Pelkoihin perustuvien narsististen toimintamallien aiheuttama käsittelemätön viha johtaa helposti joukkohalveksuntaan.
Tietty joukko samanhenkisiä ihmisiä pyrkii tuhoamaan kohteena olevan terveen/vammaisen ihmisen itsetunnon - tekemään hänestä kaltaisensa häiriöttömän narsistin - keinoja kaihtamatta. Pahimmillaan empatiakyvytön joukkohalveksunta voi johtaa kohteena olevan ihmisen itsemurhaan - joka toimena itsessään voidaan määritellä perustuslainvastaiseksi rikokseksi.
Sinänsä sen psykologisia perusteita olisi mielenkiintoista pohtia - lähinnä joukkohalveksuntaan osallistuvien psyykeiden näkökulmasta.
Tietty joukko samanhenkisiä ihmisiä pyrkii tuhoamaan kohteena olevan terveen/vammaisen ihmisen itsetunnon - tekemään hänestä kaltaisensa häiriöttömän narsistin - keinoja kaihtamatta. Pahimmillaan empatiakyvytön joukkohalveksunta voi johtaa kohteena olevan ihmisen itsemurhaan - joka toimena itsessään voidaan määritellä perustuslainvastaiseksi rikokseksi.
Sinänsä sen psykologisia perusteita olisi mielenkiintoista pohtia - lähinnä joukkohalveksuntaan osallistuvien psyykeiden näkökulmasta.
Vastaukset 465
Vanhimmat
Jonkun tuollaisen kohteena olo pitkään ja toistuvasti on ainakin minulla aiheuttanut "ressentimentiä" näitä jo aika hyvin tunnistamiani aika ennalta-arvattavia ryhmiä ja ryhmäidentiteettiläisiä kohtaan. Joihinkin ryhmäytymisen perusteisiin varmaan kuuluu halveksunta jotain asiaa kohtaan jo lähtökohtarakenteisiin, jolloin se on jo itsessään ryhmäytymisen syy.
Tarve halveksua jotain itsensä koossa pitämiseksi on tietysti vinouma. Silloin kohteeseen projisoidaan itsessä hyväksymättömät asiat ja käsitellään sitä kohteen kautta (itselle) vaarattomammin. Kohde tietysti varmaan kärsii tällaisesta bakteeripreparaattiasemasta. Syntipukkiasetelmille tuskin on näköpiirissä mitään finaalia ihmisryhmäkunnissa.
Jos omanarvontunne perustuu pitkälle vääristyneeseen minäkuvaan, tietynlaiseen ylivertais- kantakuvaan, jonka lähteisiin paneutuessa vääjäämättä törmää narsistisiin kasvuvaiheisiin ja ensisijaiseen kiintymyssuhteeseen, tai sen puutteeseen, ihminen melkolailla, ellei peräti vääjäämättä, ajautuu alistamaan, halveksimaan ja kiusaamaan heikompiaan - riippumatta sosiaalisesta statuksesta, älykkyydestä, kansallisuudesta tai koulutustasosta.
Käsite false Self, lienee Tähkän lanseeraama, sopii tällaisiin ryhmiin -, hengellisiä, yhteiskunnallisia jne..., joihin pätee kaikki ryhmänmuodostumisen perussäännöt. Samanhenkiset ihmiset kokoontuvat ja muodostavat huomaamattaan hierarkisen turvallisuutta ja vakautta luovan kokonaisuuden, jossa hallitsevana tekijänä toimii me-te ajattelu - ryhmän sisällä tietty narsistinen rajattomuus ie me tiedämme jotain mitä sinä et tiedä ja sen vuoksi olet halveksittava.
Karsastan edellisiä, vinoon kasvaneita ryhmiä vainoharhaisine kuvitelmineen.
Toki erilaisia ryhmiä tarvitaan. Jotkin hajoavat vain ihan itsestään, kun joukkoon eksyy mätä omena, joka myrkyttää koko ryhmän - lamauttaen ennen toimineen kokonaisuuden.
Pelkoihin perustuvia toimintamalleja.
Minä koin monien auttavien luurien puhetavan silleen loukkaavaksi, että kun se muistuu mieleen se aiheuttaa emotionaalisesti epämiellyttävää oloa. Tunsin oloni halveksituksi monin erilaisin tavoin. Mutta se jäi minulle epäselväksi että kohdistuiko se minun persoonaani, vai jouduinko vain ikäänkuin sattumalta osalliseksi minulle uudesta kulttuuripiiristä jossa yleensä puhutaan ihmisille niin. Aloin jo ihmetellä että onko niin kummaksi tosiaan maailma muuttunut. Mutta selvisi ettei ainakaan kaikissa kulttuuripiireissä ole.
Meinaan kun minä arvioisin että ihan tämmönen suomi24 palsta jota jotkut "suolipalstaksikin" nimittelevät niin on ainakin moderoituna keskimääräisesti kohteliaampi kuin ne luurit.
Siksi niinkuin vaihdoin tänne. (Tosin olen nyt vähentämässä ainakin täällä kirjoittelua)
Minulle on myös epäselvää että kuka halveksii ja mistä ihme syystä. Sitä kuitenkin tapahtuu ja annetaan tapahtua, mutta en kykene osoittamaan sitä kun ei kukaan mitään tilinauhaa ole esittänyt "mätäisyydestäni", jona minua pidetään tai annetaan pitää. Osittain olen myös sellaisten intressien risteyksessä, jossa ei selkeästi epäillä vyön alle potkimista, mutta ei se ole kritiikkiä vaan sitä itseään.
Yhteisö nimeää mädät omenansa, ja kohtelee sen mukaan... toisen mätä on toisen kultainen. Ja jompi kumpi on oikeammassa.
Ja edelleen kaikki ympäristöt eivät sovellu kaikille... itsessä myrkyllisiä tuntemuksia aiheuttavista ympäristöistä on aikuib täysvaltaisesti oikeutettu ja velvoitetuukin poistumaan, mikäli haluaa säilyttää itsensä hyvinvoivana ja kukoistavana. Hänellä on myös oikeus tuhota itsensä valinnoillaan. Mikäli täysvaltainen henkilö on hankkinut itselleen vastuun- ja vallanalaisia vajakkeja, on hän velvollinen tietysti pitämään heidän ympäristönsä puhtaana, vaikka itse mieli halajaisikin myrkyttyä ja mädäntyä.
No mulle kävi tosi konkreettisesti tuon toisen mätä omena on toisen kultainen jutun kanssa, kun toinen taho neuvoi minua heittämään samoja taideteoksia pois jolta toinen taho kutsui kymmenen tuhannen ihmisen nähtäville. Niin siinä niinkuin koki sen halveksunnan ja kunnioituksen aika konkreetisesti.
Eilen kun puhuin psykopaatilleni erilaisista näkemyksistä jossain filosofisissa kysymysissä, niin hän sanoi että sehän on hyvä että on monenlaisia näkemyksiä niinkuin sinunkin asioissasi ihmisillä on hyvin monenlaisia näkemyksiä.
Siis tarkoittaen minua.
Sit mulle kävi niin että jotkut toiset ihmiset selitti minulle, kun en ollut vielä koskaan esittäytynyt netissä, että minä olen epärelistinen jos minulla on sellaisia kuvitelmia että ketkään ihmiset netissä voisivat olla mitenkään minusta kiinnostuneita. No siinä samassa tein elämäni ensimmäisen nettiprofiilin ja sain melko nopeasti 1000 nettiseuraajaa
Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että nimenomaan nämä jotka neuvoivat heittämään taideteoksiani pois ja selvensivät minulle ettei kukaan netissä voisi olla minusta kiinnostunut olivat henkilöitä jotka ovat nimenomaisesi "auttaneet, neuvoneet ja tukeneet minua" kun taas nämä toiset eivät mitenkään erityisesti koe nimenomaisesti auttaneensa minua
pyyteetön auttaminen ei odota tai edellytä autettavalta mitään ... se vain on joidenkin ihmisten arvomaailmaan sopiva ... itse asiassa pikemminkin vain johtolankojen antamista psyykeen suhteen .... mitään valmista mallia ei mielestäni ole, vain ihmisten luomia kuvauksia ja teorioita
Minä kun kokisin elämän niin paljon helpommaksi kun ihmiset eivät mitään vihjeitä psyykeen suhteen koittaisi antaa. En mä koe sellaista miksikään auttamiseksi vaan häiritsemiseksi.
Mä haluaisin vain itse selittää ogelmani. Ja osaan selittää mitkä pointit tiedän ja mitkä en, ja ainoa apu mitä tarvitsen on apua niiden asioiden tietämiseen joita en tiedä, jotka olen itse määritellyt sellaisiksi joihin tietämykseni ei riitä tai ole täysin luotettava. .
No todella. Jos esittelee perusteltua tosiasiaa ja saa siitä palutteeksi psykologista diagnoosia, niin onhan se... hullua. Mutta johonkin aikaisempaan keskusteluun viitaten, ja tähän myös ehkä sopiva:
"Where misunderstanding serves others as an advantage, one is helpless to make oneself understood. "
Lionel Trilling
No joo. tässä tapauksessahan noin on, vaikka mun uskon mukaan kukaan ei aivan lopulta hyödy valeessa elämisestä.
Tämä aloittajan mainitsema joukkohalveksunta tapahtui varmasti isälleni. Tekijöinä oma äitini ja hänen siskonsa sekä hänen miehensä. He yrittivät myös manipuloida minua, mutta ja onnistuivat kin osittain, he saivat minutkin kääntymään omaa isääni vastaan. Isäni teki itsemurhan, joka ei rhkä ollut heidän tarkoituksensa, vaan alistaa ja halventaa. Se touhu kesti vuosikymmeniä. Äitini ihannoi siskonsa perhettä joka avusti äitiäni kiusanteossa isääni kohtaan. Isäni teki itemurhan.
minusta tuon käsitteen narsisti vois jo heittää romukoppaan. huono termi kuvaamaan pahuutta
No jos asia ilmaistaisiin energiatasolla, on kysymys ihmisistä jotka kykynevät tuottamaan henkisen energiansa itse ja ihmisistä joiden värähtelytaso on sellainen ettei se onnistu vaan henkinen energia on imettävä toisilta ihmisiltä.
https://www.youtube.com/watch?v=axICb_RvGQU
ihan kiva video
Narsistisilla kausilla kasvukehityksessään lapsi elää megalomaniassa, jonka häirintä kuuluu vanhempien ensisijaiseen tehtävään. Jos häirintä on ylitsevuotavaa, normaalit mielen puolustusmekanismit sivuuttavat koetun häirinnän, jos häirintää ei ole ollenkaan, sama juttu. Lapsi jää 2v tasolle henkisessä kehityksessään -syntyy False Self, joka näyttää ulospäin normaalilta.
Enegiatasolla juttu menee juurikin niin, että väärin häiritty 2v (kaikki lapset) toimii vielä 70 ikäisenä saman kaavan mukaan. Ihminen etsiii sitä täydentävää rajoja vetävää Toista koko lopun elämänsä ... ja pettyy kerta toisen jälkeen, huolimatta imemästään äidillisestä energiasta erilaisissa ihmissuhteissaan.
Psykopaattien kohdalla edellinen on geneettistä. Narsistien kohdalla kehityksellistä.
Ensimmäiset joutuvat vain hyväksymään kohtalonsa -heidän henkisen kasvunsa raja. Jälkimmäiset voivat yrittää kehittyä tai hyväksyä vammaisuutensa - toimia kuten edelliset.
Keskeisimmät narsistiset kasvu/murrosvaiheet psyykeen kehityksessä kokonaiseksi: 2,4,9,16,32,64 ikävuodet. Kokonainen psyyke hyväksyy oman kuolevaisuutensa.
En liiemmin keskustele asioistani enempää luureissa tai nettipalstoilla. Mutta juurikin Äitini, jonka olen määritellyt psykopaatiksi, ei ole yhtään lapsenomainen henkilö vaikkakin tavallaan ikäisekseen nuorekas muutoin, siis menevä ja ei mummomainen vaan vieläkin tädistä menee nyt yli 70 vuotiaana. Isäni jonka olen määritellyt narsistiksi on lapsellinen ja lapsenomainen. Äitini tietää tarkalleen tekemänsä ilkeydet, isäni mahdollisesti osittain ei tajua mitä tekee. Isäni sanoo kaikkeen ettei tiedä (mutta ei halua minun selittävän hänelle mitään mitä hän ei tiedä eli ei haluakaan tietää) ja äitini sanoo kaikkeen "tiedän". Nyt olen katkaissut yhteyden heihin oli pakko.
Isäni on epävarma, äitini itsevarma. Isäni sanoo äidistäni "kun hän on niin kaikkitietävä."
Isäni kaipaisi kehuja. Äitini ei oikeastaan. Isäni yrittää enemmän pitää valtaa pakkopalveluksilla ja äitini pelottavuudellaan.
Mun mielestä äidillä voisi olla geneettinen psykopatia, isä aspergermainen jolla kehityksellistä narsismia lisänä. Molemmat ovat riippuvaisia minun emotionaalisesta loukkaamisesta. Ja se vaan pahenee, joten se on linja poikki nyt, liian myöhään mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
minun mummoni sanoi ennen kuolemaansa minulle että kyseisiltä henkilöiltä en ikinä mitään tukea tule saamaan, että on elettävä vain itse....
sitten on ne luurit jotka ei tajunneet eikä hyväksyneet tilannetta vaikka selitin kolme vuotta ja puhuttiin kolme vuotta mielikuvitusjuttuja jotka ei tehny aivoille hyvää...
nyt sulkeutuu luurilinjani pysyvästi. liian myöhään mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. ja nettikirjoittelukin päättynee. kaikki järkevät ratkaisut venyi koska en pystynyt kävelemään kunnolla jne. .
Voi helvetti etten pahemmin sano. Että sä jaksat niitä vanhempiasi haukkua somessa viikosta toiseen. Täältä sä et saa apua henkisiin ongelmiisi. Kertomasi mukaan he jopa pakkoauttavat sinua, kun ovat huomanneet sinun olevan avun tarpeessa, mutta senkin avun tunnet narsismiksi. Voiko tuon sairaampi enää olla päästään?
En ole haukkunut, vaan kertonut tosiasiallisen tilanteen. Ainoa anti tällaisissa vanhemmissa oli se, että sain niin kummallisen elämän josta on suht helppoa sitte ammentaa taideideoita.
Minä arvostan ja kunnioitan kaikkia neuroerilaisia ihmisiä siinä missä muitakin, enkä pidä Aspergeriutta tai psykopaattiutta hyväksyttävänä syynä syrjiä ketään. Millään tavoin en ole valmis loukkaamaan vanhempiani ja mielestäni heitä tulee kohdella hyvin myös vanhuuden päivillään. Missään yhteydessä minä en vanhempiini voi olla, mutta jos havaitsen esim- epäeettistä kohtelua sitä en tietenkään hyväksy.
Mutta ei vain ole viisasasta vahvistaa joidenkin ihmisten empatiakyvyttömyyden aiheuttamia vahinkoja. Siitä on kyse.
Asia loppuunkäsitelty-
Joopa joo. päästä sitten kyntesi irti vanhemmistasi.
Kirjoitan tästedes vain paikkoihin joissa on nollatoleranssi haukkumiselle tai epäkohteliaisuuksille. Ja siirryn automaattikirjoituksesta asiatekstiin. Monologiautomaattikirjoituksen aika on nyt ohi. Se syntyikin alunperin narsistien ravinteeksi.
Lopeta nuo rumat kommenttisi. Tosin en palaa enää lukemaan asiani sain sanotuksi jo.
Niin joo ja mun analyysin mukaan mun vanhemmat ovat myöskin vähintään keskivertoälyisiä, korkeakoulutasoisesti oppineita, terveitä elämäntapoja noudattavia ihmisiä. Isäni teki varsin tunnollisesti tehtävänsä ja työnsä yhteiskunnan hyväksi.
Ehkä+olisi+ollut+1%+mahdollisuus+että+isäni+olisi+ymmärtänyt+miten+hän+on+vahingollinen+minua+kohtaan,+jos+joku+oppinut+olisi+sen+selittänyt+hänelle+rautalankamallina.++Äidilleni+turha+selittää+koskaa+tietää+selittämättäkin.
Ethän sä loppuun käsitellytkään asiaa, vaikka niin jo ilmoitit. Kasvaisit jo aikuiseksi päästäsikin, etkä olisi noin riippuvainen vanhemmistasi.
Tuntuu yllyttävän sinua... Ohita.
Oletko sinä itse nuori kun ajatuksesi ovat aikuiseksi kasvamisessa ja kynsin vanhemmissa kiinni olemisessa ?
Tässä on enemmänkin kyse vanhusten kanssa pärjäämisestä.
Laita sinä korkki kiinni...
Joo täällä on näitä yllyttäjiä joukossa joita on luureissakin. Siksi mun pitää poistua molemmista kun nyt on sen aika että pitää tuo hermosto leppuuttaa pitkän jatkuvan stressin jälkeen. Ja noita saattaa pari riviä vahingossa lukea.
Olet täysin oikeassa että aivojeni korkki on minun hyvä laittaa kiinni, mutta laitan kun itse haluan pysyy sitte silleen paremmin.
tuossa hyvä artikkeli autismista
https://www.sciencedaily.com/releases/2015/06/150602164024.htm
Minä vielä toistan että autistisille ja lisäksi aivovaurioituneille aivoille, niin niiden fyysinen kuormittaminen suurella määrällä psykologiaa ei ole järkevää. Eivät meinanneet luureissa tajuta millään-.
Ymmärrän toki että joitakin voi hämätä se että mä olen niin verbaalinen, siis jopa aivovaurioituneena. Mutta en pidä verbaalisuudesta, se on pakko olla verbaalinen koska muutoin ihmiset ei ymmärrä mitään.
On nyt sitten väkipakolla neurologian lisäksi tullut hieman itseopiskeltua psykologiaa mutta vähän harvinaisempia osa-alueita. .
Tässä asia kaikessa yksinkertaisuudessaan:
Mun vanhemmilla ei ole lainkaan tunne-empatiaa (kognitiivista voi olla), ja se pilaa koko mun elämän joka ei aidoimmillaan ole paljon muuta kuin taiteilijasielun tunnetta.
ehkä tässä on käynyt joku mutaatio
Ja sosiaalisesti se on tätä että useimmat ei-taiteilijat ikäänkuin asettautuu vanhempieni puolelle vaikka olisi psykopaattikin, ja mulla voi olla koti vain taiteilijoiden tai taitelijasieluisten kanssa.
Tää taidesielu täällä puhelee itsekseen.
Joo. Mun vanhemmat on sitte vaan taiteen kuluttajia, kun ei itsestään sitä tunnetta irtoa.
Isäni kuuntelee musiikkia kuulokkeilla suunnilleen vuorokauden ympäri kai ja koko hänen huoneensa pursuaa musiikkikasetteja. se on ok noin ostetun ja maksetun musiikin kanssa mutta kun minustakin on tullut heille kulutustavara tunteineni.
https://www2.psych.ubc.ca/~henrich/pdfs/WEIRD in Science.pdf
lueppas tuosta.
Jos se olenkin minä se vähemmän Wierdo :)
Minä en voi kirjoittaa tekstejäni yhteen pitkään viestiin, koska tietokoneeni tekniikka ei salli sitä. Johtuu siis vain köyhyydestä outo ulkomuoto.
No sekin vielä. Että ihan kulutustavaraksi tunnet itsesi.
Mun psykopaatti vuosikymmenet ilmaisi minulle että minun kärsimykseni ovat hänen elämäänsä (niin ettei meitä melkin voi erottaa toisistaan). Erehdyin luulemaan sitä jonkinlaiseksi empatiaksi, vaikka se olikin sitä että hän töikseen tuotti niitä kärsimyksiä.
No mulla oli noin 40 neurologista vaivaa vaikeimmillaan, niin että siitä olis voinut tehdä 40 diagnoosia. Onneksi suurin osa on mennyt ohi.
Useimmiten varmaan normaalit ihmiset pitävät arvossa juuri ulkoisesti havaittavia merkkejä hyvästä ihmisestä. Näitä kulttuurissamme ovat työssä ja uralla suoriutuminen ja etikettisääntöjen tuntemus, omistuskoti puhtaana ja puleerattuna. Jo korkeakoulun käyminen on vielä joillekin joku selviö älynlahjoista ja tunnollisuudesta, josta jälkimmäisestä varmaan jonkin verran voi ollakin. Siis oikeesti moni on noinkin simppeli mieleltään.
Lasten kaltoinkohtelu on aivan toisarvoista tämän rinnalla. Eihän sitä jopa koulutettujen sosiaalityöntekijöiden mukaan edes esiinny. En tiedä miten sen pitäisi sitten heidän silmiin "esiintyä", tai millaisin purjein purjehtia..?
Sen kyllä huomaa näistä kommenteistasi, että sulla niitä neurologisia vaivoja on vieläkin.
