Sotakarkurit Talvi- ja Jatkosodassa

TALVISOTA:

Talvisodassa joulukuun 23. päivän hyökkäyksessä Kannaksen ainoa ruotsikielinen yksikkö (pataljoona) kääntyi annetusta suunnasta 90 astetta ja joutui taisteluun rinnalla etenevän suomalaisen joukon kanssa. Oman selityksensä mukaan se joutui ylivoimaisen vihollisen sivustahyökkäyksen kohteeksi ja palasi takaisin vajaan tunnin kuluttua. (Sotatieteen laitos Sotahistorian toimisto: Talvisodan historia, osa 2, s. 74. WSOY 1991.)

Suomalaiset joukot jatkoivat hyökkäystä 8 tuntia ja alkoivat vetäytyä vasta ylemmän johdon käskystä. Tämän jälkeen suomenruotsalaisille ei enää hyökkäystehtävää annettu.

Summassa Lähteen lohkolla suomalainen pataljoona oli pitänyt asemansa tammikuun alusta lähtien. Vastaiskuilla se oli karkottanut asemiin murtautuneen vihollisen. Yöllä 8.--9. helmikuuta pataljoonan rippeet luovutti asemat tuoreelle ruotsinkieliselle pataljoonalle, joka seuraavana päivänä pakeni asemista ja jätti ne viholliselle. Näin murtui pääpuolustuslinja. (Talvisodan historia, osa 2. s. 138.)

Kulunut suomalainen pataljoona naapurilohkolla joutui samanlaisen painostuksen kohteeksi, mutta piti asemansa vielä neljä vuorokautta torjuen ruotsalaisten pakenemisesta johtuneen sivustauhankin. Se jätti asemansa vasta ylemmän johdon käskystä.

Ruotsinkielisille ei enää tämän jälkeen voitu antaa vastuullista puolustustehtävääkään, selviää talvisodan historiasta.

JATKOSOTA:
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Kannaksen ainoa suomenruotsalainen joukko JR 24 osallistui Länsi-Kannaksen taisteluihin. Kertaakaan se ei suorittanut annettua tehtävää loppuun saakka selviää jatkosodan historiasta.

Porlammin -Yläsommeen taisteluissa se jopa harhautti ylempää sodanjohtoa. Se ilmoitti katkaisseensa vihollisen perääntymistien, kuten annettu tehtävä edellytti. Todellisuudessa tie oli avoin ja vihollisen käytössä. Ylempi johto suunnitteli jatkotoimet tämän väärän tilanneilmoituksen perusteella. Kului neljä vuorokautta ennen kuin se sai tietää asian oikean laidan.

Hallbäck, Heinricks, Winell olivat tämän suomenruotsalaisen joukon suomenruotsalaiset johtajat pataljoonasta divisioonaan. (Sotatieteen laitos, Suomen sota 1941--1945, osa 3. ss. 250-- 253.)

17. D:n ruotsinkieliset rykmentit JR 13 ja JR 61 tuotiin etulinjaan 3.9.41. Ne saivat tehtäväkseen vallata Säntämän kannaksen, mutta niiden eteneminen pysähtyi aina "vihollisen kiivaaseen tuleen". Ne olivat erilaisia kuin suomalaiset joukot. (Suomen sota 1941--45, osa 2.)

Perääntymisvaiheessa JR 61 tuotiin puolustukseen Kivisillansalmelle 22.6.44. Vihollinen yritti täällä hyökkäystä kahtena päivänä, mutta tykistö torjui sen hyökkäykset heti alkuunsa. Sen jälkeen sota jatkui täällä rauhallisena asemasotana. (Suomen sota 1941--45, osa 7, s. 319 ja 493.)

Rykmentin tappiot koko sodan aikana olivat vain 1/10 suomalaisten rykmenttien tappioista.

Syväriltä samaan aikaan tuotu JR 13 joutui liikuntasotaan suomalaisten joukkojen mukana. Jokaisesta puolustusasemasta nämä ruotsinkieliset poistuivat ilman lupaa, ainoatakaan hyökkäyskäskyä ne eivät noudattaneet, selviää jo mainitusta sodan historiasta.

Muutama esimerkki JR 13:n toiminnasta:

25.6. sen komppania poistui taakse ilman taistelukosketusta, luvattomasti, varmuuden vuoksi. (Osa 7, s. 342.)

