuinka paljon se vie voimavaroja/kekittymiskykyä.. ite älysin pari kuukautta sitten hakea apua. Jännitän siis itekin kaikkea mahdollista eli siis pelkään että muut näkevät paniikkini, kömpelyyteni.. Oon ruvennu häpeämään itseäni joka helvetin tilanteessa.Kannattaa sunkin hakea apua ennen kuin masennut. Siihen saa lääkityksen joka voi auttaa.. Toivottavasti tää auttoi(halaus)
Kuvaat tyypillisiä sosiaalisen jänntyksen oireita. Toisten katseen kohteena oleminen nostattaa häpeä tunteita esille, jotka perustuvat pelkoon omien tunteiden ja reaktioiden näkymisestä ulos päin. Uskoisin, että voisit merkittävästi hyötyä keskusteluhoidosta ongelmassasi. Voit lähteä liikkeelle puhumalla asiasta vaikkapa terkkarin tai koulupsykologin kanssa. Psykoterapeuttisella hoidolla ja tarpeen mukaan tukilääkityksellä voit päästä tuosta kiusallisesta vaivasta eroon ennen kuin se tuntuu kaventavan liikaa sinun omia toiveitasi olla ihmisten parissa. Voit lukea aiheesta esim. Ben Furmanin kirja "Perhosia vatsassa" tai Antero Toskalan "Pelot ja niiden voittaminen" ovat hyviä.
Tuo vaiva on luokassasi todennäköisesti myös joillakin kavereillasi, luulenpa että ainakin 1/5 on selviä pulmia olla esillä sosiaalisissa tilanteissa. Lisäksi jos on herkkä punastumaan niin siitä kierre helposti lähtee... Hae apua itsellesi, olet sen ansainnut!
Tässäpä tuli kuvaus minun elämästäni n. 12-14 vuotta sitten kun oli vielä lukiossa, ja nämä jännitysoireet alkoivat. Muistan ikuisesti sen ensimmäisen kerran kun esiintymistilanteessa menin lukkoon- ääni vain hävisi ja näin kuin itseni ulkopuolisena. Tästä kaikki alkoi..
YO-kirjoituksista selviydyin ainoastaan rauhottavia ottamalla- samoin yliopiston pääsykokeista. Aika ennen opiskeluja oli suht helppoa, kun elin rauhallista elämää yhdessä poikaystäväni kanssa enkä edes "osannut" jännittää. Kun pääsin opiskelemaan, alkoivat oireet taas pikkuhiljaa tulla esiin. Kahvikuppineuroosia, yleistä ahdistusta, esiintymisjännitystä jne..Muistan yhden tilanteen jossa olisi pitänyt spontaanisti mennä luokan eteen kertomaan joku arvoitus (tai muu vastaava, ei tarkkaa mielikuvaa..), vuorotellen jokainen. Muistan silloin ajatelleeni, että jos nyt saisin kaksi vaihtoehtoa- joko menen tuonne eteen tai ovesta tulisi joku ja ampuisi minut niin valitsisin jälkimmäisen! Tämä oli siis sen hetkinen TODELLINEN tuntemukseni. Onneksi tunti loppui ennenkuin minun vuoroni tuli- en tiedä miten olisin sinne eteen edes päässyt. Seuraavilta tunneilta jäinkin sitten pois.. Vain ne ihmiset jotka todella kärsivät hirveästä jännittämisestä tietävät mitä se voi olla. Ja tämä on sellainen päässä asustava mörkö, jonka haluaisit poistaa vaan et voi.
Lopulta älysin lähteä taas lääkärille, koska tilanteet menivät niin mahdottomiksi etten enää esim. voinut syödä koulussa tai edes kavereiden kanssa ulkona, olla jännittämättä luennoilla, bussissa tai esim. kaupan kassalla vuoroa odottaessa. Jännittämistä tapahtui siis missä tilanteessa vain- aina kun sitä rupesin ajattelemaan ja pelkäämään. Sain reseptillä ensin näitä serotoniinin estäjä- lääkkeitä, monia ja monia kokeilin. Lisäksi propralia sydämentykytykseen. Eivät kuitenkaan minulla auttaneet nuo lääkket, vaan jouduin sitten aloittamaan rauhottavat (xanor), joista apu löytyikin. Pystyin taas elämään NORMAALISTI, ilman jatkuvaa pelkoa, ahdistusta jne.