Minulla taas molemmat tahoillaan tietävät tasan tarkkaan oman osuutensa tekosistaan. Epäselvyyttä voi olla mikä on toisen osuus tahoillaan. Isä todennäköisesti kärsii syvemmin tilanteestani, johon hän on aikanaan valinnoillaan minut ajanut, mutta on myös asetelmallisesti vaikeammassa asemassa jo yhteiskunnalliseti sukupuolensa takia.
valitettavasti rikkinäinen tietotekniikkakin nykyään vaikuttaa häiriölle.
Tämmösellä henkilöllä pitäs kyllä olla hyvä tietokone
Mä olin supertunnollinen koululainen. Semmonen joka jännitti että teenkö varmasti kaiken just niinkuin pitää. Ja aina oli hyvät numerot kokeista, usein luokan parhaat. Ja erilaiset kilpailutkin mä usein voitin. Sitte kateus kai aiheutti kiusaamista. Alaluokilla minut usein äänestettiin luokan mukavimmaksi oppilaaksi, mutta yläluokilla oli enää yksi uskalias kaveri.
Sama toistui nuorena aikuisena-
Mun koko elämä on tämmöstä että onnistun jossain kunnes tulee taas se kiusaamis ja syritty buumi, kunnes onnistun jossain muussa ja sit mut taas kiusataan erakoksi kunnes mä taas onnistun jossain...
Joku ihmetteli jossain asiassa että vieläkö jaksan yrittää vaikka monta kertaa olen yrittänyt enkä ole koskaan onnistunut. Ihmettelin: "Luovuttaminenko asiassa jotain sitten auttaisi ?"
Josko tämä olisi vaikka psykopaateilta perittyä sinnikkyyttä että olen itsehoitanut parikymmentä neurologista sairautta. Moni ei ehkä uskois, mutta totta se on.
Mulla on vähän samaa kaavaa ollut. Ihan raunioista aloittanut, jonkun keon kasannut ja sitten se taas potkitaan paskaks. Mutta en näe muuta vaihtoehtoa kuin aina vaan uudestaan kasata sisyfoksen sisulla... kun vaan enää viitsis vaivautua, kun onhan täällä kaikkea hedonististakin ollut tarjolla yliin ja kyllin. Kivimuurin suojaan olisi kutsuttu... Tekemään mitä? Linnoittamaan muurta? Pisaraksi mereen olemaan osa merta. Lumihiutaleeksi alpeille ikijääksi?
Niin, kehoitus ei ollut sinulle, vaan toiselle nikille... Nimimerkki jatkuvajankutus sai mieleeni jostain syystä humaltuneen...
Heheh....assosioinpa hassusti sanoja.
Tässä sen näkee koska en juo koskaan alkoholia ohitin pullon korkki merkitysmahdollisuuden joka käväisi pikaisesti mielessä ja sitten tuli ekana mielen päähän kiinnittettävä korkki, jottei teksti vuoda ulos :)
Tuo malli valottaa narsistin ystäväpiirin sielunelämää. Sekopään ympärillä viihtyvillä on samanlainen vamma taustallaan, vaikka heidän narsisminsa ei olisikaan paisunut sairaudeksi. Narsistin seuralle altistuessaan myös heidän vaivansa alkaa kehittyä vakavammaksi.
Toisaalta asian voi ilmaista myös niin, että narsisti on itsensä paholaisen edustaja maan päällä ja kietoo pauloihinsa otollisia reppanoita. Joukkohalveksunnasta tulee mieleen myös pari, kolme poliittista puoluetta, jotka alentavat tiettyjä kansanosia varsin reippaalla otteella.
Aloittaja ilmaisi mielenkiintonsa keskusteluun joukkokiusaamisesta. Minustakin olisi mielenkiintoinen keskustelunaihe. Mistä voisi aloittaa?
Joo minuakin kiinnostaa aihe. Olen aikoinaan lukenut kirjankin yhteisökiusaamisesta ja kokisin sen tärkeäksi aiheeksi keskustella enemmän.
Itse olen elämäni aikana tullut kiusatuksi useissa erilaisissa yhteisöissä. Olen elänytkin ikäänkuin vaihtaen yhteisöstä toiseen ilmiön johdosta. Nyt erakkovaiheen jälkeen viimeinkin uskon löytäneeni yhteisön, jossa ilmiö ei toistu sellaisenaan. Uskon sen kiusaamisen usein johtuneen siitä että olenkin ollut ikäänkuin väärässä yhteisössä jonne en oikein sovi, liian erilainen yhteisössä. Itse kun olen niin ennakkoluuloton että saatan helposti mennä yhteisöön kuin yhteisöön jotenkin mukaan. Nyt olen ymmärtänyt että ainoastaan taiteilijan voi olla sopivaa olla niin ennakkoluuloton ja koitankin nyt pysytellä taiteilijoiden porukassa.
Nautinkin uudesta kokemuksestani että elämäni ensimmäiset nettiseuraajat edustavat lukemattomia toisistaan aivan erilaisia ihmisyhteisöjä, eli eivät edusta tiettyä tai edes vain muutamaa tiettyä ihmisryhmää, vaan lukemattomia, itsestäni jollain tavalla samanlaisia sekä itsestäni täysin erilaisia. Se on minulle jotenkin kaunis kokemus.
Tuon edelläkuvaamani johdosta minulla on vähän tavanomaista värikkäämpi elämäntarina, mutta se on hankalaa kun sitten tällaiselle henkilölle tuli hermostovaurio, niin kokonaisuus on ihmisille sen verran eriskummallinen etteivät meinanneet uskoa luureissakaan todeksi, mikä johti kohteluun. joka subjektiivisesti kokien tuntui kiusaamiselle. Koska tuntuuhan se jos sydämensä pohjasta puhuu totta ja lähes kaikki tavalla tai toisella mitätöidään joukolla.
Siksikin ajattelin kirjoittaa tänne suomi24 palstalle vähän pidemmät pätkät. Koska tuskin minä sentään satoja sivuja helpolla tuottaisin mitään täysin keksittyä juttua. Ja kun minä vielä kykynen jatkamaan tätä juttua halutessani lähes loputtomiin ilman ristiriitoja kertomuksessa, ja kaiken kykenen myös perustelemaan.
Elämänkoemuksiini liittyvistä aiheista olen suuresta osasta myös lukenut tieteellisiä tutkimuksia jotka käyvät yksiin kokemusteni kanssa.
Nyt tässä viimeisimpänä olen perehtynyt psykopatiaan, kun ei mikään muu selitys mene loogisesti käsikädessä äitini käytöksen kanssa. Siksi sanon häntä psykopaatiksi. En mistään muusta syystä.
Mitä sinulle tulee mieleen yhteisökiusaamisesta ? Oletko itse kokenut ?
Ja otti koville kun hermostovaurion yhteydessä kun hädissään etsii apua, niin saakin vain mitätöinnin ikäänkuin koko hermostovaurioita edeltänyt elämäni ei olisi totta, eikä minua hermostollisesti ehjänä olisi koskaan ollut olemassakaan.
Taide kuitenkin koitui tuossa pelastuksekseni, koska taiteessani näkyy tuota aiempaa elämääni ja elämänkokemustani. Ei todennäköisesti osaisi tehdä tuollaista taidetta jos sitä kokemusta ei olisi. (ellei sitten matki jotakuta, mutta pystyn todistamaan etten ole matkinut, koska pystyn selittämään miten minun maalaukseni liittyvät juuri minun henkilökohtaiseen elämäntarinaani.)
Tuntui loukkaavalle niissä luureissa kun joskus keroin mitä olen osannut tehdä ennen hermostovaurioita, sain halveksuvan äänensävyisiä vastauksia että kuinka minä nyt olisin voinut mitään sellaista osata. Mutta asia kun on niin että hermostovauriossa voi menettää aiempia kykyjään, menetin paljon.
Minä olen ollut aina tämmöinen persoona: tutkiskelen vähän kaikkea vastaantulevaa melko ennakkoluulottomasti. Jos vastaan tulee psykopaatti, niin tutkiskelen asiaa kuin uutta mielenkiintoista luonnonilmiötä. Ja niin monen muunkin asian kanssa, sellaistenkin joihin ihmiset yleensä suhtautuu ennekkoluuloisesti. Hermostovaurionikin kestin pitäin vauriota tutkimuskohteenani ja säilyttäen siten ainakin mielenkiinnon ilmiöön yllä vaikka kamalaa olikin.
Mutta koen että minuun suhtaudutaan kummallisen ennakkoluuloisesti. Ei taiteilijat kuitenkaan.,
Ne yritti siellä luurissa saada minua luopumaan persoonaani olennaisesti aina kuuluneesta tutkijaluonteestanikin. Ei tule kuuloonkaan .
Minulta kyseltiin ennakkoluuloisesti. Miksi sinulle on niin tärkeää mistä mikin seikka on aiheutunut ?
No siksi kun olen "tutkija". He ovat tottuneet vain "syyttäjiin". Siinä se on se oleellisin väärinkäsitys....
Minusta on aika luonnollista että yksinäinen ja joskus hädissäänkin oleva, vanhempiensa hylkimä ihminen hakeutuu aika "ennakkoluulottomasti" ihmisten pariin. Mitä muuta voi sitten tehdä? Ei mikään ole minulle ollut niin järkyttävää ja haavoittavaa kuin "kotiolot". Ja jos muu suku vaan vihelellen katselee kattoon näitä varmasti ainakin jonkin verran heidän tiedossaan olevia tekoja ja niistä minulle aiheutuvia suruja ja haittoja, niin mitä vaihtoehtoja jää. Viranomaistoiminta nyt on mitä on lasten ja nuorten kohdalla, luokatonta ja lasta syyllistävää, niin enpä enää näe muuta kuin vieraan "turvan."
Noissa avuissa olen kyllä tavannut aika energisiä ja pontevia valittajia. Itsellä ei tarkkailun lisäksi edes paukut riittäisi sellaiseen näissä kunnoissa.
Ennakkoluuloisuus kuulostaa joltain ulospäin ilmenevältä tylyydeltä ja kyräileväisyydeltä. En minä vaan kehtaisi ihan heti tovereihin niin suhtautua vaikka ihan varmasti tarkkailen enemmän tai vähemmän henkilöä ja suhdettani häneen.
Kovin minua ja elämääni hätäisesti tuomitsevat saavat kyllä tuta samalla mitalla :)
Joko tää verbaalinen, aivovaurioitunut, luurissa keskusteleva, 40 eri neurologisen sairauden vaurioittama aloitti tämän päiväisen yksinpuhelunsa?
minunkin mielestäni ennakkoluulottomuus on tilanteessa luonnollista.
Mietin sellaista kun ihmettelin koko nuoruuteni kun minua vuoron perään tulkittiin ihmeellisen rohkeaksi ja mahdottoman pelokkaaksi ja aloin jo kyllästyä että päättäisivät jo kumpaa, kun ei kovin uskottavaa kun koko ajan molempia vuoron perään.
Mutta sehän menee näin jos keksisin symbolisen tarinan. Joku lähtisi rohkeasti yksin viidakkoon ja sitten jos viidakossa toimii kännykät niin soittelisi sieltä vähän väliä että hei taas näin : leijona ja nyt tiikeri ja nyt krokotiii. Niin muut sitten TV:nsä äärestä että: "Koko ajan sillä on noita tiikereitä ja krokotiileja, unohtaisi jo ne."
En mä keskustele enää nykyisin luurissa.
Mutta sun tilanne on aika hyvä ja helppo kestää. Ajattelepa niitä keille tätä on aikoinaan mennyt e-mailinä ja kirjeinä (postilaatikko pursuten). Enää ei tule menemään kenellekään emailinä eikä kirjeinä. Tosin olisi sitä jotkut halunneetkin esim. huumorimielessä. Mutta minä en henkilökohtaisesti toimita enää kelleen monologia. Sitä on enää täältä saatavilla jonkin aikaa
Itseasiassa tämä on ensimmäisiä kertoja kuin monologiani kuullaan suomen kielellä lukuunottamatta psykopaattiani ja erästä toista henkilöä. Ajattelin rohkaistua puhumaan sitä Suomessakin.
MInulta sujuu sama monologi englanniksi
Joka tapauksessa toinen puoleni: taiteellinen ilmaisu, on kehittyneempää ja toivoisinkin tranformoituvani tuoksi minuksi kokonaan. ..
tuo transformoitumisprosessi on vain melko hidas ja työläskin. Mutta koska se on jo puolet onnistunut, kai teoriassa toinenkin puoli voisi onnistua...
Ja tuo on nähdäkseni minulle ainoa järkevä terapeuttinenkin päämäärä...
Se ei tule onnistumaan jossain minun sovittamisessani psykopaatille alistumiseen, enkä pidä sellaista asiamukaisena terapeuttisena päämääränä. Perustelimpas minä nyt hyvin !
Oliko kovinkin kiirus tulla tarkistamaan? Onneks oli, jotta sinullakin oli mahdollisuus ilmaista asiasi. Ei sulla varmaan sit muuta ollutkaan.
Loppuenlopuksi täällä Suomessa taitaa olla yllättävänkin monologin salliva ilmapiiri. Ehkä minäkin olin hieman ennakkoluuloinen. Oikeaastaan aika kumma juttu että huomauttelijoita on niinkin harvalukuisesti.
Tänään olen oivaltanut että keskusteluapu on mulle todellakin varsin soveltumatonta. Ehkä se jotenkin ärsyttää mun yliaktiivisia vaurioituneita autistisia hermosolujani, niin että mulle alkaa kehkeytyä vaikka mitä ongelmia, joita ilman keskusteluapua mulla ei ole. Että näin me ollaan ihmiset erilaisia. Harmi vaan kun meni 50 vuotta tämä tajuta. Mutta toki poikkeus olisi joku kiinnostuksiini liittyvä keskustelu, mitä ei yleisesti tarjotun keskusteluavun piirissä ole.
Herran tähden oletko jo tuon ikäinen? Vieläkin vaivanasi on lapsuuden aika ja vanhemmat. Mikä sun neljästäkymmenestä neuroottisesta ongelmastasi nyt on voimakkaammillaan?
En mä lapsuuden aikaa mieti ja anteeksi ei ne neuroottisia ole...heheh
No nytten mielenkintoisinta on toisen jalan pohkeen herääminen kun se jotenkin uinui 6 vuotta.
Kiitos mielenkiinnosta. Samalla selkäranka ja toinen silmä ovat yhä vähemmän kierot. ulkopuolinen ei varmaan huomaa mitään mut minä huomaan.
Kun kysyin psykopaatiltani kun viimeiset kerrat puhutiin, että huomaako hän muutoksen hän toi esiin että on näinä vuosina vilaissut minua niin pikaisesti ettei voi tietää.
No kun hän tapasi minut hän alkoi puhua erikoisesta olemuksestani. Kun kysyin että mikäs minussa sitten erikoiselle näyttää. Hän vilkaisi minua ja tokaisi: "Ei mikään".
Lapsellinen aiheesta tehtiin siellä luureissa. En minä lapsuuttani miettinyt ole. Ihmettelin koko aika miksi noin 50 ja 70 vuotiasta ihmistä koskevaa asiaa käsitellään kuin teinikapinallista ja vanhempaa. Niillä on varmaan itsellään siellä luureissa sellainen elämänvaihe ongelmana.
Sain kommentteja kuten: "Kuinkas kauan kauemmin äitisi on elänyt kuin sinä ?"
Hullunkurisinta sitten kun joku minua paljon nuorempi tyttö ei hyväksy minun sanovan äitiäni noita-akaksi.
Ihmettelin kovasti että kuuluuko se suomalaiseen kulttuuriin , että vielä 50 vuotialle puhutaan kuin teini-ikäisille liittyen äiteihinsä.
Nyt varmaan riittää vastauksesi tämä kun en ohittanut. :)
Joku nuori tyyppi siellä ja nyt ihmettelee kun onkin lähes mummoikäiset kyseessä
Käymistäni keskusteluista tuli mulla vain hirveesti pitkäaikaista päänvaivaa kuten näkyy. Pääosin ei ne mitään helpottaneet. Paljon helpompaa jos ei tarvi ajatella niitä toisten ihmisten esittämiä aiheita ollenkaan. Todella kuorimittavaa oli, ei mitenkään minun sisintäni keventävää pääosin.
"Oikeaastaan aika kumma juttu että huomauttelijoita on niinkin harvalukuisesti. "
No syy tuohon saattaa olla niinkin yksinkertainen, ettei tällä palstalla nykyään käyne montaakaan ihmistä, tää palsta/aihe on menettänyt kiinnostuksensa.
No olen sitten todella yllättynyt vaikutusvallastani, että mun juttujen takia narsismiaihe ja koko palsta on laajemminkin menettänyt kiinnostuksensa. Erikoista jos niin. .
Niin päättelet josko johtuis susta.
Mene ja tiedä, voihan se yksinkertaisesti olla niinkin ettei aihetta koeta enää takavuosien tapaan kiinnostavaksi.
Itsekin ny tuotat "puhetta" enimmäkseen itsestäsi, ettei palstan varsinainen aihe suakaan juuri kiinnosta ja muutenkin moni pitää tätä suomi 24 huonolaatuisena keskustelu alustana kun ei tätä niin moderoida, et pysyttäisiin aiheessa
No josko minä nyt saisin lopullisen päätökseni tehtyä niihin parempilaatuisiin paikkoihin siirtymisestä. Olisi varmaan minun etuni.
Katsoin juuri videon kuinka oleellinen elämässä on ajatusten värähtelytaso, niin pitäisi yrittää muuttaa sitä oikeaan suuntaan
Vähän aloittajaa tukeakseni. Onko teillä kokemuksia yhteisökiusaamisesta ?
Ehkä uusi ketju aiheesta olisi paikallaan. Varmasti löytyy kokeneita ja kokijoita.
Minulla alkaa mennä luottamus systeemin tolkkuun, kun lehtienkin mukaan joku viisi vuotias kiusaaja voi saada suuren joukon jopa asemassa olevia aikuisia niin ymmälleen.
Tämän havaittuani kadun suuresti että aivovaurioiduttuani käännyin kyselemään tukea. Olen sen järkytyksen seurauksia tässä vielä saanut kärsiä. Jouduin itse aivovaurioisena kuin leikkikentälle palloksi.
Yhteisökiusaamista on varmasti tosi paljon. Miksi siitä niin vähän puhutaan ?
Jaa no, käsittääkseni siitä kyllä puhutaan, koitas googlettaa.
Aihetta käsitellään myös näillä mielenterveyspalstojen puitteissakin. Käsittääkseni on jatkuvastikin esillä ja keskusteluketjut ovat hyvinkin pitkiä, vaikka ei ihan täs narsismipalstalla niitä juurikaan ole näkynyt kuin joskus harvoin.
Siitä vaan käytetään enempi nimeä Gang Stalking, että löytyy kyllä tosiaan keskustelua niin tästä mielenterveysosiostakin kuin muiltakin keskustelupalstoiltakin ja on aiheesta blogikirjoituksiakin. En ny muista mun käsittääkseni on ainakin jotain tyyppejäkin jotka ovat keskittyneet nimenomaan tuohon aiheeseen.
Multakin joskus aikoinaan kysytty mielipidettä siitä ja kävin silloon tutustumas, mutta oli mun mielestä niin kummallista juttua et päätin pysytellä erossa siitä aiheesta.
Sen verran omaakin kokemusta, et silloon aikoinaan ku täällä joku yritti esiintyä täällä minuna. Josta sit älähdin, niin ko. henkilö loi sitte tuekseen mukamas jonkun tutkijan hahmon, oliko se ny Riitta jotain? en enää tarkalleen muista.
Mut tosiaan tuo tutkija sitte oli kuulemma just tätä aihetta tutkinut näiden palstojen perusteella ja oli päätynyt sit tulokseen, et minä nimenomaan olen netti/yhteisökiusaaja.
No muuten hän ei tutkimustaan sit sen kummemmin esitellyt ja tuskin oli mitään tutkimusta laajemmin tehnytkään ja häipyikin muutaman kommentin jälkeen, kun kerroin et olin omassa asiassani ottanut yhteyttä niin ylläpitoon kuin nettipoliisiinkin, että onko missä tapauksissa mahdollista selvittää ko. kirjoittajan henkilöllisyys.
Että monemoista toki tuonkin aiheen tiimoilta voi tulla.
Varmasti olen ja olen ollut kohde monissa paikoissa ja monesta syystä, mutta siihen on vaikeampi tarttua ja sitä osoittaa kun se on ilmennyt enemmänkin sellaisena naistyypillisenä käytöksenä. Tietysti se, että on usein ollut yhteisöön saapuva uusi jäsen (olen pelkästään peruskoulun käynyt viidellä eri paikkakunnalla) aiheuttaa tietysti aina vähän nokkimisen kohteeksi joutumista ja on muutenkin tietysti stressin paikka, mutta en subjektiivisesti pidä sitä muuta kuin luonnonlainomaisena uuden henkilön kohtalona, johon on sitten vaan vastattava resurssien mukaan. Varsinaista hyökkäävää ilkeilyä ja pahansuopuutta muistelisin äkkiseltään kokeneeni kouluympäristössä vain kerran varhaisaikuisuudessa jo peruskoulun ulkopuolella, naispuolinen ihminen sekin.