26.6. JR 13:n II pataljoona ei noudattanut käskyä lähteä hyökkäykseen suomalaisten pataljoonien kanssa, vaan pysyi asemissaan. Tästä syystä suomalaistenkin eteneminen valui hukkaan. (Osa 7, ss. 353--354.)

27.6. JR 13:n III pataljoona hajosi ilman taistelua ja häipyi taakse. Suomalaiset määrättiin hoitamaan sen tehtäviä oman hommansa ohella. (Osa 7, s. 366)

28.6. JR 13:n II pataljoona lähti metsiä myöten pakoon ja jätti raskaat aseensa vaikka ei ollut edes kosketuksessa viholliseen. Jälleen ilman lupaa. (osa 7, s. 378.)

Näitä tietoja Benedict Zilliacus väittää kirjoituksessaan "jv-miehen valheeksi".

Perääntymisvaiheessa lyötiin hajalle suomalaisiakin joukkoja, mutta aiheettomasti ja ilman lupaa ne eivät asemiaan jättäneet. Hyökkäykseen ne lähtivät aina käskyn mukaisesti.

Tällainen on kertomus niistä ruotsinkielisistä, jotka eivät lähteneet käpykaartiin. Käpykaartilaisista kertoo Matts Andersenin kirja Flykten västerut. (Sahlgren Förlag 1987.)

"Kesällä 1944 karkureista 62 % oli ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Närpiöstä katosi Ruotsiin ja metsän kätköihin 292 asukasta ja Korsnäsistä 184, eli 4,8 % asukkaista. Joistakin kylistä lähtivät kaikki asekuntoiset miehet."


Sodan aikana tuomittiin kuolemaan kaksi upseeria. Molemmat olivat ruotsinkielisiä. Sotaylioikeus tuomitsi majuri Maximilian von Hellensin sotapetoksesta kuolemaan, ja KKO vahvisti tuomion tammikuussa 1943. Presidentti muutti tuomion elinkautiseksi. (KKO:n pöytäkirja.) Kesän 1944 taistelujen aikana ruotsinkielinen vänrikki Mustasaaresta (Vaasan naapurikunta) tavattiin pakomatkalla. Kenttäoikeus tuomitsi hänet rintamakarkurina kuolemaan. Tuomio toimeenpantiin ampumalla. (17.D:n arkisto.)

Suomalaisten ja ruotsinkielisten erilaisuutta sodassa selventää jo esitetyn lisäksi myös niiden perusteiden tarkastelu, joilla ruotsinkieliselle sotilaalle ehdotettiin Mannerheim-ristiä. Perustelut liittyvät ruotsinkielisen JR 61:n, jossa kyseinen alikersantti palveli, sotatoimiin syyskuussa 1941. Perusteluissa mainitaan erikseen syyskuun 3. päivä, syykuun 7. päivä ja 25. päivä.

Rykmentti sai 3. päivänä syyskuuta tehtäväkseen vallata Säntämän kannaksen, kuten edellä on kerrottu. Rykmentin kaikki kolme pataljoonaa osallistuivat hyökkäykseen. (Historiateos Suomen sota 1941-1945, osa 2. ss 300-301, Kustannusosakeyhtiö Kivi 1952.) II P pääsi helposti ylittämään Säntämäjoen, mutta edettyään jonkin matkaa se kohtasi oikealla sivustallaan ankaraa vastarintaa. I P:n osat yritti yhteistoiminnassa II P:n kanssa hyökätä Säntämän kannakselle, mutta pari sataa metriä edettyään niiden oli pysähdyttävä vihollisen voimakkaaseen vastarintaan. Noin kello 15 sai II P luvan vetäytyä takaisin Säntämäjoen linjalle. III P:n hyökkäys alkoi iltapäivällä. Kello 17 se sai luvan vetäytyä takaisin asemiin Kokajoen taakse. Mitään ei saatu tänä päivänä aikaan.