Tiedän, että lääke ei ole se paras mahdollinen- siihen jää helposti koukkuun koska lopettamisesta tulee vieroitusoireita ym. Mutta itselleni tämä oli ainut vaihtoehto jatkaa normaalia elämää, syrjäytymisen ja masentumisen vaara oli jo niin suuri että luulen etten olisi pystynyt esim. jatkamaan opintoja ja valmistumaan. Käytän edelleen tätä lääkettä työelämässä, välillä on aikoja että vähennän annosta/olen ilman, mutta olen sallinut itselleni sen etten syyllistä itseäni lääkkeen käytöstä.
Tässä vain yksi kokemus todellisesta elämästä, toisilla nämä tuntemukset varmasti menevät ajan myötä ohi mutta eivät kaikilla. Toivon alkuperäiselle kirjoittajalle paljon voimia ja uskoa itseesi, elämä voittaa :)
Juuri tuollaista se on välillä minullakin. Mua inhottaa seistä vaikkapa kassanjonossa ja odottaa vaan vuoroani.. Samoin täysinäiset bussit ahdistaa. Kaupassa voin kuitenkin aina ajatella, että jos nyt mokaan, niin todennäköisesti en näe näitä ihmisiä enää, jolloin "suorituspaineet" ikään ku laskee. Mutta koulussapa joutuu olemaan tekemisissä jatkuvasti samojen ihmisten kanssa, jolloin on vaikeeta salata oma kömpelyytensä ja jännityksensä. Sitä joutuu törmäämään samoihin ihmisiin uudestaan ja uudestaan, joiden edessä on ensin nolannut itsensä ties miten monia kertoja.
Tää on johtanut siihen, et oon koulussa tosi eristäytyvä, vaikka muuten tulisinkin hyvin toimeen ihmisten kanssa. En vaan luota siihen, et ne ymmärtäis mun oikkuja. Eristän siis itse itseni muista, ennenku he pudottavat minut outouteni takia joukostaan. Koko ajan varsinkin uusien ihmisten kanssa, saan tsempata täysillä vaikuttaakseni edes jonku aikaa normaalilta. Mutta jossain vaiheessa tulee raja vastaan, ja sitä mokaa ihan täysillä ja käyttäytyy aivan käsittämättömästi. Koko ajan pelkään et mun "salaisuus" paljastuu, et kaikki näkee millanen luuseri olen, ja kun mun kömpelyys vähitellen alkaa tulla esille, oon varma, ettei kukaan halua olla tekemisissä mun laisen idiootin kanssa. Niinpä pysyttelen suosiolla taka-alalla.
"Mutta jossain vaiheessa tulee raja vastaan, ja sitä mokaa ihan täysillä ja käyttäytyy aivan käsittämättömästi. Koko ajan pelkään et mun "salaisuus" paljastuu, et kaikki näkee millanen luuseri olen, ja kun mun kömpelyys vähitellen alkaa tulla esille, oon varma, ettei kukaan halua olla tekemisissä mun laisen idiootin kanssa".
Tuossa on hyvin kuvattu koko jännittämisen psykologia. Se tulee esille aina kun jännitysongelmaa käsitellään. Sisäinen epävarmuus ja häpeä oman huonommuuden näkymisestä ulospäin pitävät jännitysongelmaa yllä. Eivätkä jännittäjät ole koskaan sen huonompia kuin muutkaan OIKEASTI. Ero on tässä sisäisessä asenteessa, joka usein omaksutaan ylikriittisessä ja mitätöivässä ympäristössä omaksi asenteeksi itseä ja suorituksia kohtaan. Miettikää perusteita noille arvioille, mikä on todellinen fakta tuon asenteen tueksi? Entäpä jos sanot itselle, että jännittäminen on normaalia kun olen niin epävarma ja siksi on parempi hyväksyä se ilman että se tekee minusta huonompaa IHMISENÄ. Usein jännittäjät ovat nimenomaan itse kaikkein ankarimpia itsensä soimaajia. Usein on hyötyä siitä, kun tulee tietoiseksi tästä omasta asenteestaan ja yrittää vähitellen suhtautua itseensä lempeämmin ja hyväksyvämmin.