Suurin stressi minulla on ollut kotioloista, jotka ovat olleet varsin vaikeat muutamia suvantovaiheita lukuunottamatta (perhesuhteeni ovat muuttuneet 7 kertaa 15-ikävuoteen mennessä, jonka jälkeen olenkin sitten seilaillut omillani. Luultavasti suurin osa kohtaamastani kummallisesta käytöksestä johtuu vanhempieni antamasta väärästä kuvasta tilanteissa, joissa minua pahoinpidellään. Minulta ei tietenkään kukaan koskaan vaivaudu mitään kysymään, koska ihmiset ovat niin lahjakkaita että ilmeisesti tunnistavat asioiden todellisen laidan jo jalkaterieni asennosta.
Mun mielestä olis tärkeää puhua asiasta juuri yhteisökiusaamisena suomen kielellä ja arkisesti.
Mielestäni sillä oikeastaan vesitetään koko yhteisökiusaamiseen tarttumisen mahdollisuus nimeämällä amerikkalaistyylisesti gang stalkingiksi minkä sanan alta löytyy sitten jonkinlaisia "ufojuttujakin". Ja sillä perusteellahan ilmiö jo voidaankin aika helposti siirtää mielenterveysongelmien kategoriaan, eikä mitään yhteisökiusaamista tarvitse käsitellä.
Minulla ei ole kiinnostusta osallistua gang stalking keskusteluihin. Ei sovellu mun tyyliini käsitellä asioita.
Ehdottaisinkin keskustelua nimenomaan yhteisökiusaamisesta ihan jokapojan kielellä.
Tai sitten yliopistokielellä, mut ei mitään amerikkalaisten leffojen gang stalkingia.
Saattaa olla että elän ns. väärässä tietoisuudessa siltä osin että itse henkilökohtaisesti olen kokenut perhesuhteeni kaikkein musertavimmiksi. Se ettei tukea ympäristöstä ole tullut, tai se on ollut vähintään kummallista, rakenteiden tai niiden puutteiden vuoksi, on tietysti yhteiskunnan vika, joka ei kartoita kaltaisteni kansalaisten tarpeita. Vaikeaksi se onkin tehty kartoittaa, heh... josko siinä asenneongelmaa joillain sitten, kun ei voikaan syyttää valkoista tahi punaista hegemoniaa noin niinku pakasta korttina?
Helena Saarikoskella on aika hyvä kirja asiasta ja ryhmädynamiikoista tässä asiassa.
Minä todella kadun sitä että keskustelin ikinä mitään minkään yhteiskunnan "auttajien " kanssa tai yritin kirjoittaa puhuttua elämäntarinaani ihmisille monologina toivoen että jonain päivänä joku olisi oikeasti empaattinen niin että se tuntuisi minulle empaattiselle ilman teeskentelyä.
Tässä asiassa olen sun kanssa samaa mieltä, enkä suosittele kenellekkään noiden lukemista joka on vaikutuksille altis tai muuten herkkä ihminen.
Toin vain esiin esimerkin vuoksi, että kyllä keskustelua on laidasta laitaan, mutta järkeviä kannanottoja löytyy kyllä ihan yhteisökiusaamisestakin.
Melkeimpä toivon että minusta löytyisi pikkiriikkinen psykopaatti joka pääsisi kokemuksesta yli ilman ripaustakaan empatiaa,
Juu sama. Todella rasittavaa seurata milloin minkäkin metsäläisen typerää ja rasittavan ykspuolista ajatuslatua, joka vaan on kääritty häikäisevän harhaanjohtavasti lupaavaan röyhkeään egoismiin niin että silmiin ottaa. Sitten sitä pitäisi ymmärtää kun eihän se rassu voi tietää. Ilmeisesti joillein ei ole kukaan koskaan sanonut etteihe välttämättä tiedä ja ymmärrä kaikkia asioita vaikka osaavatkin tankata moponsa äitinsä rahoilla.
Joo munkin on vuosikausia pitänyt vaan ymmärtää sitä että kun kukaan ymmärrettävästi ja luonnollisesti ei voi tietää mitään, mutta kenenkään ei tarvii ymmärtää mua. Miksi mä sitten heille puhuin ylipäätään ? Vaan häiritäkseni aivotoimintaani oikein kunnolla?
Jos jotain myönteistä pitää hakea niin yhden keksin. Koska minut jätettiin yksinäni yllättäen aivovammautuneena ja halvausoireissa selittämään itseäni tuntemattomalle joukolle ihmisiä, niin minusta tuntuu, että nyt mä uskaltaisin puhua ihan mille tahansa yleisölle ihan missä tahansa.
Pitkän kokemukseni perusteella keskustelu on jotakin äärimmäisen epämiellyttävää, kalvaa rintakehää ja tuntuu kaikin puolin kamalalle. Mutta esiintyminen yleisölle on ihan miellyttävää ollut aina kun olen sen tehnyt.
Muistan jo nuoruudesta kokemuksia kun samatkin ihmiset kiittelee esityksiäni mutta eivät pidä minusta lainkaan keskustelukumppanina. Olkoon tuo asia noin. Lopetan keskustelemisen ihmisten kanssa ja pelkästään esiinnyn heille.
Olen tehnyt sellaisenkin havainnon että kaikki vähäinenkin keskustelu yleensä tekee vain hallaa tuolle esiintymispuolelle ja on sitenkin minulle erittäin epäkannattavaa. En vaan ole ikinä ennen ajatellut omaa etuani.-
Harmi kun ei saa vedettyä pois niitä mitä olen jo keskustellut.
Keskusteluun ryhtyminen aina johtaa semmoseen tilanteeseen, että alkaa tuntua että se toinen nappaa mut johonkin koukkuun ja alkaa ottaa energiaani, joskus puhuen minulle itse, joskus jättäen minut puhumaan hänelle monologia. Semmosta on niinkutsuttu keskustelu.
Ei mitään kivaa. Ja moiseen hukkasin elämääni ja vaurioitin sillä aivojani pitkäkestoisesti.
Sittn käy aina niin että keskustelut käännetään asiastani persoonallisuuteeni, josta jään sitten puhumaan monologia. Vaikka olisin alunperin nimenomaam halunnut puhua vain asiasta.
Sitten vielä se että minut johdatellaan puhumaan psykologisia vastoin omaa toivomustani ja sitten minut vielä johdatetaan psykologisesti harhaan puhuen minulle vastoin korkeampiluokkaisempaa psykologista tutkimusta kuinka tulisi toimia. Noin esim. luureissa.
Tuo on tuottanut huonovointisuutta, ei mitään helpottanut.
Voin uskoa että näin on, koska itsekin olen havainnut samaa omissa suhde- ja vuorovaikutustilanteissa.
Ennenkaikkea ihmiset luureissa ei varmaan tippaakaan välittäneet millaisia uusia aivoratoja vaurioituneisiin aivoihini sanoillaan kasvattavat. Mulla on nyt kauhea homma kun kaikki ne radat on jotenkin onnistuttava vaihtamaan !!!
Kiitos ymmärryksestä. Minun on helppo uskoa että muut kohtaavat tuota samaa.
Nimittäisin tuota manipuloinniksi, kun halutaan päästä ihmisen psyykeen ja sitten puhutaankin sinne paskaa kun on toinen saatu psykologinen ovi avaamaan aivoihinsa.
Niin ja sitten vielä kehdataan sanoa, että on samantekevää mitä puhuu kun puhuu toisen aivovaurioituneisiin aivoihin.
Vielä kritiikki luureista: Minun mielestäni niistä lietsotaan psyykeoireita, vaikka soittajalla ei ennen puheluita olisi kokemuksia sellaisista. Ainakin minä, jos minut oikein johdatellaan kuvittelemaan jotain, niin kyllä minä semmoista alan kokea, olen huippueläytyjä. Jos minulle nyt vaikka kuvailtaisiin jotain psyykeoiretta ja minä ymmärtääkseni asian koko älykapasiteetillani yritän kuvitella sellaista oiretta, niin "parhaassa" tapauksessa saan sellaisen aikaiseksi-.
Olen kuitenkin vastaisuuden varalle kokemuksesta viisastuneena sulkenut puhelinlinjani.
Osin luurit ovat helvetillisiä. Siellä puhutaan ihan pimeitä. Saatetaan kysyä yhtäkkiä asialliselta elämäniloiselta ihmiseltä, ettei kai hän vain ole aikeissa tappaa itseään ja muuta ihan pimeää. Sitten vielä ihmettelivät kun kohteliaasti sätin heitä asiattomista puheista.
En pystynyt edes aiemmin sanomaan näitä asioita ääneen kun niin kamalia puhuivat että olin shokissa.
Joo. Enpä myöskään ole koskaan kuullut miten mahdetaan perustella sellaista, että elämäniloiselta ihmiseltä kysytään itsemurha-ajatuksista... Kun tämä elämäniloinen ihminen on ehkä erityisen herkässä tilassa kuitenkin jostain syystä kun noiden kysymysten ulottuville tulee, niin kysymys voi kuulostaa hirveältä johdattelulta ja saada sen kysymyksen uhrin siinä jotenkin tolaltaan vielä enemmän... Minulta myös kysytty kerran ja olin todella kauhistunut...
En oikein jaksa hyväksyä, että minulta kysyttiin silloin sellaista kun muutenkin oli vaikeaa. Ei oikein riitä vastaukseksi minulle, että tuollaisilla kysymyksillä pelastetaan ehkä vuosittain ihmishenkiä, kun minun henkeni ei kuitenkaan ole koskaan ainakaan vielä tuollaisessa vaarassa ollut.
Pahimpina aikoina narsistin kanssa tunnelmani uivat rotkoissa, jonkalaisissa vastaavissa ehkä kauvan vellottuaan joillekin voi tulla hirveitä ajatuksiakin. Mutta kysymys ei ole tästä ajasta eikä narsistista, vaan tilanne oli kauvan sitten ihan toinen.
Jos tuollainen kysymys kerran on niin välttämätön, niin eikö sen voisi kääntää jotenkin positiivisemmaksi silloin, kun kyseessä ei todellakaan ole millään tavoin itsemurha-altis ihminen, eikä tilanne, jossa yleensä tuollaista edes tapahtuisi.
Esim. jokin asteikko elämäniloisuudelle ja sitten kysymys mitä odottaa elämältä ja miten toivoo asioiden ratkeavan tms.
On todellakin törkeää töksäyttää kenelle tahansa moista. Ja pelottavaakin.
Mielenkiintoista että joku muukin on kokenut näin.
Ei minun mielestäni salamyhkäiset pelottavat kysymykset sovi ihmisille joka valittaa hermostovaurion aikana manipuloiduksi tuloa, ja mahdollisesti väärinymmärryksiä, mutta ei ole muutoin mitenkään synkeä.
Kun minulle sellaiset pimeät kysymykset manipuloi minut kuin olisin kummitusjunassa lapsena ja sitten pelotellaan nurkan takaa aika jollain uudella hirveydellä...
Kysyin monen monta kertaa onko nämä luurit lähinnä vain masennuspotilaille ?
Sitten kuitenkin aina sanottiin että ei.
Onko soveliasta kysyä kaikilta ihmisiltä säännönmukaisesti ovatko nämä aikeissa tappaa itsensä ? Jos kysyisin sellaista kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä, hullunahan minua pidettäisiin. Ja monta muutakin asiaa, jos toimisin samoin kuin siillä luurissa tehdään, minua varmasti pidettäisiin hulluna. Siis jos esim. käyttäytyisin kauhean epäluuloisesti kaikkeen mitä ihmiset sanoo.
Niin mä koin että ne luurit alkoi johdatella minua jotenkin hulluun maailmaan. Aloin jo jonkin verran luulla että maailma on sellainen silloin kun minulla ei ollut pitkään aikaan kontaktia muualle kun olin niin halvaantunut. No sitten kun pääsin enemmän sinne taidemaailmaan huomasin että sehän on ihan erilainen, että ei maailma ole sellainen kuin luureissa.
Minä kysyin jo aluksi kun soitin luuriin, että onko olemassa riski, että jos sinne soittaa kovin monia kertoja alkaa pikkuhiljaa manipuloitumaan mielenterveyspotilaaksi. Kukaan ei sellaista riskiä sanonut ainakaan ääneen. Mutta minun kokemukseni mukaan sellainen riski on olemassa.
Kun vietät oikein pitkään jossain seurassa alat saamaan vaikutteita. Kun joku minua nimitti kerran vaikutteille alttiiksikin mitä tosin en silloin ymmärtänyt miksi. Tuolta taideporukasta saan hyviä vaikutteita. En ala vaikuttaa hullulle vaan ihan tyylikkäälle taiteilijalle-.
Vielä niistä kysymyksistä, että vaikka ne olisivat joillekin ihmisille pelastus, niin syntipukin on aika kauhea soittaa luuriin, jossa hän saa kokea, että häntä ikäänkuin epäillään kaikesta mahdollisesta pahasta, väärästä ja negatiivisesta mitä nyt ylipäätään on olemassa. Miksi muuten kysyttäisiin häneltä outoja ?
Lisäksi luureissa asioita sävytetään kummallisilla tunnelmilla ja hyvin erikoisilla selityksillä .
Esimerkiksi mitä joku toinen keskustelija oli minulle sanonut, joku toinen epäili mahdolliseksi kuuloharhaksi. Kyllä sillä menolla ihminen voitaisiin lopulta saada aika sekaisin. Mulla on nimenomaan erityislahjana hyvä muisti siitä mitä ihmiset sanoo. Se onkin yksi syy mikä tuottaa monologiin paljon pituutta.
Ja koska mä olen tarkka sanoista, mä kuuntelen niitä tarkasti. Siksi mua on helpohko manipuloidakin, koska mä todella syvennyn ja keskityn tarkasti ja syventyneesti kuulemaani. Tosin yritän nyt lopettaa tuota tapaa, koska olen tullut siihem johtopäätökseen lopultakin etteivät ihmisten puheet useinkaan ole sen arvoisia.
Mä koin että luurit vääristi maailmankuvaa. Ei ihmiset normaalisti keskimääräisesti keksi sen tyyppisiä selityksiä asioille. -
Kysyin joskus suoraankin että: "Onko tämä joku niinkuin hullujen luuri ?"
Sitten vastaaja saattoi alkaa nauraa.
Sellaistakin muistaakseni ehdotettiin että kysyisin jostain terapiaa vaikeaan luurikokemukseeni. Mä tulin siihen johtopäätökseen että luurit on suljettava kokonaan. Muu ei auta.
Liika sulkeutuminen eristää ihmistä ja ne jotkut helmetkin jää sitten löytymättä... Ihmisten erottelukyky tyyliin vuohi-lammas-vuohi-vuohi-lammas olisi tietenkin hyvä kyky. Yleensähän ihmiset kai selviytyvät luurivelhoistakin... vai selviytyvätkö? No, itse voisin sanoa että erotan kyllä koska puhun jonkun järkevän ja empaattisen kanssa ja koska en... ainakin suurinpiirtein. Sama tällä palstalla...
Mutta: olen kyllä lukenut postauksiasi sen verran että olen ymmärtänyt sinun vaikutesi pitää riittävää etäisyyttä luurivelhoihin.
https://www.al-anon.fi/ryhmat_toim
”Ota mitä haluat ja jätä loput”.
Mielestäni tuon sisäistämiseksi kannattaa nähdä vaivaa.
"Kun minulle sellaiset pimeät kysymykset manipuloi minut kuin olisin kummitusjunassa lapsena ja sitten pelotellaan nurkan takaa aika jollain uudella hirveydellä... "
Niinpä. Terveysalan ihmiset ovat reippaasti ottaneet vain käyttöön kaikenlaisen kyselyn. Myös ihmisten seksuaalisuudesta kysellään avoimesti. Vaikka kysymyksellä tarkoitetaan yleisempää mielialaa ja vireyttä, voihan moni jossain kipeässä elämäntilanteessa käsittää sellaisenkin kysymyksen ihan väärin ja ehkä loukkaantuu vielä sellaisesta kyselystäkin... Ja varmaan moni loukkaantuu vaikkei elämäntilanne olisi kipeäkään.
Minä voisin sanoa vaikka: Pidä sinä oma seksuaalisuutesi niin minä pidän omani...
Mutta mitä nokkelaa vastata itsemurha-aikeista kyselijälle?
Kysymys voi tosiaan kuulostaa siltä, että on joutunut nokikkain jonkun hirviönarsistin kanssa, joka on päättänyt tehdä oikein kunnon henkisen pahoinpitelyn... Siis sellaiselle, joka ei ole moista mieleensä päästänyt edes. Hirveää, todellakin.
Oikeasti, joskus tosiaan tuntuu, että elämän tarkoitus suorastaan on tulla loukatuksi mahdollisimman monin eri tavoin. Minkähän tästä saa palkinnoksi, jos on valtava määrä loukkauksia kuormassa?
Joo kun mä olin sen hermostovamman takia niin avuton kun ei edes omat aistit toimineet, niin piti kysyä kaikkea muilta. Enhän mä muuten niin vietävissä olisi ollut. Mutta mun mielestä se tuossa oli vääryys että mua tulkittiin vietävissä olevaksi älyltä tai luonteelta ja siten sekin omaksi viakseni, mutta kun tilanne oli enemmän se kun sokea kysyi tietä ja näytettiin väärää suuntaa...
Niinpä.
Sum-summarum. Olit aivan liian heikossa kunnossa että olisit ylipäätäänkään voinut jäädä jonkun luuriavun piiriin... Hui-hui!
Olisit tarvinnut enemmän sitä oikeampaa tukea. Omia voimiasi väheksymättä, kun ne nyt tuntuivat olevan vähissä.
Nykysin mulla on mulle mieluisa vastaus seksuaalisuuskysymykseen. Elän selibaatissa ja sublimoin taiteeseen ja teen sillointällöin hieman eroottisia taideteoksia muiden taideteosten rinnalle. Siitä kiva tää, kun vastauksen voi yhtälailla pitää salassa, tai se on ongelmaton myös esittää julkisesti. Salaiset utelut käyvät turhiksi siltäkin osin.
Jos joku vielä vaivaisi minua aiheella, niin voin halutessani sanoa: "Noh mä voin näyttää sulle mun taideteokseni !" Menee hiljaseksi todennäköisesti siinä vaiheessa.
Vielä tuli mieleen luurista, että useamman kerran kun kysyttiin mikä mä niinkuin olen niin vastasin että taiteilija. Niin sitten seuraava oletus oli ikäänkuin että mä olen joku tosi huono taiteilija niinkuin. Miksi niin ? Pidetäänkö yleisesti luuriin soittajia huonoina jotenkin oletusarvoisesti ? Esim. että jos soittaja on taiteilija, niin hän on joku tosi kyvytön taiteilija sitten ? Kykenee enintään malliksi tai ottamaan mallia muilta ?
Noh minä keksin jollein sanoa silleen että kylläpäs nyt puhutte asiattomia..hyhyh.
Taisin vielä teititellä...
"Esim. että jos soittaja on taiteilija, niin hän on joku tosi kyvytön taiteilija sitten ? Kykenee enintään malliksi tai ottamaan mallia muilta ?"
Niin, on olemassa ihme ja kumma ihmisiä vielä nykyäänkin, joiden koko kokemuspiiri tuntuu koostuvan luusereista. Eivät ole koskaan muuta nähneetkään eivätkä ehkä haluakaan nähdä. Eivät tunne edes itseään huonoiksi, vaan ajattelevat ihmisten ikäänkuin kuuluvan joihinkin lokeroihin, joissa sitten elävät eri yhteiskuntaluokat ihan erikseen aidattuina ja kaikelta aidan ylittävältä tiedolta varjeltuneina.
Siksi ehkä tekevät oletuksen, että luuriapua voi kaivata vain alakastiin kuuluva ihminen. Mutta edelleen sitä ihmettelen, miten sinulle on voinut osua kaikki sellaiset. Vähemmän noita tuollaisia kai sentään on...
Toisaalta, kun joskus minullekin on tarjottu ratkaisuksi riettailuita (kunnon suhde??), niin olen ihmetellyt, että tarjottaisiinko ratkaisuksi miestä, jos oisin vaikka pääministeri... Eli onko niin, että halpa-arvoisemmille ihmisille voidaan tarjota halpa-arvoisia tekoja ratkaisuiksi, kun taas ylempiarvoisille niitä tuskin tarjottaisiin...
No, viimeinen luuriuhrini 😉 ymmärsi todeta, että vaikka onkin vaikeaa, ei tietenkään tarvitse luopua itsekunnioituksestaan... Eli pohjimmiltaan vähän fiksumpi kuin mitä siinä heti esiin nousi...