Syyskuun 4. päivä. (Ss. 313-314) Kello 13.40 venäläiset vastarintapesäkkeet "ryhtyivät heti tulittamaan hyökkäyksen aloittaneita suomalaisia, joiden oli vetäydyttävä takaisin lähtöasemiinsa." Noin kello 17 suoritettiin hyökkäys rintamasuunnassa. Sekin "tyrehtyi vihollisen tuleen". Tuntia myöhemmin yritettiin uudelleen, "mutta ei sekään johtanut tulokseen." Kello 19.30 "joukot pääsivät aluksi jonkin verran etenemään", mutta sitten ne pysähtyivät. Illalla ne vedettiin takaisin lähtöasemiinsa. Päivän tulos plus miinus nolla.

Syyskuun 5. päivä. (S. 324) "Hyökkäysryhmä valtasi ensimmäiset taisteluasemat, mutta sen oli kohta sen jälkeen pysähdyttävä." Toinen hyökkäysryhmä menestyi aluksi hyvin, "mutta eteneminen sitten pysähtyi." Näiden kolmen vuorokauden aikana siis jokainen yritys pysähtyi juuri silloin, kun varsinainen tehtävä oli vasta edessä.

Syyskuun 6. Päivä. Rykmentin tiedusteluelimet havaitsivat iltapäivällä venäläisten irrottavan joukkojaan kannakselta ja lähettävän niitä Nurmoilaa kohti. Illan kuluessa aloitettiin vetäytyvän vihollisen takaa-ajo. Kahtena viimeisenä päivänä mukana oli myös ruotsinkielisen JR 13 osia. Neljä vuorokautta ne yrittivät, mutta eivät kyenneet hoitamaan tehtävää, joka oli annettu suomalaisrykmentin suorituskyvyn mukaan mitoitettuna yhden päivän hommaksi. Ruotsinkieliset olivat erilaisia.

Tämän tason suoritus, jonka ruotsinkielinen joukko aikaan sai, olisi suomalaisrykmentiltä ollut kuppaamista. Yhdelläkään suomalaisen rykmentin komentajalla ei olisi ollut kanttia ehdottaa tuollaisen suorituksen jälkeen Mannerheim-ristiä kenellekään miehistään.

Syyskuun 7. päivä (S. 345) Aamupäivällä JR 61:n pataljoonat etenivät annettuihin tavoitteisiin esteettömästi. Vain III P eteni tavoitteeseensa "vähäisiä taisteluja käyden". Iltapäivällä III P:n varmistusosasto havaitsi vahvoja vihollisvoimia Pyhäjärven - Kalajärven kannaksella. Vihollinen vetäytyi Pyhäjärven pohjoispuolitse itään. Rykmentti menetti kosketuksen viholliseen. "Partiokahakoita ja maastopuhdistusta lukuun ottamatta rykmentin taistelutoiminta päättyi tähän."

Muun muassa näillä syyskuun 7. päivän taisteluilla perusteltiin mainittua Mannerheim-ristin ehdotusta!

Syyskuun 25. päivä. Tämän päivän osalta ehdotuksen perusteluissa kerrotaan, että ritariehdokas partioi ryhmänsä kanssa vallatulla alueella Syvärin etelärannalla puhdistuksessa. Hän havaitsi vihollisen vastahyökkäysaikeen ja ilmoitti siitä komppanialle viime tingassa. Seuranneessa taistelussa vihollinen menetti kymmenittäin miehiään kaatuneina, ja ryhmä otti toistakymmentä vankia.

Tällaisissa kohtaamistilanteissa ei juuri ollut muuta mahdollisuutta kuin tuhota vihollinen, muuten olisi itse menettänyt henkensä. Vangiksi antautuvia vihollissotilaita taas oli hyökkäysvaiheessa liiankin kanssa. Vain ruotsinkielisessä joukossa tällainen tavallinen tapaus kelpasi perusteluksi Mannerheim-ristille.

Miten se nyt pelkistetysti nähtynä kävikään niiden kolmen päivän osalta, jotka kunniamerkin myöntämisperusteluissa mainitaan. Syyskuun 3. päivänä porukan tulos oli plus-miinus nolla. Mitään ei saatu aikaan. Syyskuun 7. päivänä erityiskäskystä huolimatta ei kyetty pitämään edes kosketusta perääntyvään viholliseen, vaikka jo ohjesääntö edellyttää kosketuksen säilyttämisen. Syyskuun 25. päivänä ritariehdokas ampui kohtaamiaan vihollisia, ja sai vielä ryhmänsäkin ampumaan.