Oireesi kyllä kuulostavat niin tutuilta..minulla nuo oireet menivät todellakin niin pahoiksi etten pystynyt olemaan normaalisti edes niiden lähimpien ystävieni seurassa (siis ilman lääkkeitä). Esim. kahvikuppineuroosia esiintyi sekä tuttujen että tuntemattomien seurassa, ja olen ymmärtänyt että syynä oli juuri tuo kasvojen menettämisen pelko. Eli kun tuttu ihminen näkisi "luonteenheikkouteni", joutuisin ns. tarkkailun kohteeksi ja jatkossa tarkkailisin itseänikin herkemmin. Jos taas ihmiset ovat outoja, voisin ajatella etten heitä enää tapaa. Minulla asiaa paransi hiukan muutto ja uudet ihmiset- sai ikäänkuin aloittaa "alusta" opiskelujen jälkeen.
Itse olen (kaikesta huolimatta) sosiaalinen ja iloinen ihminen, ja varmasti monikaan työkavereistani ei uskoisi taustojani ja tilannettani ylipäätään. Olen käynyt asian tiimoilta psykiatrilla jo kymmenisen vuotta, terapiaa on moni suositellut vaan jotenkin olen niin itseppäinen etten moiseen usko.. Ymmärrän että tämä ongelma on lähinnä "pään sisällä" oleva, eli mitä enemmän jotain asiaa pohtii ja jännittää alkavat myös oireilut. Mutta miten sitä sitten sanoa elimistölle että äläpäs turhaa jännitä- ei se vain niin onnistu..varsinkin esim. esiintymistilanteet ovat tänä päivänäkin sellaisia peikkoja minulle että ilman lääkitystä ei mitään asiaa sinne eteen olisi.
Itse olen hyväksynyt itseni jännittäjänä, vaan jollakin tapaa silti haluan että muut eivät minua pidä sellaisena..eli en uskalla myöntää/näyttää muille tätä heikkoutta vaan olen kasvattanut ympärilleni ns. kuoren, eli sanon asioita monesti liiankin kärkkäästi ja "esitän" vahvempaa kuin olenkaan. Jotenkin tuntuu että nykymaailmassa ei heikot pärjää, vaan todella täytyy olla rohkea ja sosiaalinen (vaikka väkisin..).
Seurustelusuhteet ovat aina olleet lyhyitä- johtuisiko sitten minun "hankalasta" luonteestani..Yhdellekkään poikaystävistäni/lähimmistä ystävistä en ole asiasta puhunut sen vuoksi ettei asiaa voisi myöhemmin käyttää minua vastaan esim. riitatilanteessa tai eron tullessa. Minun on hyvin vaikea luottaa kehenkään ihmiseen täysin, eli tämä asia on kyllä varmasti muokannut sekä luonnettani että muutenkin suhtautumistani muihin ihmisiin. Elämä on yhtä näyttelyä vain..
Anteeksi että tämä teksti meni näin negatiivissävyiseksi, jotenkin vain kun näitä asioita miettii ja pohtii ei voi välttyä näiltä ajatuksilta. Muista että et ole yksin, meitä samanlaisia on täällä todella paljon- juuri se ihminen kenestä et sitä uskoisi
voi kärsiä juuri samoista ongelmista. Jos tuntuu että ongelmat kasvavat liian suuriksi, mene ihmeessä lääkäriin. Voimia!
No mulla ei kyllä niin pahaksi ole mennyt vielä, etten pystyisi lähimpienkään ystävien kans olemaan normaalisti. Itse asiassa juuri mun koulun ulkopuolelta olevat ystävät on niitä, joiden avulla jaksan käydä koulua. Mut mulla pitää olla aika suuri luottamus ihmisiin, joiden kans meinaan mennä vaikka ulos syömään. Oon myös huomannut, miten esim. kotona vieraiden kans syöminen ei oo yhtään niin ongelmallista ku jonkun vieraan luona syöminen. Outoa on myös se, et melko hyvin onnistun oleen normaalisti vaikkapa yhden tai kahden ihmisen kans, mut heti ku ihmisiä alkaa tulee enemmän, niin heti alkaa jännitys nousemaan. Pitää jatkuvasti käännellä päätään ja vilkuilla ympärilleen, et huomaako joku, jos nyt syön ja alanki jännittää, niin et käsi tärisee..