Kyllä minulle kuitenkin mieluummin kelpaisi ratkaisuksi vaikka miehen etsintä kuin esimerkiksi mikään kovin synkeä terapia, mutta ei kuitenkaan missään epäkunniallisessa muodossa. Kyllä minullekin kerran ehdotettiin miehen etsintää mutta käsittääkseni ihan elämänkumppanin muodossa,, joku täti taisi ehdottaa. Oikeastaan siitä en pahastunut. Ihan hyvä idea periaatteessa.
Mä taisin nuorena tottua toiskulttuuristen parissa siihen, että jos yksinäinen nainen on mitenkään surullinen ongelman ratkaisuksi ehdotetaan useammin hyvää avioimiestä kuin mitään terapiaa.
Kasteista vielä, että kun minähän olenkin tietyiltä osin alakastia, mm. taloudellisesti jne.
Mutta taide vähän muuttaa kastisysteemiä. Luin juuri jostain tuolta taidemaailmasta sanonnan jossa oli jotain sellaista että taiteilijat ovat siitä "vaarallisia", että sekoittavat kaikki yhteiskuntaluokat keskenään-
Mä en ole koskaan henkisesti elänyt pelkästään alakastin asioissa vaikka fyysisesti sitä olenkin ollut suurimman osan elämästäni. Mutta toisaalta vietin paljon aikaa lapsuudessa mm. oopperatalossa jossa sitten kuvittelin itseni sellaiseksi hienoksi hienojen rouvien keskellä.
Mä nuorena totuin siihen että vaikka mä olen alakastia niin mä pääsen aina välillä taiteilijana hetkeksi erilaisten muidenkin kastien joukkoon. Ja kun mä en ollut hermostovaurioitunut, niin mä osasin kyllä esiintyä yläkastinkin paikoissa asianmukaisesti.
Mä olen nuorena joskus esiintynytkin jossain yläkastisten tilaisuuksissa, vaikka se tuntuu nyt aika kaukaiselta vietettyäni kuusi vuotta puolihalvaantuneena aivovammaisena soitellen luureihin.
Nyt mä olen sitten tämmöinen nettimonogoloitsija. Tuntemattomat ovat Herran tiet niinkuin sanotaan...
Pidän eräänä mahdollisuutena miksi sain niin outoa kohtelua niin juuri siksi että sitä ei otettu huomioon sitä oleellisinta, että olin hermostovammautunut. Se seikka sivuutettiin koko ajan lähes huomiotta. Vastaajia kiinnosti enemmän minun persoonallisuuteni jonka ilmaisu oli lähes mahdotonta niin aivovammautuneena.
Olen edelleen hermostovammaoireinen, mutta saan sitä persoonaa vähitellen ulos sen vamman takaa kun vamma lievenee. Olen tässä kirjoittaessakin tehnyt sitä prosessia.
ihmiset luulee kai ettei aivovammautuneet voi puhua tai halvausoireiset kävellä. mutta kun mikä tahansa aivotoiminto voi vammautua jättäen jonkun toisen toimimaan.
Mun kävelytyyli muuten on viime viikkojen aikana muuttunut tosi paljon paremman näköiseksi.
No mitään oikeaa tuohon tilanteeseen ei ollut köyhälle saatavissa. Minähän soitin luuriin juuri siksi, että olin tilanteessa jossa mitään sopivaa ei ollut saatavissa. Eli oli osattava elää tilanteessa jossa mitään sopivaa ei ole saatavissa.
Sit mulle yritettiin koko aika keksiä kaikkea sopimatonta vaikka mun ajatus oli etsiä uusia ideoita uuteen tilanteeseen jossa mitään soveltuvaa ei ole saatavissa. Siltä pohjalta siitä todellisesta tilanteesta käsin olisin keskustellut.
No sitte mulle sanottiin jotain semmosta että se heidän keskustelu ei ole mitään progressiivista.
Mutta jos minä nyt ajattelen ihan loogisesti, niin en oikeastaan koe mitään sellaista keskustelua lainkaan mielekkääksi joka ei ole progressiivista.
Maailma muuttuu ja ihmiset kohtaa ihan uudenlaisia vaikeuksia, ei pelkkää masennusta...
Ajattelisin että ihmisillä on miljoonia erilaisia ongelmia. Ei mielestäni voi olla edes realistista että olisi vain yhtä, kahta tai kolmea sorttia.
Mulla on elämänkokemusta jo monenlaisten harvinaisempien ongelmien ratkomisesta ja vähän yleisempienkin, mutta pulmista ylivoimaisesti vaikein oli tämä kun oma ongelmanratkontaväline vammautui. Kuinka ratkoa se kun aivot eli oleellisin ongelmienratkontaväline itse vammautuu...
En kauheesti saanut apua tuon ongelman ratkontaan. mutta ei se mitään, olempahan joutunut miettimään kovasti kun tämä oli tämmönen aivovamma että tuo logiikka säilyi. Vähän muistuttaa tuota Guillain Barre hermostosairauttakin. Tuhoaa hermoston laajasti, mutta ei harmaita aivosoluja ja logiikkaa.
Esim. isäni ei vaivautunut liikauttamaan yhtäkään aivosoluaan asian eteen.
Ja hän pystyy sulattelemaan kertomiani asioita noin maksimi yks lause viikossa harvoin sitäkään. (vaikka on minua oppineempi)
Mutta joo nyt stop. Alkaa mennä monologiksi.
Jotenkin olen sen verran sitten ylpeä että ajattelen olevani riittävän valistunut miesasioissa ja jonkun takuuvarmasti saisin (ja saan) kiinni kuin sellaisen haluan... Että en luuriapua sellaiseen ihan tarvitse kuitenkaan.
Joo ymmärrän toki. :)
Minun osalta asia on vähän niin ja näin. En osaa napata minua kiinnostavaa miestä, en ole koskaan napannut. Mutta yksin toki en joutuisi olemaan edes vaikka en voi liikkua kodin ulkopuolella. Mutta minulla on linja etten miehiä päästä kylään lainkaan.
Mut joo mä jouduin kanssa selittään luurissa että jos miehestä olisin kiinnostunut niin en sitä varten kylläkään soittaisi maksulliseen auttavaan puhelimeen.
Joo ymmärrän tarkoitit jotain tuon tyyppistä. Onhan se halventavaa, en ollut uskoa korviani.
Tarkennan tuota että en ole ikinä yrittänytkään napata ketään miestä. En edes tiedä kuinka olisi soveliasta yrittää. :)
Minä en mitenkään voi hyväksyä sitä ajatusta että rääkätty ja syntipukattu heittellä oleva nuori (tai vanhempikaan) nainen ohjataan tai joutuu ohjautumaan hakemaan tukea miehestä. Se ei ole mielestäni kulttuurimme arvojen mukaista eikä edusta mitään toivottavaa ratkaisua sosiaaliturvaksi näin heikoilla oleville ihmisille. Tuskin kovin moni mies edes kokisi kovin antoisaksi ne antimet mitä tällainen asema tuottaa... pitää olla jo vähän... hmmm... kiinnostunut ja harrastunut ehkä vähän poikkeuksellisesti. :)
Ja varsinkin mitä tulee avioliittoinstituutioon, niin se tulisi kokonaan lakkauttaa. Parempi ja ajanmuaisempi olisi jokin sellainen sopimusjärjestely, joka perustuisi lapsen syntymään sitoen resusrssi tiukemmin lapseen ja lapsen ympärille.
Nämä on kovin kulttuurisidonnaisia kysymyksiä.
Mut minä haluan tässä vaiheessa olla eri kulttuureista elementtejä kokoava taiteilija.
Ja miehistä on monesti haittaa taiteen tekemiselle. Jos löydän sellaisen josta ei ole, niin sitten voin miettiä asiaa.
Mutta luin juuri oleellisimman kulttuurisidonnaisen asian: Länsimaalais-Amerikkalaisessa maailmassa uskotaan puheen ajatuksia selventävään voimaan, mutta Itä-Aasiassa monesti juuri päinvastoin. Ja minua on alkanut kiinnostaa tuo Itä-Aasialainen malli
Tätä länsimaista mallia olen kokeillut viimeiset viisi vuotta, enkä ole tyytyväinen lopputulokseen ja siihen aivovaikutukseen. Nyt kokeilen seuraavaksi aasialaista mallia.
Jotenkin samoilla linjoilla, mitä tulee avioliittoon instituutiona. Sen sijaan olen sitä mieltä, että ihmisillä saisi olla uskonvapautensa perusteella kirkolliseen vihkimykseen... Myöskin saavat juhlia itseään niin usein kuin ikinä haluavat, vaikka joka hääpäivänä uudestaan. Vieraat tulevat jos kutsutaan ja jaksetaan.
Minusta ei kuulu esim. sosiaalitoimelle kenen kanssa kukakin häccii ja missä. Tuosta kun voisi väännellä malleja niin paljon kuin ikinä jaksaa. Sen sijaan lapsistaan ihmisten tulee olla vastuussa. Jotain rotia sentään.
Ihan näin sanoilla sinulle asian ilmaisen, kun itseilmaisu ainakin näin somessa muuten on vähän vaikeaa... Eli muista pysyä kuitenkin edes auttavasti orientoituneena ympäristöön, että löydät kauppaan ym. tärkeitä asioita.
Olen myös sitä mieltä, että muissa kulttuureissa on yhtä tavoin itsekkäitä pyyteitä itsellä, uutuudenviehätys usein vain vetää, kunnes asiat tulevat esiin melko samankaltaisina kuin meillä täällä... Ihmiset ihan samanlaisia jopa, pohjimmiltaan. Monenlaista hörhellystä voi vetää peitokseen ja niiden alla jopa piilotella... Älä anna pettää itseäsi.
"Länsimaalais-Amerikkalaisessa maailmassa uskotaan puheen ajatuksia selventävään voimaan, mutta Itä-Aasiassa monesti juuri päinvastoin."
Uskon että tarvitsemme molempia. Sekä puhetta että rauhoittumista hiljaisuuden ääreen.
Eikö tuo jossain filosofisessä mielessä ole juuri se ajatus, että olemme kaikki samanlaisia, jos hiljaisuus on ratkaisu... Ilmeisesti olen hiljentynyt itse riittävästi.
Länsimainen ihminen on individualistinen, minä ainakin haluankin olla. Ainakaan vielä en halua sulautua yhteiseen ikuiseen... Ehkä enemmän vanhuudessa. Myös nuoruudessa oli ehkä enemmän sellaista.
Mutta mitäpä jos se onkin juuri se kauhea puheen pälätys kun on mun keskittymisen vienyt ?
No minä taas olin nuorena sellainen melkein Ykseyteen sulautunut mystikko, mutta kun pieleen meni kun aloin siinä sivussa sulautumaan narsisteihin.
Nykyään ehkä ajattelisin niin, että kaikki on yhteydessä kaikkeen ja siinä mielessä ollaan samaa pohjimmiltaan, mutta toisaalta ajattelisin että eri kulttuurien ihmiset eivät välttämättä ole psykologisesti pohjimmiltaan niin samanlaisia kuin usein ajatellaan.
mua kiinnostaa tuo ajatus
https://www2.psych.ubc.ca/~henrich/pdfs/WEIRD in Science.pdf
uudempana ajatuksena minua kiinnostaa ajatus, että ihmiset voivatkin olla yllättävän erilaisia toisistaan.
Ainakin m un päättelyt meni aika pieleen kun kuvittelin kaikki ihmiset jotenkin itseni kaltaisiksi nuorena.
jos linkki ei toimi aihe koskee tätä,
Relying on undergraduates from developed nations as research subjects creates a
false picture of human behavior, some psychologists argue
Joo sehän voi olla että olet hiljentynyt riittävästi. Minä puolestani olen puhunut riittävästi. Olen puhunut valtavasti ja useille ihmisille olen lähettänyt 200-500 sivua pitkiä mailejakin.
Olen ihan shokissa siitä sanamäärästä. Ja olen vakuuttunut että nyt tarviin aasialaista hiljaisuutta.
Arvailen jopa että jos eläisin samoine ongelmineni Aasiassa, minulle olisi jo moneen kertaan neuvottu hiljentymistä ongelman ratkaisemiseksi.
Joo mutta kun minun näkemyksen mukaan juuri se lapsista vastuunoton roti on kadoksissa. Pillupoliiseja on joka nurkassa, mutta mitä räikeimmistä lapsen ja nuoren kaltoinkohtelusta luistetaan mitä tökeröimmillä verukkeilla. Tuossakin luulisi avussa tehtävän jakoa että onko oikeasti kyseessä joku lapsen ja nuoren haastava temperamentti tai kehityskausikausi, vaiko lapsen törkeä kaltoinkohtelu naamioituna milloin miksikin. Harvemmin meinaa sinne marssitaan rinta rottingilla ilmoittamaan että heittelen tuota kakaraa pitkin seiniä koska se ärsyttää minua olemassaolollaan.
Tämän erottelun teko ja selvitys tulisi tietysti vaikuttaa asianmukaisesti toimenpiteisiin, näin ihan vaikkapa arkilogiikalla ajatellen.
Olisivat luultavasti sanoneet että puhun kuin käsittämätön papupata, että hijaisuuskurssille suositellaan!
Kerran nuorena minulla oli jotenkin mennyt paita pönkölle törröttämään ja viranomainen huomasi asian ja kysyi sen johdosta.
https://psychcentral.com/blog/silence-the-secret-communication-tool/
tuossa hiljaisuudesta kommunikaationa, mun uusi kiinnostus
No samapa tuo minun kohdallani. Ei hiljaisuus tai papupata, tai oikein mikään siltä väliltäkään ole ollut tuloksellista. Mutta varmaan sitten hiljaisuus ihan vain energian säästämiseksi ja uusien pettymyksien välttämiseksi.
Niin oikeastaan en sano neuvoksi muuta kuin itselleni. Jokaisen lienee parasta itsensä mukaan.
Mutta mulle on käynyt niinkin että sanani ovat jo kärsineet inflaation että siksikin mun olis oltava hiljaa jotta palauttaisin ne arvoonsa.
Minulle kirjoituksesi ovat olleet sekoitus lohdun ja virvoituksen vettä. En ole minä ainakaan inflaatiota suorittamassa kohdallasi. Samankaltaisuutesi erilaisuudessasi on osin hämmästyttävää monissa asioissa.
Kiitos sinulle sanoistasi.
Itselleni oli tästä ainakin se hyöty että ikäänkuin aivojumppasin samalla, josta koen enemmän hyötyä kuin tunteita loukkaavista keskusteluista. Minä en ymmärrä sitä kuinka monet eivät hahmota sitä että tunteiden loukkaaminen voi pahasti haitata erilaisia paranemisprosesseja. Tai sitten ovat narsisteja ja haluavatkin aikaan sellaisen haitallisen vaikutuksen.
Näin se menee jotkut toiset kokee saman rasitteeksi minkä toiset virvoitukseksi. :)
On mun puheita ennen aivovaurioita aina välillä jotkut arvostaneetkin, mutta sitten kävi niin että aivovaurio ikäänkuin vei ne epäarvostajat voitolle koska minusta ei voinut saada enää hyvää vaikutelmaa. Kaikki ei ehkä tiedä tai ymmärrä että mä sain tosiaan hermostovaurion ja aika pahankin. Ja siitä johtuu se varmaan hieman yllättäväkin käsittämättömän huono vaikutelma.
Mutta minun ajatukset ovat aina olleet vähän sellaisia sanoisinko "progressiivisia" heheh, joten olen jonkin verran tottunutkin jo siihen että niillä on sitten olleet ne kannattajansa ja epäkannattajansa.
Tuo syntipukkiasema on varmaan taas sellainen joka houkuttaa monia sellaisia ihmisiä sadismiin juuri meitä kohtaan ketkä eivät kykena/uskalla/ osaa purkaa pettymyksiään ja kohtaamiaan loukkauksia oikeaan osoitteeseen. Olemme selkeästi otollisia sadismin kohteita.
Tässä oli kans siitä sadismista jotain, joka saa ja on saanut ainakin minut varovaiseksi niiden henkilöiden suhteen ketkä väittävät ettei heissä tällaista mahdollisuutta ole ja tuomitsevat sen koettuna tunteena ja mahdollisena liikuttajana sairaaksi sellaisenaan, vaikka teon motiivina se vasta pitäisi olla tuomittava kulttuurissamme. Aina kun on mahdollisuus aikuisella valita tekonsa ja poistua tilanteesta...
https://yle.fi/uutiset/3-9844257
Eivät psykologisesti... ehkä. Eivätkä kokemustaustoiltaan. Elämme myös taloudellisesti ja rauhantilaltamme erilaista elämää. Mutta tarkoitan esim. valtiollista sotatilaa, jolloin reagoimme samoin, tunnemme samoin ja toimintatavatkin ovat osittain samoja... Vaatii tietenkin historiaan tutustumista vähän pintaa syvemmälle, että yhteydet löytyvät.
Sanana kehitysmaa tarkoittaa jotain sellaista tilaa, jossa Suomikin on ollut, vaikkei kehitysmaa ehkä sanan varsinaisessa merkityksessä ollutkaan, siitä huolimatta että monet ilmiöt ja muodit ovat Suomen saavuttaneet aina myöhemmin kuin muun Euroopan..
Kehitysmaista Suomeen muuttaneet ihmiset ovat tavallaan aikakausia jäljessä, ja elävät omaa unelmaansa eteenpäin kuin pääsevat työhön jne. Unelmat ovat hyvin samoja kuin meidänkin, mutta jotkut jutut painottuvat heidän oman aikakautensa mukaan. Esim. autoilu Suomessa huippujuttu 60-luvulla, kun uudet ihmisryhmät pääsivät käsiksi siihen ilmiöön.
Kaikilla tietenkin omat taustat, mutta tuon suuntaista.
Minä elin kokonaan henkisesti puolustautumatta koska en halunnut uskoa että ihmisluonne olisi n iin heikko että käyttäisi valtaa vain tilaisuuden saatuaan mikäli se on eettisen ajattelun vastaista.
Minä näin sen tosi räikeästi tässä kun on minua kuitenkin kohtalaisesti kunnioitettu ennen aivovaurioita, mutta sitten kun sain aivovaurion, niin avun sijaan koin joutuneeni joukkomollauksen kohteeksi.
Sitä minä en tule koskaan uskomaan että kaikki ihmiset saisivat mielihyvää toiselle ihmiselle tuottamastaan kivusta. Minä ainakin saa pelkästä ajatuksestakin kauheat tuskat itselleni.
Siis mulle oli kauhea järkytys että auttavassa puhelimessa henkisesti läntätään jos ei ns. osaa pitää puoliaan. Jos minä sen olisin tiennyt että siellä pitää pitää puoliaan tai muuten läntätään en olisi ikinä soittanut.
Minä tulin nyt sitten vähän hitaalla välähdyksellä tänne "pitämään puoliani" kun en välkympääkään keksinyt :)
No voihan siellä luureissa olla vauhdin hurmaan päässeitä ihmisiä, jotka eivät siinä tiimellyksessä sitten ajattele enää sen enempiä, itsellekin mullistus kun on ehkä päässyt itse autettavasta auttajan rooliin... yhtäkkiä, edes kouluttautumatta, vain hehkutettu että kun olet niin fiksu, ihan syntyäsi..
Yhtä kaikki, ei noita pitäisi NIIIIIIN täydestä ottaa. Mutta ikävä kyllä senkin kokemuksen sitten saa vasta kun on niinkuin kantapään kautta oppinut...
Ketään ei pitäisi ottaa loppujenlopuksi NIIIIIN täydestä, Mutta ymmärrän toki sen tunteen kun on vaikeaa ja turvautuu sitten siihen joka auttajaksi ilmoittautuu. Yleensä noiden kai kuuluisi yrittää ohjata sitä ihmistä eteenpäin paremman avun piiriin kun ihmisellä on oikein vaikeaa.
Jos ajattelet että ovat ehdottaneet terapiaa tai psykologia tms. Niin voisi ajatella, että pääasia että ehdottavat jotain. Terveysalan ammattilaiset sitten ovat parempia löytämään edes asiantuntevaa neuvontaa.... jos ihminen nyt olisi tullutkin väärästä ovesta, uskoisin noin. Pääasia että asiat etenevät.
Minulle ei kaikesta huolimatta ole vielä auennut, miksi aiot ilmeisesti käyttää vuosia elämästäsi pelkkään puhelinavun mollaamiseen. Tuo ehkä sinun aivovoimistelua--- toisten haukkuminen... myös...???? Ehkä ne muutkin siellä vain voimistelevat aivojaan, kun ovat olleet käytön puutteessa??
Yhtä kaikki, varmaan siellä luuriavuissakin on ihmisiä, jotka tosiaan etsivät siellä itselleen sopivaa keskustelukumppania ja sinä ongelmasi kanssa olet hidastanut heidän menoaan. En tiedä kun en ole kuullut, vaikea sanoa.