Vähätkin mahdollisuudet on ruotsinkielisen joukon komentajan käytettävä, jos aikoo ylläpitää edes minkäänlaista toivoa omasta Mannerheim-rististä.


Matts Andersen kertoo kirjassaan Flykten västerut (Sahlgren Förlag 1987) viime sodan aikaisista käpykaartilaisista: "Kesällä 1944 karkureista 62 % oli ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Närpiöstä katosi Ruotsiin ja metsän kätköihin 292 asukasta ja Korsnäsistä 184, eli 4,8 % asukkaista. Joistakin kylistä lähtivät kaikki asekuntoiset miehet." (Juuri Hyypän tutkimia rannikon ruotsalaisia.) Niistä ruotsikielisistä, jotka eivät lähteneet käpykaartin, kertoo Sotatieteen laitoksen historiateokset Talvisodan historia, WSOY 1991 ja Suomen sota 1941 - 1945, Kustannus Oy Kivi.. Talvisodassa joulukuun 23. päivän hyökkäyksessä Kannaksella ainoa suomenruotsalainen joukko, yksi pataljoona, kääntyi annetusta suunnasta 90 astetta ja joutui taisteluun rinnalla etenevän suomalaisen joukon kanssa. Oman selityksensä mukaan se joutui ylivoimaisen vihollisen sivustahyökkäyksen kohteeksi ja palasi takaisin vajaan tunnin kuluttua. Suomalaiset joukot jatkoivat hyökkäystä 8 tuntia ja alkoivat vetäytyä vasta ylemmän johdon käskystä. (Osa 2. s. 74.)

Jatkosodassa 26.6.44 Ruotsinkielisen JR 13:n II pataljoona ei noudattanut käskyä lähteä hyökkäykseen suomalaisten pataljoonien kanssa, vaan pysyi asemissaan. Tästä syystä suomalaistenkin eteneminen valui hukkaan. (Osa 7, ss. 353--354.)

28.6. JR 13:n II pataljoona lähti metsiä myöten pakoon ja jätti raskaat aseensa vaikka ei ollut edes kosketuksessa viholliseen. Jälleen ilman lupaa. (Osa 7, s. 378.)

Tässä viitteitä kirjoitti:

TALVISOTA:

Talvisodassa joulukuun 23. päivän hyökkäyksessä Kannaksen ainoa ruotsikielinen yksikkö (pataljoona) kääntyi annetusta suunnasta 90 astetta ja joutui taisteluun rinnalla etenevän suomalaisen joukon kanssa. Oman selityksensä mukaan se joutui ylivoimaisen vihollisen sivustahyökkäyksen kohteeksi ja palasi takaisin vajaan tunnin kuluttua. (Sotatieteen laitos Sotahistorian toimisto: Talvisodan historia, osa 2, s. 74. WSOY 1991.)

Suomalaiset joukot jatkoivat hyökkäystä 8 tuntia ja alkoivat vetäytyä vasta ylemmän johdon käskystä. Tämän jälkeen suomenruotsalaisille ei enää hyökkäystehtävää annettu.

Summassa Lähteen lohkolla suomalainen pataljoona oli pitänyt asemansa tammikuun alusta lähtien. Vastaiskuilla se oli karkottanut asemiin murtautuneen vihollisen. Yöllä 8.--9. helmikuuta pataljoonan rippeet luovutti asemat tuoreelle ruotsinkieliselle pataljoonalle, joka seuraavana päivänä pakeni asemista ja jätti ne viholliselle. Näin murtui pääpuolustuslinja. (Talvisodan historia, osa 2. s. 138.)

Kulunut suomalainen pataljoona naapurilohkolla joutui samanlaisen painostuksen kohteeksi, mutta piti asemansa vielä neljä vuorokautta torjuen ruotsalaisten pakenemisesta johtuneen sivustauhankin. Se jätti asemansa vasta ylemmän johdon käskystä.

Ruotsinkielisille ei enää tämän jälkeen voitu antaa vastuullista puolustustehtävääkään, selviää talvisodan historiasta.

JATKOSOTA:
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Kannaksen ainoa suomenruotsalainen joukko JR 24 osallistui Länsi-Kannaksen taisteluihin. Kertaakaan se ei suorittanut annettua tehtävää loppuun saakka selviää jatkosodan historiasta.