Ja kyllä monet mun kavereista tietää mun esiintymiskammosta, ja yhdelle kerroin vielä, miten mun melkein koko elämä on yhtä paniikkia.
Mun kaveri alko vaan hyväntuulisesti nauramaan, ja ihmetteli, et mitä ihmettä mä oikein aina stressaan. Niin.. sitä on niin vaikee tajuta, jos ei oo ite kokenu samaa.
Sen sijaan mä pystyn toimimaan ihan normaalisti vaikka kaikissa asioimis tilanteissa mis mul ei oo kaveria mukana, kahdenkeskisissä keskusteluissa yms.. Ja mäkin olen monen mielestä melko sosiaalinen ihminen : )
Oon miettinyt kyllä lääkärillekin menoa, mut enpä ole vielä saanut sitä aikaiseksi. Samoin terapiaan olisin valmis menemään, jos siit olis apua.
"psykologi" : Joo, mä TIEDÄN kyllä järjellä ajateltuna, etten ole sen huonompi ihminen kuin muutkaan. Mutta, kun paniikki iskee päälle niin lujaa, ettei mitenkään pysty toimimaan normaalilla tavalla, joutuu siinä itsetunto koetukselle. Sitä alkaa välttää kaikkia tilanteita, missä vois joutua outoon valoon, ja se taas kaventaa elämää, mikä vaikuttaa itsetuntoon ja -arvostukseen. Arvaa miltä tuntuu, kun joutuu jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa keräämään rohkeutensa ja voimansa selvitäkseen siitä ees jotenkin. Koulussa saan aina selitellä ihmisille, miksi en käy koulussa syömässä.
Mitään ei voi suunnitella etukäteen. Toisaalta kaipaisin iltaisin juttukaveria ja tekemistä, mutta sitten kun ihmiset (joita en tunne oikeest. ollenkaan.. )pyytää mua mukaansa jonnekin, estää paniikki mua lähtemästä. Ikinä ei voi tietää, pystynkö sillä kertaa toimimaan normaalisti,
vai iskeekö neuroosit päälle. Tämä taas johtaa siihen, et monet vamaan luulee, ettei mua vaan kiinnosta oleilla niiden kanssa, tai lähtee niiden kans mihkään. Niinpä mä jään väistämättä AINA kaikkien piirien ulkopuolelle, mikä edelleen laskee itsetuntoa.
Kyllä lämpimästi suosittelisin terapiahoitoa.
Voit sen avulla todennäköisesti saada merkittävästi hyötyä noihin ongelmiisi. On totta, että silloin kun ahdistus valtaa mielen, on vaikea ajatella "järjellä" vaan tunne helposti vie mennessään. Siksi sitä pitäisikin harjoitella ensin ihan neutraaleissa tilanteissa ja vähitellen altistaa itseään jännitykselle. Kun jännitys liittyy sosiaalisiin tilanteisiin niin se tulee usein äkkiarvaamatta ja silloin on vaikeaa hallita tilannetta. Siitä syystä harjoittelu neutraalissa tilanteessa ohjauksen avulla (=terapia) on helpoin tapa aloittaa muutoksen ja itsensä hyväksynnän positiivinen kehitys. Kerää rohkeutesi ja hae apua ongelmaasi.
Mahdollisia paikkoja; mielenterveystoimisto (tarvii useimmiten lähetteen esim. terveyskeskuslääkäriltä), koulutterveydenhoito (terveydenhoitaja, koulupsykologi), yksityiset palvelut.
Joo, terapia kuulostaa hyvältä ja tuo itsensä jännittäville tilanteille altistaminen. Itse asiassa mun viime vuos on mennyt tosi rauhallisesti ja hyvin, kun kirjotin lukiosta ja pääsin maistamaan työelämää. Ei tarvinnut koko ajan stressata, monilla työpaikoilla kun on se hyvä puoli, et jännittävästä tilanteesta pääsee aina poistumaan hieman taka-alalle ja siellä kun ihmiset pysyy kuitenkin suhteellisen samoina.