Sen kuitenkin voin sanoa, että harvinaisempiin brobleemiin sellaisista luureista ei voi apua saada. Korkeintaan neuvon siirtyä eteenpäin, tukevampiin apuihin... eivät varmaan osaa tietää mihin. Ei niissä luureissa ole pääsääntöisesti korkeasti koulutettua lääketieteellistä osaamista.
Ja ennekaikkea, tuosta sinun luureihin kohdistuvasta tulvastasi...
Jokainen valitsee oman taistelunsa. Sinun taistelusi on luuriväkeen kohdistuva...⚔️
Pitäisiköhän minunkin löytää joku hyvä taiselu? Olen tyytynyt näihin oman elämän ihmisten kanssa käytyihin... Mutta katse siis etäämmälle... Hmm.
Luuletko sinä tosiaan että minä kokonaan yksinäinen hermostovaurioinen ihminen kohdistan jonkun taistelun 700 ihmisen joukkoon ? Anteeksi mutta en jaksa enää hulluja keskusteluja todellakaan keskustella !
Ja siirryyn sinne hiljaisuus treeniin. En olisi uskonut näinkin hulluja täältä lukevani.
Eihän tämmösiin aiheisiin kuulu edes liittyä mikään taiteleminen vaan ihmisten auttaminen on rakastamista !
Mähän just kritisoin sitä että "pitää osata pitää puoliaan" jos soittaa auttavaan puhelimeen, siis ihan kuin se olisi joku taistelu. Ja minä en sitä ideaa ole keksinyt !!!!!! vaan juurikin päinvastoin !
Anteeksi. Alkoi oksettaa tämä keskustelu. Poistun.
Olen+tässä+vaiheessa++100%+varma+että+aasialainen+hiljaisuuden+viisaus+on+tässä+paikallaan+!!!
Kokeilun uutta luontohippien elämäntapaa ilman nettiä ja puhelinta. Goodbye! All best !
Sitä on kyllä todella vaikea käsittää että joku saa heikossa kunnossa olevan, puolustuskyvyttömän, kaltoinkohdellun ja heikon mollauksesta kicksejä. Sellaisen, joka ei varppina ole mitään pahaa kelleäkän tehnyt ja tahtonut. Todella vaikea, ellei mahdotonta käsittää. Eikä minusta tarvitsekaan. Jospa vaan esittelisivät taipumuksensa, niin tietäisi ettei tarvitse olla tekemisissä. Siinä sitä eroavaisuutta on ainakin.
Tilanne on kokonaisuudessaan niin erikoinen, että en keksi nyt muuta kuin olla hiljakseen ja tarkkailla tilanteen kehitystä että mitä tämä kaikki nyt oikein onkaan. En osaa tässä vaiheessa sanoa enempää.
No jos mä nyt vähän selitän vielä. Kun mä siis jouduin aikoinaan semmosten sosiaalisten pelien keskelle mistä olin ihan pihalla koska en ymmärtänyt sosiaalisista peleistä silloin vielä mitään. Ja niissä peleissä siis muut loi mulle jonkinlaisen valepersoonan. No mähän olin ihan pihalla miten maailmassa semmosta voi tapahtua ehkä osannut puolustautua. Lähinnä ainoastaan mun psykopaatti tiesi ettei se ole mun oikea persoona. Mun psykopaattihan sen ekana kekkas että olen Asperger kun huomasi etten tajua yhtään mitä mulle tehdään niissä sosiaalisissa peleissä,
Ja siis mä jouduin vasten tahtoani tosi pitkään ikäänkuin jollain tasolla näyttelemään niinkuin se mulle kehitelty valepersoona olisin minä, koska mut laitettiin koko aika tilanteisiin jossa mun väitettiin olevan se, ja mun oli lähes mahdoton niissä alkaa selittää monien ihmisten keskellä, etten mä ole se.
Sitten mä keksin tuon taideprojektin oikean persoonani paljastamisen edistämiseksi.
Oikeastaan tässä vaiheessa tuntuu tosi hassulle että kun mä alotin tuon taideprojektin minusta tuntui niinkuin tekisin jotain niinkuin tosi tosi kiellettyä maalatessani noita tauluja. Maalasinkin niitä alkuun lähinnä salaa. Vasta sitten kun niitä oli jo suurempi määrä, julkistin ne kaikki kerralla nettiin. Ja mulla on nyt niinkuin projekti, että haluan transformoitua siitä minulle kehitetystä valepersoonasta tuoksi oikeaksi minuksi. Niin tässä on tavallaan sosiaalisesti epäselvyyttä siitä kuka minä oon.
Ja sitten sitä oli vielä sata kertaa vaikeampi saada selville kun vammauduin päästä varpaisiin. Koska oon niinkuin tosi piilossa ollut niiden vammojen alla.
Siis voi olla että osa ihmisistä karttelee minua ihan senkin takia vaan kun ei ole tiedossa kuka mä olen, niin se ehkä sitten tuntuu vähän arvelluttavalle jotenkin.
Mutta mun mielestä mun taide jollain tavalla on sitä kuka minä olen,
Siinä mielessä tilanne on vähän jännä silloin kun ihmiset tykkää minun taiteestani mutta ei minun persoonastani.
Mutta se voisi johtua siitä että he uskoo edelleen sen mulle luodun valepersoonan olevan minä.
Ja mä koen joutuvani sosiaalisesti olemaan osittain siinä valeroolissa edelleen, koska niin monella ympärilläni on tajunnassaan mielikuvitus että se olen mä.
Mutta se on tosi rankkaa mun tajunnalle käsitellä tota kuviota.
Mutta+tuo+kysymys+on+niin+monimutkainen+etten+nyt+sitä+ainakaan+olisi+alkanut+selvittämään+missään+luureissa+enkä+sinne+sitä+varten+ole+soittanut.+Vaan+siksi+että+mut+jätettiin+fyysisesti+vammautuneena+yksin.++Ja+kyllä+mä+suhtaudun+asiaan+ja+siitä+puhumiseen+100%+vakavasti.+Minua+ei+tässä+tilanteessa+mikään+hölöpelleily+kiinnosta+vaikka+huumoria+toki+en+ole+elämästä+menettänyt.
Ei+minua+kiinnosta+puhua+vaikeuksistani+kenenkään+kanssa+kuka+ei+puhu+asiasta+ihan+kunnolla+100%+vakavasti,+mutta+ei+kuitenkaan+mitenkään+synkistelevästi+tai+piruja+seinälle+maalaavasti.+.
Mutta se pahin valeversiohan on sellainen jonka mukaan tätä henkilöä joka mä oikeasti olen ei ole olemassakaan, Siksikin kirjoitan paljon monologia, koska väitän ettei tätä monologia voisi olla jos sen kirjoittajaa ei olisi olemassa. Ja väitän että tämä minun persoonallisuuteni on erittäin vakaasti ja pysyvästä tällainen: kiinnostunut etiikasta, henkisyydestä, taiteesta ja liikkeistä varsin ensisijaisesti, sekä joistain luontoon liittyvistä asioista.
Pystyn puhumaan ja kirjoittamaan noista aiheista niin paljon ettei se olisi mahdollista jos se ei olisi mun oikea persoona.
Mutta onpa röyhkeää joiltain ottaa tuollainen persoonallisuuspoliisin oikeus jolle mukamas olisit tilivelvollinen itsestäsi ja olemisen tavoistasi. Kertakaikkisen omituista tässä ajassa, jolloin ihmisellä on oikeus ja velvollisuuskin suojella henkilöään ja persoonaansa, eihän kaikkien tarvitse sinua tunteakaan. Jos jotkut ovat päättäneet nähdä sinut pahassa valossa niin he ovat varmaan valinnallaan päättäneet samalla olla olematta tekemisissä, luulisin? Vai ovatko he kenties päättäneet sinun "pahuutesi" ja "turmeltuneisuutesi" jollain reseptillä "parantaa" joukolla, vai mitä ihmettä? Tuota on saanut joskus ihmetellä että kun ja jos ei kerran tykätä niin silti niin kovin kutsutaan seuraan ja mukaan.
Tämän "pitäisi" olla anonyymi palsta, joten enpä tiedä kuinka paljon tänne kirjoittelemasi monologi voi sinua noissa kohdin ja noiden henkilöiden suhteen auttaa. Kuulostavat jotenkin persoonaltaan vinksahtaneilta että ehkä on hyvä että pysyvät kaukana?
Onhan täällä ties mitä aika pitkälle vietyä hahmoa seikkailemassa, mikä lie harrastus on, kirjailijaplantut harjoittelemassa(?) niin että onhan se mahdollista että olet itsekin sellainen. Oli niin tain näin, niin minä en tule sinulta henkkareita penäämään saatika menneisyydestäsi todistusaineistoa keräilemään tai tonkimaan. Jos olet taitavasti asiaa käsittelevä fiktio, niin so? En nyt näe että takana voisi olla mitään kauhean huonoa motiivia vaikka olisit itse pieksukaveri..? Eipä ne ammattilaiskäsittelijätkään roolinsa takaa itseään ja omia heikkouksiaa/vahvuuksiaan/taipumuksiaan/tottumuksiaan ja suhteitaan esittele kuin valikoidusti, niin en nyt ymmärrä miksi joku toinen olisi kaikille velvollinen paljastamaan kaikkia asiansa... kuulostaa tosi arveluttavalta se.
Minustakin tuo on tosi räikeä ajatus. Minulle on myös sanottu että olisin sellainen joka tappelee kaikkien kanssa?! Siis Minä Tappelisin!?! Elikkä minä olisin aggressori joka hyökkisin kaikkien kimppuun (lähinnä kai henkisesti tarkoittaen)?! Ihan vain huvikseni hyökkäävyyttäni ja eripuran lietsomiseksi?!
Minusta se oli turvattoman laumaelukan vikinää joka ei kestä ihan perusteltujen epäkohtien osoittamista ja tarvittaessa asettumista ryhmän hellimien mielipiteiden ja mielipidejohtajien kanssa konfliktiin. Tai sitten kyseessä oli täysin arvostelukyvytön tapaus, joka ei tunnista järjellisiä perusteita minkään sortin havaintoesityksellä.
Aikamoista.
No minä olen aina ollut kriittinen ajattelija. Tarkastelen kaikkea vallitsevaa kriittisesti, mutta en koskaan puutu kenenkään toisen asioihin.
Mutta koska keskustelut ovat koskeneet minun asioitani eivät niiden toisten, niin saan omia asioitani kommentoida niinkuin haluan.
Mitä järkeä olisi sellainen luuri jonne soittaa ja sitten muut määrittelisi siellä minun asiani anonyymisti ja ihan mielivaltaisesti ja minulla ei olisi asiaan mitään sanomista. Ainakin olisi syytä sitten varoa sellaista luuria jos sellainen olisi.
Ja mun pitäisi oppia myös varomaan ilmaisemasta sitä jos pystyn näkemään toisissa jotain hyvää ja kaunista. Se aina kääntyy minua vastaan. Olen tainnut ymmärtää maailman jotenkin väärin.
Aina kun mä näen toisissa kaunista, minut aletaan näkemään huonona.
Ehkä mun ei kannattaisi enää. Ehkä parempi että etsin kauneuden muualta kuin ihmisistä.
No minä en tiedä edes miten noin päälaelleen käännettyihin syytöksiin voi kommentoida. Varmaan joku pitkä tuijotus ja kulmien kohotus ja sen jälkeen paikalta poistuminen sanaakaan sanomatta (eikä ikinä takaisin) välittäisi viestin parhaiten, kun näillä perstyypeillä tuntuu olevan sitä kykyä ja lahjoja tulkita asiota eksaktisti paljon vähemmästäkin.
Joo paikalta poistumista yms. mun olis pitänyt harjoittaa paljon enemmän. Se on tosi hankalaa kun päästää sen liian pitkälle niin sitten se alkaa tuntua jollein koukulle mitä pitää selittää ja selittää ikäänkuin sitä että miksei jo poistunut. Mulle on käynyt sitä ihan yksityiselämässäkin. Jos mä olisin itsekkäämpi minua pidettäisiin parempana ihmisenä, niin kai sitten olisi oltava.
Siis todellakin kaikkea puhumattomuutta, paikalta poistumista yms mun pitäisi harjoittaa.
Ihan harmittaa kun olen päästänyt muita tekemään sitä minulle, kun olisin voinut tehdä itse. Mutta kun en voinut tietää etukäteen, koska itse olen aina pyrkinyt olemaan tasapuolinen.
Tasapuolisuus ei toimi sosiaalisissa ryhmissä joissa odotetaan lojaliteetteja ja puolueellisuutta perustuen ties mihin arvoihin ja arvostuksiin mm. tuntemisaika, ryhmähierarkia-asema, suosittuus...
Todellakaan selittely ei auta vaan pahentaa vain tilannetta, koska joku vinksahtanut saattaa ilmeisesti nyhtää semmoisesta jotain vallantunnetta. Kyse ei siis suinkaan aina, ilmeisesti edes kovinkaan usein, ole väärinymmärryksen korjaamisesta, tietämättömyyden paikkaamisesta, selitystä vaativan simppeliydestä, taikka ymmärtämättömyydestä vain vailla ymmärrystä. Kohtuullisen esitelmän jälkeen jos ei tajua niin miksipä jäädä vääntämään. Turha ja turhauttava suhde oli syy mikä tahansa.
Minä tietyllä tapaa yliarvioin välillä ihmisiä, ajattelen että kun vaan riittävän vilpittömästi ja avoimesti selitän se johtaisi kunnioitukseen. Mutta ei niin käy.
Niin joo sen takia kai ikäänkuin olenkin Asperger koska mä vastaan yhtä kohteliaasti kerjäläiselle ja kuninkaalle. ..riippumatta omista kiinnostuksistani.
Tulipa mieleen etten muuten taida enää koskaan keskustella äitiini liittyen kenenkään kanssa. Se on tunnetasolla kohtuuttoman loukkaavaa monella tavalla. Itseni ja jotenkin myös äitini puolesta. Jo se on kohtuuton loukkaus että joku vieras puhuu minulle niinkuin tuntisi äitini paremmin kuin minä joka olen elänyt tietyllä tapaa melkein kuin kiinni hänessä. Mä en kyllä koskaan enää puhu ihmiselle joka on tuntevinaan äitini paremmin kuin minä- Tunnen isäänikin paremmin.
Juttu ei ole niin että supertavalliset vanhemmat ovat jotenkin kummasti saaneet tosi erikoisen tyttären. Vaikka minä itsekin uskoin siihen sepitelmään joskus nuorena. Asia on niin, että ehkä olen hieman erikoinen koska olen oikeesti elänyt näiden ihmisten erikoisen puolen kanssa koko ikäni ja pääasiallisesti sen.
Voi olla pidemmän päälle raskasta olla jonkun silmissä kauniita. Myöskään koko sakki harvoin on samasta puusta veistettyä, eli ehkä pitävät jonkinlaisena harhana.
En alkaisi esiintymään jonkun silmissä kauniina. Ei kiinnosta. Minulla itsetuntoa omasta takaa kuten osaan myös itse arvoida omaa kauneuttani, joten en kaipaa sellaista hehkutusta vierailta tahoilta, joiden motivaatiot eivät koskaan voi olla tiedossa. Ehkä hän myy jotain 👈
"Olen tainnut ymmärtää maailman jotenkin väärin. "
Jeps. Mustavalkoisena jossa ihmiset odottavat kehuja sinulta.
Mielenkiintoista.+Tekään+ette+ymmärrä+minua+lainkaan.+Se+ei+ole+kehua+vaan+100%+aito+kauneuden+kokemus,+joka+tuntuu+valtaavan+koko+sisimmän.++Se+ei+ole+harha.+Esteettinen+kokemus+on+toki+aivojen+tuottama.+Mutta+jos+mun+aivot+tuottaa+mulle+semmoisia+joistain+ihmisistä+se+on+täysin+aito+kokemus,+eikä+edellytä+toiselta+esiintymistä+kauniina.+Mulle+ne+on+elämäni+arvokkaimpia+kokemuksia,+toisille+arvottomia.+Mutta+tuntuu+oudolle+että+mua+lähes+vihataan+tuon+aivo-ominaisuuden+takia
Ei se ole kehua, sen vain haluaisi jakaa toisillekin kun sen kokee. Koska mä koen että se on parasta mun elämässä, niin sen haluaisi jakaa toisellekin.
"Minusta se oli turvattoman laumaelukan vikinää joka ei kestä ihan perusteltujen epäkohtien osoittamista ja tarvittaessa asettumista ryhmän hellimien mielipiteiden ja mielipidejohtajien kanssa konfliktiin. "
Asetutko konfliktiin joskus vain näyttääksesi että uskallat asettua konfliktiin jonkun ryhmänjohtajaksi kuvittelemasi kanssa?
Mutta on semmoisia harvinaisuuksia jotka pystyy vastaanottamaan tuota jonkin verran. Tulen silloin tosi iloiseksi.
Mielenkiintoista. Minulla yksi sellainen aika avuton ystävä joka selvästi kohdistaa minuun tuollaista tunnetta. Vastineeksi hän sitten odottaa että minä suhtautuisin täysin kritiikittömästi häneen. Minua naisena inhottaa sellainen ihannointi. En halua sellaista. En tarvitse sellaista. Olen riittävä tiettyyn tasoon asti enkä tarvitse siihen lupaa häneltä. Tunne on yksin hänen. En tiedä mitä hänen pitäisi niille tunteilleen tehdä, mutta minä en niitä todellakaan halua.
Minun a-tutullani myös jotain tuollaista. Vuosikymmenten mittaan se ominaisuus on hänestä itsestään ilmeisesti muuttunut harmilliseksi. Hänestä on tuntunut, että hän on antanut paljon mutta ei ole saanut vastineeksi riittävästi. Kyse hänellä siitä, että hän on kaiken lisäksi katkeroitunut parisuhteissaan, ne eivät anna hänelle sitä mitä hän niiltä odottaa.
"Tekään+ette+ymmärrä+minua+lainkaan.+Se+ei+ole+kehua+vaan+100%+aito+kauneuden+kokemus,+joka+tuntuu+valtaavan+koko+sisimmän.+"
Aika kauheita kirjoitat. Ei aito esteettinen kokemus ole minkäänlaista arviointia, se on ihan sama kuin miten joku kokee esim auringonlaskun jossain kauniissa paikassa. Mä olen nyt sitten tehnyt näistä kokemuksistani taidetta ja siihen ne kelpaavat.
Mun psykopaattikin ensin sanoi minun häneen liittyen maalaamaani taulua että se olisi liian kaunis, mutta ei se ole.
Ne tahot, joilta olen valmis ottamaan positiivista palautetta, on todella vähän. Olen valinnut ne tarkkaan ja tässä elämänvaiheessa ne liittyvät kaikki vapaa-aikaan. Työssä en sellaista halua, en koskaan. Tunnen itse vahvuuteni.
Tulee mieleen, että sellainen ihailu voi olla aliarvioimistakin. Yllätytään siitä että minä olen hyvä.
Nautin positiivisesta palautteesta ainoastaan kun se tulee itse avostamaltani taholta, asioista joista voin itsekin uskoa, että olen kovan työn tuloksena sen ansainnut, voittanut itseni tms.
Eli ns. kenen tahansa tallaajan on aivan turha minua alkaa ihailla. Viestii vain hänen omista puutteistaan tai kyvyttömyydestään nähdä tilannetta riittävän selvästi... Nyrpistän nenääni moisille hehkuille, varsinkin jos niistä vielä tullaan minulle sanomaan.
Jos minä kehun esim. jonkun taiteilijan työtä, niin esitän kehuni niin, että se sopii tilanteeseen. En nosta itseäni esiin... jolloin jos nostan itseni esiin, kyseessä onkin se, että haluaisin itse huomiota. Täytyy muistaa oma asema ja se, onko minun arvioni ja pitämiseni minkä arvoista...
Kehut voi antaa ystävällisesti, muistaen kuitenkin tilanneyhteys eikä nosta itseään siinä ylös.
Arvatkaa mitä noi kirjoituksenne sattuu mua rintakehään fyysisesti.
Ei noilla kirjoituksillanne ole mitään tekemistä tämän kokemuksen kanssa. Ehkä ne noin luulee muutkin tai ainakin siltä se tuntuu.
Mun mielestä tuollaiseen kokemukseen ei kuuluisi mikään tuollainen analysointi lainkaan. Se vain on. Itse en nyrpistele nenääni jos joku kokee jossain mun tekemässä jotain kaunista.
"sama kuin miten joku kokee esim auringonlaskun jossain kauniissa paikassa. "
Kokemuksemme ovat henkilökohtaisia. Kuten auringonlaskua ei voi kukaan omistaa.
Taiteesi on sinun. Äitisi mielipide sinun maalaamastasi kuvasta hänestä on hänen, ja hänellä on oikeus siihen, se on hänen oikeutensa...
Mutta taideteos on sinun, ja saat itse olla siitä mitä mieltä haluat.