Porlammin -Yläsommeen taisteluissa se jopa harhautti ylempää sodanjohtoa. Se ilmoitti katkaisseensa vihollisen perääntymistien, kuten annettu tehtävä edellytti. Todellisuudessa tie oli avoin ja vihollisen käytössä. Ylempi johto suunnitteli jatkotoimet tämän väärän tilanneilmoituksen perusteella. Kului neljä vuorokautta ennen kuin se sai tietää asian oikean laidan.

Hallbäck, Heinricks, Winell olivat tämän suomenruotsalaisen joukon suomenruotsalaiset johtajat pataljoonasta divisioonaan. (Sotatieteen laitos, Suomen sota 1941--1945, osa 3. ss. 250-- 253.)

17. D:n ruotsinkieliset rykmentit JR 13 ja JR 61 tuotiin etulinjaan 3.9.41. Ne saivat tehtäväkseen vallata Säntämän kannaksen, mutta niiden eteneminen pysähtyi aina "vihollisen kiivaaseen tuleen". Ne olivat erilaisia kuin suomalaiset joukot. (Suomen sota 1941--45, osa 2.)

Perääntymisvaiheessa JR 61 tuotiin puolustukseen Kivisillansalmelle 22.6.44. Vihollinen yritti täällä hyökkäystä kahtena päivänä, mutta tykistö torjui sen hyökkäykset heti alkuunsa. Sen jälkeen sota jatkui täällä rauhallisena asemasotana. (Suomen sota 1941--45, osa 7, s. 319 ja 493.)

Rykmentin tappiot koko sodan aikana olivat vain 1/10 suomalaisten rykmenttien tappioista.

Syväriltä samaan aikaan tuotu JR 13 joutui liikuntasotaan suomalaisten joukkojen mukana. Jokaisesta puolustusasemasta nämä ruotsinkieliset poistuivat ilman lupaa, ainoatakaan hyökkäyskäskyä ne eivät noudattaneet, selviää jo mainitusta sodan historiasta.

Muutama esimerkki JR 13:n toiminnasta:

25.6. sen komppania poistui taakse ilman taistelukosketusta, luvattomasti, varmuuden vuoksi. (Osa 7, s. 342.)

26.6. JR 13:n II pataljoona ei noudattanut käskyä lähteä hyökkäykseen suomalaisten pataljoonien kanssa, vaan pysyi asemissaan. Tästä syystä suomalaistenkin eteneminen valui hukkaan. (Osa 7, ss. 353--354.)

27.6. JR 13:n III pataljoona hajosi ilman taistelua ja häipyi taakse. Suomalaiset määrättiin hoitamaan sen tehtäviä oman hommansa ohella. (Osa 7, s. 366)

28.6. JR 13:n II pataljoona lähti metsiä myöten pakoon ja jätti raskaat aseensa vaikka ei ollut edes kosketuksessa viholliseen. Jälleen ilman lupaa. (osa 7, s. 378.)

Näitä tietoja Benedict Zilliacus väittää kirjoituksessaan "jv-miehen valheeksi".

Perääntymisvaiheessa lyötiin hajalle suomalaisiakin joukkoja, mutta aiheettomasti ja ilman lupaa ne eivät asemiaan jättäneet. Hyökkäykseen ne lähtivät aina käskyn mukaisesti.

Tällainen on kertomus niistä ruotsinkielisistä, jotka eivät lähteneet käpykaartiin. Käpykaartilaisista kertoo Matts Andersenin kirja Flykten västerut. (Sahlgren Förlag 1987.)

"Kesällä 1944 karkureista 62 % oli ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Närpiöstä katosi Ruotsiin ja metsän kätköihin 292 asukasta ja Korsnäsistä 184, eli 4,8 % asukkaista. Joistakin kylistä lähtivät kaikki asekuntoiset miehet."


Sodan aikana tuomittiin kuolemaan kaksi upseeria. Molemmat olivat ruotsinkielisiä. Sotaylioikeus tuomitsi majuri Maximilian von Hellensin sotapetoksesta kuolemaan, ja KKO vahvisti tuomion tammikuussa 1943. Presidentti muutti tuomion elinkautiseksi. (KKO:n pöytäkirja.) Kesän 1944 taistelujen aikana ruotsinkielinen vänrikki Mustasaaresta (Vaasan naapurikunta) tavattiin pakomatkalla. Kenttäoikeus tuomitsi hänet rintamakarkurina kuolemaan. Tuomio toimeenpantiin ampumalla. (17.D:n arkisto.)