Nyt kun sitten aloitin opiskelut uudessa paikassa uudella paikkakunnalla, laukes oireet pitkästä aikaa pahempina kuin aikoihin. Luulen et se johtu just siitä, et kun en ollu pitkiin aikoihin joutunu altistumaan kyseisille tilanteille, ja kun uudessa kaupungissa ollessani, mul ei oo ympärilläni minkäänlaista ystävien ja perheen tukiverkkoa. Itse asiassa ihan viime aikoina on mun paniikki alkanu hellittää. Oon huomannu, et en enää mene täysin lukkoon tai hämilleni pelkästä katseesta, tai jos mun pitää sanoa jotain koko ryhmän kuullen.
Mut voishan käydä terapiassa vielä harjottelemassa, vaikka koko tää mun ala sisältää harjotuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Lisäisin vain edellä mainittuihin kirjoihin Juhani Mattila: "ujoudesta, yksinäisyydestä". Se auttoi minua tajuamaan, mistä herkkä punastumiseni johtuu. Jännitän ja häkellyn helposti, jos sattuu jotain yllättävää. Esitelmä ja joskus aivan lyhyt mielipiteen sanominen saa sydämen hakkaamaan, kun muut kääntyvät katsomaan. Niskaa nykii ja pelkään muiden huomaavan, mutta punastuminen tuntuu pahimmalta, sehän huomataan heti. Muistan kuinka jouduin joskus kiusatuksi tämän vaivan takia, ja ehkä siksi pelkään sitä niin paljon.
Ihailen suunnattomasti kaikkia TV-esiintyjiä vaikkapa laulajia, jotka pystyvät esiintymään aivan rennosti TV-kameroiden edessä. Peloistani huolimatta haluaisin minäkin oppia esiintymään ja olemaan katseiden kohteena.
Minä jännitän yksinkertaisesti kaikkea, mutta eniten harmittaa tuo ramppi-kuume. Se on tosi typerää, koska olen kuitenkin todella hyvä soittamaan pianoa. Soittotunneillani voin soittaa joitakin teknillisesti hankalimpia teoksia, mutten ole kuitenkaan saanut suoritettua yhtään kurssitutkintoa pianolle. Aina kun yritän suorittaa niitä ensimmäinen kappale menee hyvin, mutta sitten huomaan, että edessäni on lautakunta, joka on tullut Arvostelemaan minun soittoani, ja silloin joudun panikkiin ja jähmetyn. Kerran olen pyörtynytkin.
Pianisti: Joo, tiedän ton tunteen!! Mäkin olen joskus ollut todella hyvä pianon soittaja, mut annas olla ku pitäis vähänkin soittaa edes sukulaisille tai ystäville. Johan alkaa kädet tärisemään ja posket hehkumaan. Pari ekaa kurssitutkintoa sain jotenkin suoritettua vieläpä hyvin tuloksin, mutta viimisen peruskurssin kohdalla en siihen enää kyennyt. Jätin homman siihen ja lopetin koko tunnit. On niin turhauttavaa, kun tietää missä kaikessa vois olla hyvä, mut ei vaan kykene siihen jännityksen takia.
Mulla on aivan samat oireet kuin sullakin, tosin en opiskele enää, joten tilanne on siltä osin helpottunut. Mutta esimerkiksi kaupassa käynti ja tavaroiden laittaminen kassiin on joskus vaikeaa kun tuntuu että kaikki tuijottaa ja arvostelee..ihan älytöntähän se on järjellä ajateltuna mutta minkä sitä itselleen voi. Lääkäriin en ole vielä uskaltautunut. Olen kyllä alkanut vakavasti harkita sitä. Lisäksi olen jatkuvasti väsynyt joten selvää masennustahan tämä on. Töiden etsiminen on vaikeaa koska ei kertakaikkiaan jaksa/kiinnosta. Ulkoilu auttaa tilapäisesti. En tiedä mihin tulevaisuudessa joudun.