Ehkä ne noin ajattelevat... ja jotain muutakin mitä minä en tiedä mitä ne ajattelevat. Juuri siksi kirjoitan ajatukseni, paitsi minusta on kiva vähän myös tehdä monologia, niin että myös sinä voisit edes hiukan päästä ajatuksen päähän, mitä niillä ihmisillä voi mielessään pyöriä. Enhän minäkään sitä voi tietää.
En tietenkään oikeasti nyrpistä nenääni. Vertauskuvasta kyse.
No mä en mielessänikään nyrpistele nenää kelleen joka kokee jotain kaunista,
Niiden ihmisten monimutkaiset ajatukset ei ole mun kokemusmaailmaa ollenkaan. Ei ne liity oikeesti minuun.
Jos heille tuntuu kauheelle olla mun esteettisen kokemuksen kohteena niin mulle tuntuu kauheelle olla niiden heidän ajatusten kohteena.
Siinä määrin kauheelle että olisin kyllä jättänyt esteettisen kokemuksen kokematta jos olisin tiennyt mitä siitä seuraa.
Ainakin pitänee jatkossa rajoittaa kaikki myönteiset tunnekokemukset taiteilijoihin.
Oon huomannu yhden taiteilijan kanssa voidaan rennosti lähetellä toisillemme vaikka mitä sydämiä eikä kumpikaan ala luulemaan että siinä olis mitään sen kummempaa motiivia tai henkilökohtaisempaa kiinnostusta tai mitään ihmeellistä motiivia. Kunhan lähetellään kivoja kuvia.
Ja sitäpaitsi ei mulla itselläni mene kehut mitenkään päähän.
Mä koen ne aina silleen vaan että ai kiva kiitos. En mä edes ala miettimään mitä he minusta päässään ajattelee.
Mutta jos ajattelen niinkun esim. että joku täällä palstalla jotain koki kirjoituksissani itselleen hyväksi, niin en minä sitä osaa ajatella että miten hän kokee ja että miten se niin olisi, mutta ymmärrän vaan siinä mielessä että itse aina koen milloin mistäkin jotakin löytäväni eikä ihmiset tavota sitä minun kokemusta, niin siinä mielessä ymmärrän että muillakin vois olla noin ja jollain sitten jopa mahdollisesti minun kirjoituksistani.
Mun vanhemmat alkaa tässä vähitellen tuntua mulle vieraammille kummallisille ihmisille. Enkä mielelläni samaista itseäni samaan porukkaan. Mutta mulle parempi olo kun he tuntuu vieraille.
Minä en ainakaan kykene samaistumaan vanhempiini joista toinen on elänyt idyllissä ja toinen vähemmässä ydinperhekokoonpanossa sukuineen ja investointeineen. Täysin vierasta hylkivää elementteineen. Vierasta, kuten tämäkin keskustelu monelta osin. Johtunee tästä Minä-sukupolven läsnäolosta parisuhdeproblemaattisuuksineen. Ehkä seuraavalla sukupolvella on enemmän tilaa näille asioille, ettei meidän tosiaan tarvitse teloa itseämme verinahalle yhä uudelleen ypärsitössä, mikä elää ihan toista kehitysvaihetta. Voinemme keskittyä hiljentymään ja poistumaan paikalta niin kuin olisi ollut syytä jo aikoja sitten.
Hienoa. Tuo on varmaan merkki siitä että olet kehittynyt.
joo varmaan
Joo mä heräsin aamuyöstä outoon olotilaan. Mun monet vaikeudet johtuu siitä että koen koko ajan tajunnassani mun vanhemmat mellastamassa kuin kaksi suurikokoista hallitsemattomissa olevaa mellastajaa joilla ei ole mitään tokkua missään. Siksi mun on tosi vaikea keskittyä itseen ja omiin tekemisiin ja tuosta johtuu hyvin suuri osa vaikeuksistani.
Ja mull
Sit mulla on koko aika olo että mun pitäisi jotenkin huolehtia noista itselleni ylivoimaisen voimakkaista mellastajista ja mulla on koko aika hätä siitä...niin että päätä pyörryttää ja vaikea pysyä pystyssä
Psykopaatti juonii ja narsisti on ihan pihalla, lähinnä naureskelee ettei ymmärrä mistään mitään...
Ja mä täällä koitan hermostovaurioisena analysoida kuviota pää kuumana.
Auttajista ei siinä mielessä ole minulle apua kun ei he mm. usko että tuollaisia ihmisiä kuin vanhempani on olemassa. Niin siitä asiasta kiistely on mulle vain ja ainoastaan rasitteeksi.
Huom. mun vanhemmat ovat kodin ulkopuolella fiksukäytöksisiä. Oikeastaan me kaikki.
Miten auttajat voisi täysin fiksusti käyttäytyviä ihmisiä opettaa käyttäytymään kunnolla ?
Jokseenkin mahdotonta.
Mua ei kiinnosta parisuhdekeskustelu ollenkaan. Mulla on linja että jos en itse pärjää jonkun miehen kanssa, en sitte halua mitään hänen kanssaan ja sillä selvä. En halua toteuttaa mitään suhdetta kehenkään mieheen kenenkään mitenkään avustamana. Jos en löydä sellaista jonka kanssa itse pärjään ihan omin avuin olen sitte sinkku lopun ikää.
Oon mä varmaan henkisellä tasolla kohdannut narsisteja miehiäkin mutta en mä jaksa puhua heistä mitään. Kun ei kiinnosta.
Mut mä ymmärrän että se on eri juttu jos on jotenkin juridisesti narsistin alainen.
Lisäksi äitini noita-akkuutta käsittelevät puhelut olivat niin heikkotasoisia, että jos maailma olisi oikeudenmukainen saisin rahat takaisin.
Ei tarttis ainakaan kysellä kenenkään perheestä mitään jos ei aio uskoa.
Isäni tuossa lohdutteli että noita-akka äitinä on ainakin harvinainen.
Noh, jotenkin siitä ajatuksesta varmaan tässä nyt pitäisi edetä.
En kuitenkaan varmaankaan kirjoita nettiin tämän enempää noita-akoista.
Nyt keksin teorian, mun vanhemmat olisi piilottaneet minut koska minä ihan pokkana paljastan heiltä perityt kummallisuudet tyyliin : "Ai ja mitä ?" Ja he: "Shhhhh, ihmiset kuulee." Ja sit he niinkuin hieman häpeillen olkapäitään kohautellen muka täysin ymmällä : "Nooh, kun tytär vaan on vähän eriskummallinen josta ei tiedä onko lintu vai kala, ei kyl ymmärretä yhtään miten kummassa sellainen..." . Voidaan vaikka kaikki yhdessä vähän nauraa kun se on niin eriskummallinen.
Tän mun nettikirjoitusprojektin vois laittaa otsikolla: "Syntipukin muotokuva".
Joo, niin minä olen kirjoitustasi pitkälti lukenut ja ymmärtänyt. Se on todella kivulias osa kunnes sitä oppii ehkä palauttelemaan oikeille omistajilleen ei useinkaan kovin herttaisin seurauksin.
Tässä joku aika hyvä juttu kuviosta, jota olemme jo jossain opiskelleetkin.
http://claimyourtreasure.com/scapegoat/
Artikkeli mielestäni koskee myös ketjun aloittajan aihetta varsin suoraan
Tuo on todella hyvä artikkeli. Paljon on tuttua siinä. Koko nuoruuteni hoin että sanokaa nyt mitä minä olen tehnyt väärin, jotta voin korjata ! Ikinä ei kerrottu mitään-
Mun oleellisin syy lopettaa monologi on se että sen jatkaminen ylläpitää jotain noita syntipukkielementtejä. Ihmiset joille puhun sitä kohtelee minua aika epäkunnioittavasti. Mutta ihmiset joille en puhu sitä, ovat ihan kohteliaita. Tuossa minulla suuri syy lopettaa keskusteleminen ja keskusteluapuun osallistuminen.
Sairaan itsekästä sakkia. Mä autan teidän uhreja suoraviivaisesti ja kasvotusten. Törmäillään!
Ajatuksesi on todella herkkä.
Miten erottaa uhriutunut, epäonnistunut manipuloiva psykopaatti, tavallisesta empatiaan kykenevästä ihmisestä?
(Jos unohdetaan MAO-A väkivaltageeni, kaksisuuntaiset, ADHD;t, asperger ja muut diagnosoimattomat tyypit, jotka aiheittavat samantyyppistä haittaa toisten ihmisten elämään.)
Ei ole maailman helpoin duuni sulla. Oletko koskaan harkinnut tutkijan uraa?
Varmaan lukemalla tätä palstaa, epäilemällä ja tekemällä diagnooseja anonyymeistä kirjoittajista jotka ovat ihan kiltisti ja eettisesti harjoittaneet ajatustensa vaihtoa saaden joitain oivalluksia tilanteeseensa? Ehkä he lähtevät nyt uudistuneella arsenaalillaan manipuleeraamaan ihmisiä yhä hienostuneemin ja taitavammin esittäen uhria alati uskottavammin saavuttaen... sääliä?
Joo mä en jaksa olla täällä kun nämä palstatkin on vähän liian levottomia.
Sitä he ei luureissakaan ymmärtäneet että hermostovaurioinen kyllä ensisijaisesti tarvitsee ihan omaa rauhaa. Ja sitten kun asia on noin, niin ei olisi ilmeisesti saanut edes kertoa kenellekään vammautuneensa, kun ihmiset sitten loukkaantuu siitä jos tilanteeseen soveltumattomat avut ei auta. Ja sitten siitä tulee vielä emotionaalisesti vaikea olo vammojen lisäksi. Kaikkein käsittämättömintä mulle on se ettei ihnmisiltä löydy sitä empatiaa ettei hermostovaurioituneena juurikaan jaksa mitään monimutkaista sosiaalisuutta ja avuksi sitten tarjotaan suuret määrät juuri sitä ja oikein monimutkaisesti. Ja joku sitten tarjoaa vielä "jengitaisteluita". Että just joo silleen. Se on mitä kohtaat, jos etsit apua hermostovaurioon maailmasta.
"Sitä he ei luureissakaan ymmärtäneet että hermostovaurioinen kyllä ensisijaisesti tarvitsee ihan omaa rauhaa. Ja sitten kun asia on noin, niin ei olisi ilmeisesti saanut edes kertoa kenellekään vammautuneensa, kun ihmiset sitten loukkaantuu siitä jos tilanteeseen soveltumattomat avut ei auta."
Olisikohan sinun pitänyt aloittaa puhelusi esittämällä, että et halua sieltä mitään apua, vaan haluat vain kertoa että olet hermostovaurioitunut ja selviydyt omin avuin omassa rauhassasi. Ja ainoastaan tahdot sen kertoa.
Kun luureissa on valmistauduttu joissakin kriisiapuun... Ilmeisesti et ole asiaa tehnyt selväksi ainakaan👈
Kyllä olen tehnyt selväksi, perinjuurin selittänyt moneen kertaan, mutta asiaani ei vaan oltu avoimia kuulemaan. Siksi soitin lukuisia kertoja yrittäen kertoa sitä. Ja sitä se oli koko soittelu, yritin kertoa asiaa mitä ei haluttu kuulla.
Siks mä tulin kirjottaan sitä ulos tänne.
Olen itse varsin tietoinen omasta asiastani. Osaan jopa esittää sen melkein valmiiksi pureskeltuna. Sitä ei myöskään ehkä haluttu hyväksyä- Itse ei olisi saanut tietää omasta elämästään mitään.
Mun psykopaattikin tuossa yks päivä mulle selitti että niitä on olemassa jopa semmosia ihmisiä jotka ei itse tiedä mitä apua tarvitsisivat. Mä en oikeen meinaa ymmärtää semmosta.
En mä edes ala kysymään mitään apua jos en tiedä mikä on ongelma. Tuntuisi ihan hölmölle.
Näinkö: "Tarvitsen apua, mutten tiedä mikä on ongelma ?"
Ääh...liian älytöntä mulle...
Ja niin, mihinkään jengitappeluihin en osallistu koskaan edes verbaalisesti. Mä seison aina asiani takana itse ja yksin ja keskustelen analysoiden.
Jebulis, lähtemäjjä pois tilanteesta joisssa ei uskota/kunnioteta näkemyksiä. Kovaa manipilzatsioonia.
Sitten ne ei vain ole ymmärtäneet. Varmaan aika harvinaista, että joku soittaa auttavaan puhelimeen vain saadakseen kertoa, että ei halua mitään apua. Etkö millään voisi ajatella, että ymmärtäisit itse että tuollaista voi olla vaikea, ellei peräti mahdotonta ymmärtää?
Ei vaan siis sttä olin päätynyt epätavanomaisiin vaikeisiin vaikeuksiin, joihin ei ollut suoranaisesti asemassani järjestelmässä apua, mutta että silti piti löytää tapoja selvitä jotenkin.
Ehkä ihmisten on vaikea sulattaa että tuollaisia tilanteita voi tulla elämässä vastaan jossa päätyy eräänlaiseksi "väliinputoajaksi", eikä ole tahoa jonne voi osoittaa että mene sinne ja sinne niin asia selviää. Niin sitten ei haluta uskoa koko tilannetta vaikka se on todellinen. Mutta sehän on minulle tosi vahingollista jos lakkaan hahmottamasta tilanteen sellaisenaan kuin se on kuten meinasi käydä luurien aikaan. Siksi kritosoin,
Minun on kokemusteni perusteella helppoa uskoa että on tilanteita ja asemia niissä, joihin ei ole apua, tai periaatteessa voisi ja pitäisi olla mutta että niitä asioita käsitellään epäasianmukaisesti, epäeettisesti ja mielivaltaisesti. Ja jotkut asiat mennessään väärin alunperin vain eskaloituvat ajan myötä vaikeimmiksi.
"porukka alkaa jakautua leireihin miten mun asiaan suhtautua"
Kuulostaa kyllä pelottavalta tiedonkäsittelyltä ja vastaanotolta että siihen suhtaudutaan huutoäänestyksellä ja makuasiana... hui hurjaa. On varmasti syytä sellainen instanssi jättää kokonaan ottaen huomioon tilanteesi vaikavuuden ja vaikeuden...
Joo siksi minä en tarvitse apua vaikka tilanne on hyvin vaikea koska arvioin että jopa aivovaurioisena olen todennäköisesti paras kantamaan siitä vastuun niin että lisävahingoilta vältyttäisiin.
Luurissa kovasti ihmettelivät miksi minulle on niin tärkeää että minun puhettani uskottaisiin. Noh, juurikin siksi että se kyettäisiin vastuullisesti hoitamaan niin ettei kelleen aiheudi tilanteesta enempää vahinkoa koska minulla on tarkin tieto kokonaistilanteesta, Mutta luurissa eivät kyenneet tuota logiikkaa ymmärtämään. Ihmettelevät vaan miksi olisi tärkeää uskoa mitä joku puhuu. Siinä onkin sitten heille pohdittavaa
Mutta kun on jokin oikein monimutkainen vyyhti , vain asianosainen voi sen tietää niin yksityiskohtaisesti että osaa arvioida mitä mistäkin toimesta voi seurata mihinkin suuntaan. Yritän kantaa vastuun monista ihmisistä ja asioista yhtä aikaa. Mutta jos joku joka ei tilannetta tunne hyvääkin tarkoittaen altaa söheltää jossain kohtaa vyyhteä hän ei välttämättä osaa etukäteen arvioida mahdollisia seurauksia vaikka joillekin ihan muille ihmisille siitä.
Eli ihan vastuuntunnon takia en ole ottanut vastaan apua kun olen huomannut että monille auttajille edes sillä ei ole väliä puhutaanko totta vaiko valehdellaan. Asiat voivat mennä vakavasto vahingolliseksi jollekulle osapuolelle jos niiden rakoon pujahtaa yksikin vale
Se minua vain tässä vähän huoletti että pystynkö tähän kaikkeen yksin vielä aivovaurioituneenakin kaiken aiemman lisäksi. Siksi vähän soittelin luuriin kun olin huolissani pystyykö aivoni toimimaan riittävän jämptisti aivovaurioituneena. Koska aivovaurio voi aiheuttaa sellaista epävarmuuden tunnetta fyysisestä syystä. Siksi soitin sinne että olisin pysynyt vahvana mutta sieltä alettiinkin minua laittamaan henkisesti lyttyyn ja lisäämään epävarmuutta. Siksi kritisoin
Mä soittelin sinne taatakseni että pysyn vahvana hyvin vaikeassa tilanteessa jotta kaikki hoituu vastuullisesti, mutta sieltä koettiinkin tehtäväksi kyseenalaista minut koulunumeroista lähtien. Itsentuntoni laski sinne soittelun johdosta erittäin huomattavasti.
Minuun vaikutti tosi voimakkaasti niiden ihmisten puheet siinä nykyistä aivovaurioituneemmassa olotilassa. En enää pystynyt edes keskittymään monimutkaisen tilanteeni hoitoon, kun jouduin aivoissani niiden ihmisten puheiden ihmeelliseen maailmaan.
Ja nyt minulla on mennyt kauheesti voimavaroja pääni putsaamiseen niistä jutuista niin että vieläkään en ole ihan päässyt asian ytimeen.
Mutta yritän nyt uudelleen skarpata.
Puhelimen suljen tästä päivästä lähtien josko keskittyminen hermostovauriopäällä onnistuisi paremmin. Nettimonologitkin pitäisi olla loppusuoralla. Yksityiset monologit olen jo lopettanut.
Minun analyysini mukaan näillä ns. aikuisuhreilla, jos sellaisista nyt voidaan ylipäänsä puhua, ei ole juuri mitään muuta kuin loukkauksia tarjottavana lapsiuhreille. Niille ,ketkä on sallitusti vallanalaisesti altistettu kaltoinkohtelulle ja pahoinpitelyille. En ymmärrä että eivätkö he todella näe itseään ja kommentrointiaansa meidän asemasta, vai onko kyseessä taas joku vitsi?
Minusta liian mustavalkoista ajattelua. Kahtia jaettua... iso väli kahden ihmislajin välillä, vai mistä mahtaa olla kyse.
Ainakaan minä en ajattele ketään pelkästään lapsiuhrina... ainakaan ketään aikuista. En tietenkään tiedä, kuinka paljon kukakin kantaa menneisyydentaakkaansa harteillaan, eikä se varmaan tulekaan nähdyksi noin vain, vaivattomasti. Miksi edes tulisi?
En edes tiedä keskustelevani kenenkään lapsiuhrin kanssa.
Mutta ehkä sinäkään et nyt vain ymmärrä keskustelujen kaikki sisältöjä. Olet varmaan se sama, joka käyttää itsestään ja poijusta ilmausta me... Vaikka minä nyt lähinnä keskustelen enimmäkseen taiteilija-poijun kanssa... Olen itse taideharrastaja.
Mutta että minä nyt sanoisin sinulle jotain muuta kuin loukkauksia, niin toivon sinulle jotain hyvää ja toivon että sinunkin keväässäsi olisi lintujen laulua ja auringonpaistetta 🕊️🌤️
Minä sanoisin näin että oli sitten lapsi tai aikuinen, maailmassa voi olla tilanteita, joissa päätyy sellaiseen vallanalaisuuteen johon ei voi omilla toimillaan tai asenteillaan vaikuttaa, että ne on erilaisia tilanteita kuin ne joissa voi.
Esimerkiksi vaurioitunutta aivokudosta ei ole kovin helppoa hallita ajatuksen voimalla kuin ehkä jos Luoja sallii. ..vaikka olisi millainen ajattelija.
Lapsi joutuu vanhempiensa vallanalaisuuteen tavalla jolle ei voi mitään. Kuitenkin myös aikuinen voi maailmassa päätyä monenlaisiin vallanalaisuuksiin, jossa hän on jonkun niin ylivaltaisen asian alainen ettei hän voi tilanteeseen omilla toimillaan tai asenteillaan vaikuttaa vaikka tekisi kaiken tehtävissä olevan.
Esimerkki tuollaiseisesta tilanteesta voisi olla sisällöltään virheellinen viranomaisratkaisu joka ei korjaannu vaikka kaikki tietäisivät sen olevan virheellinen. Sitten ihmisen on vaan jotenkin elettävä sen kanssa.
Niin tuollaset tilanteet on erilaisia sellaisista niinkuin suhteellisen tasavertaisista ihmissuhteista,
Kritisoisinkin myös sitä että ihmisiä eri ammateissaan vaaditaan olemaan niin virheettömiä, että harva sitten varmaan edes uskaltaisi korjata erehdyksiään.
Olisi minusta hyvä jos systeemi olisi sen verran lempeämpi, että ihmiset voisivat korjata haittaa aiheuttavia erehdyksiään ilman ikäviä seurauksia.
Mutta varsinkin koska en edes ole poliitikko niin en voi asialle mitään.
Se on aikamoinen loukku jos joku toinen päätyy erehtymään niin että erehdyksen korjaaminen tuntuu hankalalle. Mitä voit itse asialle tehdä, jos ei auta vaikka kuinka lempeydellä olisit valmis ymmärtämään erehtyjää ? Jos systeemi on niin kova, ettei siinä sydämen voimalla pitkälle pötki ?