Suomalaisten ja ruotsinkielisten erilaisuutta sodassa selventää jo esitetyn lisäksi myös niiden perusteiden tarkastelu, joilla ruotsinkieliselle sotilaalle ehdotettiin Mannerheim-ristiä. Perustelut liittyvät ruotsinkielisen JR 61:n, jossa kyseinen alikersantti palveli, sotatoimiin syyskuussa 1941. Perusteluissa mainitaan erikseen syyskuun 3. päivä, syykuun 7. päivä ja 25. päivä.

Rykmentti sai 3. päivänä syyskuuta tehtäväkseen vallata Säntämän kannaksen, kuten edellä on kerrottu. Rykmentin kaikki kolme pataljoonaa osallistuivat hyökkäykseen. (Historiateos Suomen sota 1941-1945, osa 2. ss 300-301, Kustannusosakeyhtiö Kivi 1952.) II P pääsi helposti ylittämään Säntämäjoen, mutta edettyään jonkin matkaa se kohtasi oikealla sivustallaan ankaraa vastarintaa. I P:n osat yritti yhteistoiminnassa II P:n kanssa hyökätä Säntämän kannakselle, mutta pari sataa metriä edettyään niiden oli pysähdyttävä vihollisen voimakkaaseen vastarintaan. Noin kello 15 sai II P luvan vetäytyä takaisin Säntämäjoen linjalle. III P:n hyökkäys alkoi iltapäivällä. Kello 17 se sai luvan vetäytyä takaisin asemiin Kokajoen taakse. Mitään ei saatu tänä päivänä aikaan.

Syyskuun 4. päivä. (Ss. 313-314) Kello 13.40 venäläiset vastarintapesäkkeet "ryhtyivät heti tulittamaan hyökkäyksen aloittaneita suomalaisia, joiden oli vetäydyttävä takaisin lähtöasemiinsa." Noin kello 17 suoritettiin hyökkäys rintamasuunnassa. Sekin "tyrehtyi vihollisen tuleen". Tuntia myöhemmin yritettiin uudelleen, "mutta ei sekään johtanut tulokseen." Kello 19.30 "joukot pääsivät aluksi jonkin verran etenemään", mutta sitten ne pysähtyivät. Illalla ne vedettiin takaisin lähtöasemiinsa. Päivän tulos plus miinus nolla.

Syyskuun 5. päivä. (S. 324) "Hyökkäysryhmä valtasi ensimmäiset taisteluasemat, mutta sen oli kohta sen jälkeen pysähdyttävä." Toinen hyökkäysryhmä menestyi aluksi hyvin, "mutta eteneminen sitten pysähtyi." Näiden kolmen vuorokauden aikana siis jokainen yritys pysähtyi juuri silloin, kun varsinainen tehtävä oli vasta edessä.

Syyskuun 6. Päivä. Rykmentin tiedusteluelimet havaitsivat iltapäivällä venäläisten irrottavan joukkojaan kannakselta ja lähettävän niitä Nurmoilaa kohti. Illan kuluessa aloitettiin vetäytyvän vihollisen takaa-ajo. Kahtena viimeisenä päivänä mukana oli myös ruotsinkielisen JR 13 osia. Neljä vuorokautta ne yrittivät, mutta eivät kyenneet hoitamaan tehtävää, joka oli annettu suomalaisrykmentin suorituskyvyn mukaan mitoitettuna yhden päivän hommaksi. Ruotsinkieliset olivat erilaisia.

Tämän tason suoritus, jonka ruotsinkielinen joukko aikaan sai, olisi suomalaisrykmentiltä ollut kuppaamista. Yhdelläkään suomalaisen rykmentin komentajalla ei olisi ollut kanttia ehdottaa tuollaisen suorituksen jälkeen Mannerheim-ristiä kenellekään miehistään.

Syyskuun 7. päivä (S. 345) Aamupäivällä JR 61:n pataljoonat etenivät annettuihin tavoitteisiin esteettömästi. Vain III P eteni tavoitteeseensa "vähäisiä taisteluja käyden". Iltapäivällä III P:n varmistusosasto havaitsi vahvoja vihollisvoimia Pyhäjärven - Kalajärven kannaksella. Vihollinen vetäytyi Pyhäjärven pohjoispuolitse itään. Rykmentti menetti kosketuksen viholliseen. "Partiokahakoita ja maastopuhdistusta lukuun ottamatta rykmentin taistelutoiminta päättyi tähän."