Kiitos vaan. Tässähän alkaa jo tuntemaan olonsa kovinkin halutuksi keskusteluseuraksi...heheheh (vähän huumorilla tarkoitan, en ihan niin tosissaan)
Mutta tuohan se just onkin, kun ihmiset löytää jotain yhteistä, vaikka sitten taidekiinnostus tai kokemus lapsuudenperheestä, niin ihmiset helpommin kokee empatiaakin silloin, mutta kun mitään yhteostä ei löydy oman kokemusmaailman kanssa, he ovat usein varsin välinpitämättömiä mikä toisen ihmisen tilanne on. Siksi ehkä minullakin on turvallisempi olo sekalaisen taiteilijaporukan keskellä kuin auttavassa puhelimessa asian kanssa joka on vastaajille vieras heidän omassa kokemusmaailmassaan. Heti ne ihmiset oli kivoja luurissakin joilla vain oli jotain yhteistä, vaikka sitten MS tauti.
Jos mä nyt suoraan julkisesti kerron, mutta mulla alkoikin tuntua luurissa että porukka alkaa jakautua leireihin miten mun asiaan suhtautua. Mutta siis tuommosessa tilanteessa parempi mun pysyä sieltä poissa vaikka olisi kivojakin joukossa. Kun siis mun hermosto kaipaa enemmänkin rauhoittumista ilman valtavaa määrää sosiaalista juttua.
Tuohon joku kai keksi ratkaisuksi että pyrkivät hokemaan minulle aina jotain samaa, mutta se alkoi tuntua vähän luonnottomalle minulle.
Sitten se meni hankalaksi kun oli kai vaikea päättää että pitääkö mulle sanoa että luuri on kaikkia varten, minuakin, vai pitääkö minulle vastata,että luuri on tavallisempiin vaikeuksiin ja minun ei tulisi sinne soittaa. Ymmärrän että tuo on eettisesti hieman vaikea kysymys.
Sitten toiset valitsi tuosta ratkaisusta toisen ja toiset toisen . Ja sitten osa oli äkäisiä kun menin siinä ristiinrastiin. No selitin syyn. Niin sitten minulle sanottiin, että minun pitää itse tehdä se päätös sitten. Toiset sanoi että ilman muuta soita ja toiset että älä soita.
Mulla meinas mennä pää pyörälle kun mulla oli itsellä se hermostovaurio pahana.
Välillä jotkut olivat hyvin vakuuttuneita että kyllä varmasti muutkin vastaajat ajattelevat kuten he, mutta ei asia kuitenkaan niin ollut. Enkä kyllä haluaisi soittaa luurin jossa kaikki pakotettaisiin ajattelemaan samoin.
En olisi soittanut sinne ollenkaan jos vaikeuteni olisi ollut sellainen joka selviää ratkaisulla: mene tai soita sinne ja sinne . Soitin just siks kun sellaista ratkaisua ei ollut. Ei mun sellasta helppoa ratkaisua keneltäkään kysyä tarvi.
No sit mä keksin tämän mikä aika paljon tietyllä tapaa auttoi ainakin edes tähän pisteeseen että pystyn käymään kaupassa ja sellaset välttämättömyydet ilman vanhempiani.
Sen väliajan henkisesti kestääkseni vietin aikaa "virtuaalipakolaisena" ulkomailla.
Hyvä Luoja mikä päivä minulla. Olen ihan pökerryksissä ja pyörryksissä. Aamuyöllä puhuin pitkän puhelun psykopaattini kanssa tai enemmänkin kuuntelin papatustaan pääni pyörälle tunnin. Sit alko tuntua että siihen ei kyllä pidä manipuloitua. Kyllä se kuulosti suht ok, mutta tunne sanoi että jotain on ihan pielessä siinä. Kävin kaksi kertaa kaupassa, mutta jotenkin ihan tokkurassa. Toisell
Toisella kertaa psykopaattini oli sattumalta samaan aikaan kaupassa ja meinasi tulla jälkeeni kassajonoon mutta hiipaillikin sitten muualle kun luuli etten huomannut, no sit myöhemmin kävin moikkaamassa kummallisissa tunnelmissa. Tunnelmat ovat niin kerrassaan kummalliset että oloni tuli varsin huolestuneeksi. Säälittääkin minun psykopaattini kun näin hänet mutten voi asialle mitään kun hän aamuyönkin lateli niin tiukkaa tekstiä ja loukkaantuu kaikesta muusta avun tarjoamisesta kuin fyysisestä työnteosta johon pääsisin jos pystyisin
Kotimatkalla tuli olo etten kertakaikkiaan selviä heidän kanssaan vaikka oikeastaan välitän heistä. Mutta koen joutuvani täydelliseen kadotukseen heidän kanssaan, siis ihan kirjaimellisesti. Ja se pelottaa. Jotain sellasta valheellista ja epätotta menossa on.
Narsistilleni selitin asiat tekstiviestein. Häneltä tuli lopulta viesti ettei hän osaa vastata.
Selitän joskus lisää jos jaksan nyt pitää vähän levätä
Sanotaan nyt näin että pystyn kaikesta karmeudestaan huolimatta rakastamaankin näitä ihmisiä nyt loppuenlopuksi, mutta mun on siitä huolimatta katkaistava kaikki kommunikaatio, sillä mä muuten kertakaikkiaan joudun kadotukseen ja täytyy mun nyt kuitenkin tehdä parhaani jottei niin kävisi
Rakkaus toki tässä on yksipuolista, mutta ei se niin mua oikeastaan haittaa, tavallaan mä olen rakastanut aika moniakin ihmisiä yksipuolisesti eikä se mua oikeastaan haittaa.
Mutta kuitenkaan kadotukseen en haluaisi.
Mä nyt paljastan mitä kävin joitakin päiviä sitten tekemässä: Halaamassa hirveää noita-akkaa.
En mä heitä todellakaan vihaa mutta loukkaa kyllä ne puhelinvastaajat jotka luuli mun jotenkin vihaavan. Kävisin mielellä noita-akkaa halaamassa vaikka joka viikko mutten mitenkään voi koska he ei yhtään välitä mitä mun elämässä käy, he todellakin ajattelee vain itseään eikä muuhun pysty
Tosiaan niinkuin heiltä puuttuisi jokin pala aivoista enkä minä sen ilmiön kanssa selviä.
Nyt aamulla mun psykopaatti selitti että narsistin pitäisi siivota varastonsa ettei kuollessaan jätä taakseen sotkuista varastoa. Jotenkin niin synkeää, että tommonen asia on tärkeämpää kuin rakkaus.
Itkettää katsoa vanhuksia jotka lopulta tarraa tavaraan ja romuun, kun se tänne kuitenkin jää se romu eikä ketään pelasta.
Siis jos saavat valita tyttären rakkauden tai romun niin valitsevat romun. Jotenkin uskomatonta. Ja heille tämä rakkausvaihtoehto kuulostaa järjettömälle.
Mut mä en voi mitenkään tuon romuvaihtoehdon alaisuuteen alistua hajoamatta kokonaan.
Jotkut ihmiset eivät ilmeisesti tajua aivoissaan rakkautta niin että se tosiaan jää heille tyhjäksi käsitteeksi. Mutta mua karmasee semmonen, selkäpiitä karmii.
Kyl mä rakastan heitä, mutta selkäpiitä karmii tilanne jo niin että pakko "paeta".
Mä en uskalla päästää itseäni enää näin huonoon kuntoon kuin vanhempieni kanssa meen, että ihan pökkyrässä-.
Tuo on aivan tavallista repliikkiä vanhetessa... Ja niin totta. Minä sen ikäinen että sekä minä että useimmat ystäväni jo vanhempien poismenon kokeneet. Jäänyt irtaimisto ja pikkutavara siellä kaapeissa ja vastastoituna yleensä kaikille ongelma... Ei tietenkään mikään iso ongelma, mutta käytännössä vähän tilanteesta riippuen tavaroita käydään läpi, varstoidaan jatkovarastoihin odottamaan aikaa jolloin jälkeläinen ehtii käydä tavaran läpi... Siitä huolimatta vaikka tavarat tulisi joku nouto hakemaan, ne mielellään käsittelee. Mukana runsaasti tunnetta, ehkä jaetaan sisrusten kesken, ehkä annetaan jotain sinne jotain tänne... Ekotorille, muuhun kierrätykseen, kaatopaikalle. Usko vain. Jossain asioissa vanhempasi ovat sinua edellä, yksinkertaisesti vain edellä. Vaikka olisiv mitä paatteja. Luulisi että psykopaatti ei murehtisi jälkeenjäävien työtaakkaa... Sehän on suorastaan empaattista.
Eipä silti, vanhempien pesää siivotessa useimmat taitavat tehdä tarpeellista surutyötä samalla. Mutta vaikka he itse oisivat jo tarpeettomasta luopuneet ja siivonneetkin varastonsa ihan näitä kaikkia luonnollisia silmällä pitäenkin, niin kyllä silti vielä useimmiten riittää yllinkyllin.
Tässä siis realityä.
Ehkä sinun realityä. Minua ei aihe kiinnosta eikä tule kiinnostamaan. Mun elämän sisältö ei ole tuollaisissa asioissa alkuunkaan. Ja minkään tavaran muodossa en ala vanhempiani muistelemaan.
Itselläni ei muuta ookkaan kuin tauluni joiden arvo on lähinnä henkinen.
Jos on paljon jotain roskaromua kai sen köyhäkin jotenkin saa kaatopaikalle. Jos psykopaattini ei tule tyhjentämään varastoani, lähetän omanikin sisällön kaatopaikalle, jos saan rahan kokoon siihen.
Oli mitä oli mun oli pakko eilen katkaista koko yhteys niihin ihmisiin. Saivat mut tosi pelottavaan kuntoon, Ja nyt tässä iltapäivällä on alkanut kunto selkiytymään. Eli huonovointisuuden aiheuttava tekijä on aivan selvä. Vaihtioehtoja tässä ei jää, koska heistä aiheutuu mulle vaikeita sairauskohtauksia vaikka kuinka välittäisinkin heistä.
Selitin heille että mulla ei ole muuta kuin rakkautta antaa ja kun rakkaus ei heitä kiinnosta, tilanteelle ei ole mitään tehtävissä. Koen että he estää mua rakastamasta muitakin ihmisiä ja se on niin vakava asia, että vaihtoehtoja ei jää.
Olen vihdoin tullut järkiini. Kuinka mä olenkaan voinut lähteä mukaan semmoseen juttuun että mun pitäs opetella lopettamaan rakastaminen tullakseni juttuun psykopaatin kanssa tai rakastamiskyvyttömien vanhempien kanssa. Kohtuuton odotus minua kohtaan.
Ihmettelen itseasiassa itseni lisäksi kaikkien niiden logiikkaa jotka ovat lähteneet tuollaiseen juttuun mukaan.
Minätaas en usko että minun kohdallani vanhempani olisivat niinkään tavaran perään. Toisen puoliso on enemmänkin, mutta ainakin toisen vanhempani kohdalla vaikuttaa varmasti kunniallisuus tai hänen käsityksensä (ulkoinen) siitä. Varmaan myös muita keskiluokkaiseen onneen ja idylliin liitettäviä (ulkoisia) asioita, erityisesti parisuhteeseen liittyviä toiveita ja arvostuksia.
Mun vanhemmilla ei ole enää mitään idylliä esittää ja päivä päivältä vähemmän on, ei heille jääne kuin kummallinen henkinen tilansa.
Ei siellä luureissa paljon tuntuneet oikeista ihmisistä mitään välittävän. Mummonikin kuoli luurisoittelujeni aikaan henkisesti synkeässä ilmapiirissä valitellen henkisiä kärsimyksiä. Ei nille vastaajille millään tuntunut olevan mitään merkitystä. Etiikka tuntuu aika unohdetulta.
Minä en voi tuoda äidilleni mitään henkistä valoa koska hän kokee loukkaavaksi vähäisimmänkin yrityksen. Sanoo vain napakasti että hän on sellaiseksi persoonaksi muotoutunut kuin on eikä mun pidä yrittää mitään neuvoa. Vaikka en minä missään neuvomistarkoituksessa.
Minäkin olin tässä toivuskelemassa todella vaikeita tunteita aiheuttaneesta menetyksestä, kunnes jotain käsittämättömän pahaa ja raukkamaisen alhaista taas kaadettiin niskaani. Kun sitä on tapahtunut koko eläma niin ei mitään uutta, mutta kunto ei taida kestää enää stressihyökyjä sairastelematta fyysisestikin. Tässä meneekin nyt taas vähän pitempi aika taasen toipuessa ja rajatessa jälleen uusiksi mahdollisia elinpiirejä ja mahdollisia suhteita. Kovin kapeaksi jäänee se tila sitten, jos sellaisen joskus pystyy muodostamaan.
Meillä on varmaan yhteistä se että meillä on herkkyyttä tunne-energioille jotka voimakkaasti vaikuttavat kehoonkin. Mä sain luurista sellasia tunne-energioita joita mun hermosto ei pystynyt käsittelemään ja vielä pahemmin tässä viime päivät vanhemmiltani minkä seurauksena koin jotain niin kauheaa että mun on pakko nyt uskoa että mun on täysin väärin altistaa itseäni semmosille energioille, se on suorastaan vaarallista.
Mä vähän luulen ettei tämmöiseen ole muuta lääkettä kuin sen verran itsekunnioitusta ettei kuuntele tunneasioissa ihmisiä joilla ei ole aitoa tunnetta hyvällä tavalla käsiteltävässä asiassa.
Mun oli vaarallista kuunnella eilen tunti mun psykopaattia aamulla. Ei tunteellisen ihmisen hermosto kestä moista tunteettomuutta. Se on vaan hyväksyttävä ettei se kestä. Mä välitän mun psykopaatista kun tunnetta on ja halailisin häntä mielelläni mutten voi koska hänestä aiheutuu mulle neurologisia häiriötiloja
Ja tunnetta ei tietenkään ole jo kuulija ei edes usko kuultavan asian olevan totta. Silloin tulee tosi huonoa tunne-energiaa luuria pitkin kalliilla rahalla.
Moni ajatteli tälleen: "Joo mä kuuntelin" niinkuin mekaanisesti. Mä vaan en ymmärrä mitä apua on mekaanisesta kuuntelusta. Mulle se ei anna mitään muuta kuin huonon tunnetilan.
Tai tulee mieleen lähinnä joku utelias joka vain haluaa kuulla toisten ihmisten asioita kukaämistäkin motiivistaan. Se loukkaa ihmistä jos asia on hyvin tunnesisältöinen.
No meillä on samansuuntaiset prosessit menossa. Mun pitää rajata myös puhelin piirieni ulkopuolelle.
Mutta olen jo kerran kokenut että kaventaminen voikin laajentaa piirejä.
90+%+pahasta+tunne-energiasta+joka+aiheuttaa+mulle+oireita+on+tullut+vuosikymmeniä+puhelimen+välityksellä.+Miksi+käytän+sitä+?
"If you are neutral in situations of injustice, you have chosen the side of the oppressor. If an elephant has its foot on the tail of a mouse and you say that you are neutral, the mouse will not appreciate your neutrality."
Desmond Tutu
Tuosta syystä neutraali kuunteluapu ei auta minua, koska se vahingoittaa tuota tunnetta.
Juu tietysti. Loukkaahan se pahastikin oikeustajua, jos ei validointia epäoikeudenmukaisesta tilanteesta saa, ja tilanne jatkuu ja annetaan jatkua... hamaan (hiiren) loppuun saakka.
Iltalehdessä oli juttu, että tunteita pystyy tulkita parhaiten puheäänen perusteella, joten puhelin on oiva väline keskittyä toisen tunteisiin.
Totta !!!
Huomasin luurissa, että parista lauseesta vastaajan ääntä pystyin etukäteen tietämään hänen mielipiteensä suurinpiirtein.
Kerran sanoin että kuulen äänestä ettei keskustelu tule onnistumaan, no keskustelija loukkaantui moisesta äänen perusteella ennakkoluuloisuudesta, noh...avauduin sitten, mutta ei hänkään kokenut niin kovin ymmärtävänsä juttuani.
Mutta koska ongelmani on fyysinen ja neurologinen sekä sitten tunnetasoinen liittyen narsismiin, niin se luuri ei tehnyt hyvää...itseasiassa matkapuhelinsäteily vaikuttaa samansuuntaisiin seikkoihin solutasolla kuin mistä jotkin neurologiset vaivani ovat aiheutuneet.
ja sitten narsistien tunteettoman käytöksen tunnetason loukkaus voimistui vain luurissa.
Siis mä itse jos joku vaikka kertoo mulle että on saanut aivovamman, niin vastaan oikein tunteellisesti: "Oioioioi". Toisille tuo tuntuu hyvälle, toisille ei.
Siis siinä äänessä pitää kuulua pahoittelu sekä rohkaiseva lempeys ja se että mä tunnen sen miltä se tuntuu jos on aivovamma.
toivottavasti ei ole joku syöpäkin kun on vaikka mitä outoa.
Mutta se ei menny niinpäin että ne vastaajat olis eläytyneet mun tunteisiin, vaan siinä kävi niin että mä elin tunteella heidän puheitaan. Ja todella rankkoja tunteita elinkin. Rankimpia kuin koskaan ennen elämässäni.
Tuo lienee oleellisin syy epäonnistuneeseen soittokokemukseeni. Koin tunnekuormittuvani, en saavani vapauttaa omia tunteitani.
Tulin sitte vähän tänne vapauttamaan niitä.
Tuli mieleen eettinen kysymys johon en varmuudella osaa vastata.
Onko hyvä jos auttajan homma enemmän antaa kuin ottaa ?
Vai pitäisikö auttajan homman enemmän ottaa kuin antaa ?
Eiköhän auttajan roolin ja nimikkeen alle voisi olettaa sitä vahvuutta ja antamista, muutenhan tilanne ja roolit on väärin nimetty, eivätkä vastaa todellista tapahtumista. Tällaistakin tapahtuu ja tehdään manipulaation keinoin varmaan jonkin verrankin. Kyseessä olisi silloin enemmänkin joku ihme hyväksikäyttö ja kuppaus, loisiminen tms. kaasuvaloissa.
On tässä ollut epämääräisiä oireita ja toistuvia flunssia viime vuosina, mutta olen pistänyt ne poksahtaneen stressihermoston piikkiin ja asennoitunut että näin tulee oleman. Joitain vuosia sitten kärsin todella jäykästä niskasta ja sain jotain ihme kouristelujakin ja epäilin jo ties mitä aivokalvontulehdusta mutta ei se sitten ollutkaan. Siis fysiikka vaan alkaa pettämään allergisoiden yhä pahemmin kaikelle ja kaikille... Sitä on nyt kuunneltava herkällä korvalla ja suojeltava itseä.
Mutta mulle sitten jotkut perusteli asian luurissa näin: "Mutta ei me olla auttajia !"
Minulla heräsi kysymys että mistä hommassa on kyse jos ei auttamisesta ?
Ehkä pitivät auttajina ainoastaan ammattilaisia psykologeja. Mutta mitä nämä muut vastaajat jne on jos ei auttajia ?
No on kauheita oireita ollut pitkään rintakehän toisella puolella ja kyljessä taukoamatta kuukausia.
Mullahan oli ton neurologisen vaurion alussa kauheet kouristelut. Kouristuin asentoihin joista ei päässyt pois. Jos vaikka nosti jotain lattialta kouristuikin maha niin ettei päässyt enää suoraksi ja sit piti nyrkeillä lyödä mahaa että pääsi ylös.
Pitäisi tietää, että minne olet soittanut ja millä mandaatilla nämä "auttelijat" vastaavat ja toimivat. Kriittinen saa olla myös avunhaussa, vaikka se huonossa kunnossa voi olla vaikeaa, joskus tai ehkä monesti jopa kohtuuton vaatimus.
Sinun olisi ehkä noissa kuvailemissasi oireissa ollut syytä soittaa jo ambulanssi.
No kun en mä voinut kun sairaalassa oli kirjoitettu virheellisesti enkä mä pystynyt kunnolla puhumaan. Mut olisi lähetetty rankkaan nukutuksessa tehtävään toimenpiteeseen väärin. Ja siitä tuskin olisin hengissä selvinnyt.
Yritin kirjeitse korjauttaa erehdyksiä mutta ei onnistunut.
Ja puhelimessa lääkäri suhtautui täysin välinpitämättömästi jalkojeni toiminnan lopahtamiseen. ..siis jalat meni sellaiseksi spagetiksi niinkuin.
Niin no tuokin on jotenkin helppo meikäläisen uskoa, kun yhden tytön kuolemaan johtaneista (myös omakohtaisesti koetuista) virheistä vaaditaan ällistyttävän röyhkeästi ja järjen vastaisesti lisää rahaa ja resursseja professiolle pyrkimättä selvittämään mistä asia johtuu.