Muun muassa näillä syyskuun 7. päivän taisteluilla perusteltiin mainittua Mannerheim-ristin ehdotusta!

Syyskuun 25. päivä. Tämän päivän osalta ehdotuksen perusteluissa kerrotaan, että ritariehdokas partioi ryhmänsä kanssa vallatulla alueella Syvärin etelärannalla puhdistuksessa. Hän havaitsi vihollisen vastahyökkäysaikeen ja ilmoitti siitä komppanialle viime tingassa. Seuranneessa taistelussa vihollinen menetti kymmenittäin miehiään kaatuneina, ja ryhmä otti toistakymmentä vankia.

Tällaisissa kohtaamistilanteissa ei juuri ollut muuta mahdollisuutta kuin tuhota vihollinen, muuten olisi itse menettänyt henkensä. Vangiksi antautuvia vihollissotilaita taas oli hyökkäysvaiheessa liiankin kanssa. Vain ruotsinkielisessä joukossa tällainen tavallinen tapaus kelpasi perusteluksi Mannerheim-ristille.

Miten se nyt pelkistetysti nähtynä kävikään niiden kolmen päivän osalta, jotka kunniamerkin myöntämisperusteluissa mainitaan. Syyskuun 3. päivänä porukan tulos oli plus-miinus nolla. Mitään ei saatu aikaan. Syyskuun 7. päivänä erityiskäskystä huolimatta ei kyetty pitämään edes kosketusta perääntyvään viholliseen, vaikka jo ohjesääntö edellyttää kosketuksen säilyttämisen. Syyskuun 25. päivänä ritariehdokas ampui kohtaamiaan vihollisia, ja sai vielä ryhmänsäkin ampumaan.

Vähätkin mahdollisuudet on ruotsinkielisen joukon komentajan käytettävä, jos aikoo ylläpitää edes minkäänlaista toivoa omasta Mannerheim-rististä.


Matts Andersen kertoo kirjassaan Flykten västerut (Sahlgren Förlag 1987) viime sodan aikaisista käpykaartilaisista: "Kesällä 1944 karkureista 62 % oli ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Närpiöstä katosi Ruotsiin ja metsän kätköihin 292 asukasta ja Korsnäsistä 184, eli 4,8 % asukkaista. Joistakin kylistä lähtivät kaikki asekuntoiset miehet." (Juuri Hyypän tutkimia rannikon ruotsalaisia.) Niistä ruotsikielisistä, jotka eivät lähteneet käpykaartin, kertoo Sotatieteen laitoksen historiateokset Talvisodan historia, WSOY 1991 ja Suomen sota 1941 - 1945, Kustannus Oy Kivi.. Talvisodassa joulukuun 23. päivän hyökkäyksessä Kannaksella ainoa suomenruotsalainen joukko, yksi pataljoona, kääntyi annetusta suunnasta 90 astetta ja joutui taisteluun rinnalla etenevän suomalaisen joukon kanssa. Oman selityksensä mukaan se joutui ylivoimaisen vihollisen sivustahyökkäyksen kohteeksi ja palasi takaisin vajaan tunnin kuluttua. Suomalaiset joukot jatkoivat hyökkäystä 8 tuntia ja alkoivat vetäytyä vasta ylemmän johdon käskystä. (Osa 2. s. 74.)

Jatkosodassa 26.6.44 Ruotsinkielisen JR 13:n II pataljoona ei noudattanut käskyä lähteä hyökkäykseen suomalaisten pataljoonien kanssa, vaan pysyi asemissaan. Tästä syystä suomalaistenkin eteneminen valui hukkaan. (Osa 7, ss. 353--354.)

28.6. JR 13:n II pataljoona lähti metsiä myöten pakoon ja jätti raskaat aseensa vaikka ei ollut edes kosketuksessa viholliseen. Jälleen ilman lupaa. (Osa 7, s. 378.)

..tekstiä. Mutta jr 61 merkitystä v.44 torjuntataisteluissa ei voi vähätellä.