En tiedä miten potilasasiamies suhtautuisi josko sitä sitten vaikka ihan olisi aihetta syytteeseen hoitovirheestä. Millainen kulttuuri näissä asioissa sitten vallitsee ja kuinka suojattuja terveysalan toimijat sitten ovat, niin sitä en osaa sanoa. Sosiaalipuolella ne on varmaan ainakin jotain melko koskemattomia, ja vastassa on vielä joku lauma sekoboltseja jotka raivohulluina rähjää vääristä huostaanotoista. Sois lopettaa koko hullunmyllyn ja sanoa vaan rehellisesti hakatuille lapsille että no cando, ei oo, paska homma, koeta kestää kunnes saat jonkun mihen pyydyksiisi. Kun tämä se on rehellisesti sanoen se homman juju muutenkin.
Mutta tänään kävelin paremmin kuin kuuteen vuoteen. Laitoin ekakerran jalkaan viisi vuotta kaapissa odottaaneet uudet saappaat jotka jopa kopisee vähän :)
Tuohon pitää vielä lisätä tietysti muita toimijoita jotka haittaavat asiodeni edistymistä, ja joita olenkin luetellut täälläkin jossain varastetussa osiossa. Ja lisäksi joku epämääräinen hyönteisparvi silloin tällöin surisee, mutta ne taitaa olla jo vähän kulttuurihistoriallisesti kuriositeetteja. Ehkä joku hyönteistutkija on sellaisen tajunnut kokelmiinsa seivästää nuppineulalla , jotta muistaisimme myös alhaistomme, joihin vielä saattaa joissain hetteikössä törmätä.
Ja siis kulttuurissamme melko poikkeuksetta empatia on väärän päätöksen ja epäeettisen menettelyn suorittajan puolella. Voi rassuja..
Joo siis koin luurissakin että oltiin enemmän vaan huolissaan etten kai mä vaan ole mitenkään katkera hermostoni vaurioitumisesta. Ja koitin kovasti vakuutella etten ole asiasta kelleen vihainen. Mutta tuo tuntui huolettavan enempi heitä kuin mikään muu.
Mutta tuo asetelma johti sellaseen että aloin kokea päivä päivältä enemmän aiheetonta syyllisyyttä ja siinä olikin sitten uusi erikoinen ongelma pohdittavaksi ja keskusteltavaksi, että mistä se voisi johtua.
Joo. On kovin erikoisia järenjuoksuja näissä asioissa. Todella erikoisia, sanoisin jopa että hulluja ellei niitä olisi enempi... äänestäisivät vaan meikän nurin niinku on tehtykin monasti. Näin se sosiaalinen todellisuus rulettaa ohi rationaalisesti perustellun tiedon, kepeästi.
Siinähän se suurin syy tuleekin että miks luurisoittelu oli pakko lopettaa: Se sosiaalinen todellisuus ja tarina luurissa alkoi olla niin kaukana mun konkreettisen arjen ja ympäristön todellisuudesta että sitä oli jokseenkin mahdotonta käsitellä aivoillaan loogisesti sitä yhdistelmää-
Ja sitten lopulta se alkoi tuntua kaasuvalotukseltakin kun alko vaikuttaa sille että jos mä sanon että mulla on tossa suolapurkki pöydällä niin vastataan jotain että "joo kyllä mä ymmärrän että susta tuntuu siltä ja onhan tunteet totta.
Ja mun väite on että tunteet nimenomaan ei ole aina totta, mutta jos suolapurkki on pöydällä se on siinä, eikä se ole tunne.
Ja tommonen höpötys teki mulle tosi pahaa koska mulla oli tosi huonot aistit hermostovauriossa-
Kyllä tunteet minusta totta on. Mutta kummitusei ole totta joka aiheutti pelon tunteen, joka taas on tosi tunnekokemus ja varsin looginen, mikäli kummituksen olisi näkevinään.
Noh se siitä, opettelen tässä uuteen elämä
än melkein kokonaan ilman puhelimen käyttöä, katson miltä tuntuu
joo olen samaa mieltä. Mutta tarkotan että tunteella voi eläytyä johonkin mitä konkreettisesti ei ole. Siis voi tuntea tunteita vaikka satuolentoakin kohtaan.
Inhoan tänä päivänä puhelinta
Voi tietysti. Onhan sitä tunnettu tunteita vaikka mimmosia vaikka ketä kohtaan ketä ei ole tuntenut oikeastaan lainkaan, oikeastaan ollut olemassakaan. Esim. satukirjojen hahmoihin, tai kirjallisuuden ylipäänsä, eläytyminen on kovinkin tunteikasta puuhaa. Kukin kykynsä mukaan.
Joo. Ja tuossa eläytymiskyvyssä on suuria eroja. Mun psykopaattikin on varmasti sitä mieltä että mä olen nimenomaan eläytyjätyyppiä. Tosin se piirre voi minussa nyt ilmetä vähemmän koska tietoisesti vältän sitä koska minulla se voi mennä ihan rajattomuuksiin asti. Mutta tuon eläytymiskyvyn avulla olen pärjännyt taiteessa vaikka joidenkin muiden kykyjen suhteen voin olla heikommilla siinä.
Jos en olisi niin eläytymiskykyinen pystyisin varmaan helpommin olemaan psykopaattinikin kanssa tekemisissä mutta kun eläydyn häneen niin voimakkaasti että melkein pelkään muuttuvani psykopaatiksi. Siinä se kenties suurin ongelma.
Siis koko suhteen ongelma on kaikessa yksinkertaisuudessaan just tuo että minä eläydyn heihin melkein kokonaan kadottaen itseni ja he ei eläydy minuun lainkaan.
Minulla on "yliempatia" ja psykopaattini itse on ollut mukana ajatuksessa että ammattilainenkin on kirjoittanut että minulla on yliempatiaa. Ja juuri yliempatiaa ei mielestäni psykologinen luuriväkikään ymmärtänyt ominaisuutena. Psykopaattini on jotenkin jyvällä siitä ja ymmärtää jotenkin sen että jos kommunikoin muiden kanssa muut ei ymmärrä sitä-
Sanoisin että se on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin vahva tunne-empatia.
Alan siis tuntea mitä ihminen jonka kanssa kommunikoin tuntee vaikkei se liittyisi mitään minuun. Tuo on oleellisin osa tunne-elämääni.
Mutta joskus olisi kiva elää ihan omia juttuja ja tunteita niistä-
Tuo menee joskus ihan hullunkurisesti suhteessa miehiin. On käynyt sen tapaista, että joku mies on alannut kuvitella minut rakastuneeksi häneen, sitten olen eläytynyt tuon miehen kuvitelmaan ja alkanut tavallaan myös kuvitella itseni rakastuneeksi häneen vaikken oikeastaan omana itsenäni ole mitenkään rakastunut häneen. Mutta kukaan ei eläydy mun tunteeseen ikinä, niin mä sitten yleensä eläydyn heidän.
Se oli ihan kauheeta aloin myös luurissa elää kaikenlaisten toisten ihmisten mielikuvia. Niistä tuli melkein mun elämää, se oli todella kauheaa.
Olenkin tässä eilen tullut johtopäätökseen että olen tavallaan niin tolkuttoman rakastava ettei kukaan voi kestää sitä. Tunsin aiemmin sitten asiasta syyllisyyttä ja siten asiat menivät jotenkin päälaelleen kun koitin muiden vaatimuksesta poistaa tuon rakkauden itsestäni. Ja kun tottelin heitä tullakseni hyväksytyksi kaikesta tulikin kuin painajaisunta.
Mulle kävi kerran kumma sattumus mikä sai mut aivan ymmälle. Itseäni vanhempi mies melkein kiljaisi mulle luuriin: "En ole lapsesi" ja löi luurin. Mä olin mielestäni ollut vain vähän ystävällinen.
Mutta mä mietin että tuo voisi liittyä siihen että mun vanhemmat on tavallaan kuin mun lapsia joita mä ruokin tunne-energiallani ja voin pahoin siitä ja hätäilen mistä he saa elinenegiansa jos mä lakkaan ruokkimasta heitä. Olen aikeissa lopettaa sen tunne-energia ruokinnan ja näen kauhukuvia kuinka mun vanhemmat ei pärjää ilman sitä.
Mä kävin jo joskus teini-iässä new age henkisyyskurssilla 80-luvulla, jossa puhuttiin siitä kuinka energian vai saada Luojalta tai tai sitten toisilta ihmisiltä. Mulle tuli jo silloin mielikuva että otan energiani Luojalta mutta mun vanhemmat ei osaa sitä, joten siksi he ottaa minulta. Ja tavallaan hyväksyin asetelman kun olin hädissä miten vanhemmat pärjää muutoin.
Mutta tää on koitunut mun täystuhoksi ja mä en nyt ymmärrä miten vanhemmat pärjää ilman multa saatua energiaa. Mutta energiatasoni kohosi puolessa vuorokaudessa kun eilen päätin lopettaa heidän tunne-energia ruokinnan. Mutta miten he pärjää ?
Mua vaan rasittaa kaikki luurin ystäväpalvelutarjoukset ja murehtimiset yksinäisyydestä. Mä kyllä saan tunne-energiaa Luojalta en mä tarvi sitä ihmisiltä, joten kestän yksinäisyyttä helposti hyvin pitkiä aikoja kärsimykjsittä siitä asiasta, Mutta mulle on ongelma esim nyt että keuhkoni tuntuu kouristelevan ja nää hermotovauriot ja nää. Enkä mä tajua miten sitä on niin vaikea muiden ihmisten käsittää.
Mulle tulee ajatuksestakin jostain ystäväpalveluystävistä tunne että he tulis vaan kanssa imemään mun tunne-energioitani. Ja ällöttää koko ajatus.
Teini-iässä mulla oli unelmia ryhtymisestä nunnaksi mutta muutin sitten mieleni.
Muistui mieleeni kun kiedoin äsken huivin päähän vähän muistuttaen nunnaa. Tykkään tyylistä-. :)
Aika mielenkiintoista kun kuuden vuoden jälkeen palautuu aistitoimintoja ja näin kaupassa kaikenlaisia ruokia mitä en muistanut olevan olemassakaan ja oli jännää ostaa hienoa ranskalaista hilloa.
Voi muuten olla että sellaiseen vapaaehtoistyöläisyyteen hakeutuu aika paljon sellaista porukkaa jolla on itsella suuria tarpeita niin että mitäpä heille sitten pitäisi taas antaa..?
Lapsihan on sellainen että se murehtii lähinnä vanhempiensa pärjäämistä vaikka itsellä olisi asiat tosi huonosti. Se tekee lapsen auttamisesta vähän kimuranttia tunnetasolla kun se kiintymys on niin vahvasti suuntautunut siihen vanhempaan varsinkin tietyissä kehitysvaiheissa. Sitähän jotkut vanhemmat käyttävät armotta hyväkseen omissa tarpeissaan.
Niin minä koen vähän niin että mun koetaan olevan riippuvainen vanhemmistani kun itseasiassa olen huolissani heidän pärjäämisestään.
Ja tuo kuulostaa mulle sitten epäreilulle.
Mutta se oli aika mielenkiintoista että silloinkin kun olin aivan vammaantunut päästä varpaisiin, kukaan ei ollut sitä mieltä että mun vanhempien olis pitäny huolehtia minusta mutta silti pidettiin tosi pahana jos jätän heidät sitten silleen vammantuneena. Eli mun olis pitäny vain tukea heitä puoli kuolleenakin yksipuolisesti ja lähes kaikkien ulkopuolistenkin m ielestä. En oikein käsittänyt sitä.
Sit keksittiin kaikkia selityksiä ttä mun vanhemmat olis niin järkyttyneitä sairastumisestani ettei siksi puhuisi mulle mitään. Mä en ymmärrä semmosia selittelyitä.
Tarkoitan että luurissa usein ei pidetty pahana jos vanhemmat jättää aikuisen vammautuneen tyttärensä, mutta on tosi paha jos vammautunut tytär sitteen jättää ne yksin jättäneet vanhempansa. Eli vain mulla on välittämisvelvollisuus vammautuneenakin. Mut saa jöttää vammautuneena mutta mä en sais jättää ketään edes sillon kun olen itse vammautunut eikä seuraani haluta. Kauheen yksipuolista -.
Mä en yhtään ymmärrä semmosta että ihminen jätetään siksi että hän on sairastunut tai vammautunut. Jos joku rakastamani ihminen vammautuisi, mun tunteet siitä vain kasvaisi häntä kohtaan ja halu olla seurassaan.
Enkä mä ymmärrä semmostakaan että vain lääkäri hoitaa esim. vammoja. Kyllä minusta niitä pitää itse yrittää hoitaa ja läheisten ja varsinkin jos vamma on sellainen jota lääkäri ei osaa parantaa. .
Vanhuksista huolehtiminen on viime aikoina ollut paljonkin tapetilla. Tuo iso sikaileva sukupolvi siellä on huolissaan taas itsestään. Harvemmin näkee huolta lasten huolehtimisesta muuta kuin että ne saa äkkiä jonnekin ns. varhaiskasvatuksen piiriin. Hakatuille lapsille äkkiä pedagogisia niksejä ja askartelua.
Sekin on jännä että vanhempansa tapaturmaisesti menettäneet lapset ovat jotenkin erityisen hellyttäväksi koettuja, mutta vanhempansa hylkäämät ja kaltoinkohtelemat ovat yleistä riistaa ja kaikkien vihoviimeinen laskiämpäri. Heidän vielä tulisi kovasti ymmärtää heitä ja pikaisesti aina vaan antaa anteeksi vaikkei ole edes pyydetty.
Ei meillä varmaan ole ilman tuhoutumista mitään asiaa sellaisiin kupliin joissa suurinta tragediaa edustaa parisuhde-ero tms. normi aikuistragedia. Heitä on helppo käsittää, mutta heillä ei ole mitään kykyä käsittää lapsiuhreja. Se on tullut todella selväksi niistä lukuisista vierautta aiheuttavista kommenteista ja ns. kohtaamista tällaisten edustajien kanssa. He varmasti kykenevät keskenään saamaan tarvittavat empatiat vertaiskuplissaan.
Itse en ole havainnut mitään erityistä "äitimistarvetta" miehiä kohtaan. En koe olevani mitenkään erityisen äidillinen vaan enemmänkin toverillinen miehille. Joskus suhteissa saattaa muodostua väärinkäsityksiä kun jostain murusesta on niin kiitollinen kaikessa niukkuudessa... Silloin varmaan pitää muistuttaa itseään siitä ja suhteuttaa asiat taas maan makaamisiin, niin että ei se kyl riitä.... ei alkuunsakaan.
Muutenkaan en pidä ollenkaan hyväksyttävänä että kehnoimman kansanosan asiat on niin satunnaisissa käsissä; hyväntekeväisyyksien harteilla ja satunnaisten matkaajien/kohtaamisten, onnenkantamoisten, työläästi ja vaivoin solmittavien ihmissuhteiden... jonkun miehen (?) Ei käy minulle.
Ei minullakaan mitään tarvetta ole olla miehille äidillinen , hämmästyin kun minua semmosesta s yytettiin.
Noh jospa jaetaan vaikka tässä sitä empatiaa toisillemme ettei tarvii enää muilta anella.
Itse en pidä avioeroa minään ongelmana paitsi jos sellainen pitkittyy.
siis kauheeta jos joutuu oleen tekemisissä semmosen kanssa josta ei tykkää.
Siis voihan sitä tilanteittain kokea jotain hellyyttä tai saada hellyyspuuskan ketä tahansa ihmistä kohtaan kun on tunnistavinaan jotain eksyksissä olevaa tms. myötätuntoa herättävää. Ehkä pitäisi pidättäytyä vallan osoittamasta sitä ketään aikuista kohtaan.
En minäkään pidä avioeroa tai eroa ylipäänsä ongelmana, paitsi jos on lapsia ja se tehdään liian kevytkenkäisin perustein samoin kuin sittempien uusien perheiden perustelut. Suurempi ongelma voi olla ettei erota. Lasten pahoinpitelyä ja kiusaamista aikuisten taholta kaikkine kieroiluineen ja kierouksineen pidän sitäkin ongelmallisempana. Se on ali- ja väärintunnistettua vailla asianmukaisia toimenpiteitä. Täysin tuuliajolla koko juttu.
No voin mä kuitenkin ainakin vähän lähettää sulle empatiaa.
En kauheesti etten mee siihen mulle vaikeuksia tuovaan yliempaattiseen tilaan.
Kiitos samoin, vaikken olekaan ihan kykenevä kauhistuttavalta kuulostavaan viimeaikaisimpaan halvaantumiskokemukseesi samaistumaan.
" siis kauheeta jos joutuu oleen tekemisissä semmosen kanssa josta ei tykkää."
Sanopa muuta. Vielä jotenkin kauhistuttavampaa on että jotkut ilmeisesti tykkäävät heidän lapsiaan pahoinpitelevistä tyypeistä niin ettei edes eettinen ja juridinen velvollisuus suojella heitä paina mitään tämän tykkäämisen rinnalla. Suuri on rakkaus ja kyky tykätä?
Kiitos. Joo siis tuo hermostovauriokokemus on jotain sanoinkuvaamatonta kaiken muun elämänkokemuksen tuollapuolen. Siinä mielessä ymmärrän ettei ihmiset ihan tavoita sitä, koska en olis itsekään osannut kuvitellakaan että sellaista voi olla olemassakaan koska siis se tuntuu käsittämättömän oudolle kun koko se systeemi jonka kautta elämän ylipäätään kokee vaurioituu. En itsekään edes tajunnut että kuinka vaurioitunut olinkaan kuin vasta nyt kun muutosta on tullut enemmän.
https://yle.fi/uutiset/3-9793881
Tässä muuten yksi kulttuurissamme jo pitkään jyllännyt arveluttava prosessi, jossa äitipuolet suvereenisti puheavaruutta halliten pyrkivät määrittelemään itsensä uhreiksi ja syntipukeiksi ja isän lapset taas niiksi, joille tulee asettaa rajoja ja sääntöjä. Siinä on vaikea enää kitistä ihka oikeista pahoista äitipuolista ilman arveluttavaa sopeutumattoman ja mustasukkaisen, itsekkään kakaran leimaa.
Tästähän se helvetti lähti....
Siis kun monesti asiat on niin että isän lapset juuri joutuu hiippailemaan varpaisillaan äitipuolen lähettyvillä ja varomaan ottamasta mitenkään isän huomiota mustasukkaisuusilmauksien pelossa. Lievemmillään ovet alkaa muuten paukkua ja pahimmillaan naama on verillä.
Tietenkin mun äiti on psykopaatti. Mulla on siitä nyt päässä ihan selkeä yhtenäinen kuva läpi elämän. Ei voi olla muusta kyse kuin että on psykopaatti. Mikään muu ei selitä mitään tapahtunutta järkevästi, loogisesti ja yhdenmukaisesti.
Jos mä sanoin että äitini on psykopaatti, usein mulle vastattiin : "En voi ottaa kantaa". Mutta kun en kenenkään kannanottoa tarvitse vaan yksikertaisesti kerron.
Eiks se mennyt niin että psykopaatit ovat tavallaan lähes voittamattomia näkökannoissaan , niin kyllä mun mielestä psykopaatin tytärkin voi olla siinä näkökannassa että on psykopaatin tytär. Siinäkin tapauksessa että toisia ei saisi sanoa psykopaateiksi, kai sentään itseään voi sanoa psykopaatin tyttäreksi. Asiahan koskee minua itseäni. Mun mielestä sitä ei voi kieltää sanomasta .
Näkemykseni mukaan psykopaattini pyrkii saamaan muita erehtymään ja aiheuttamaan siten jotakin vahinkoa. Ja sitten onnistuessaan on myhäillyt minulle: "Mutta tiedätkö he silti nukkuvat yönsä ihan rauhassa !" Tuossa mielessä toimii hieman kuin paholainen.
Ja jos minäsanon hänelle kuinka ilkeä hän on hän vaan viileästi toteaa ettei se häntä haittaa.
No se siitä. Tämä asia on jo minulle aika selvä, eikä siitä niin paljon ole mitään puhumista enää.
Hänhän kerran sanoi niin että olis vaan sitä parempi mitä enemmän psykopaatin ominaisuuksia omaisi. Eiköhän noin ajattele ihan kunnon psykopaatti.
Mua ei enää oikeastaan kiinnosta keskustella psykopaatistani muiden ihmisten kanssa koska ei niissä keskusteluissa ole koskaan lainkaan samanlaista tunnelmaa kuin mun psykopaatissani mulle todellisuudessa. Ja se on tavallaan mulle jotain tosi tuttua. Mun psykopaatti aina sanoi mulle kaikkeen: "Eiks se riitä että itse tietää? "
Oikeestaan joo, se riittää.
Oikeastaan mun koko pointti on siinä etten halua semmoseen henkisesti pimeään maailmaan mukaan. Ja siitä on ollut kyse koko elämäni ajan. Joten mun ja mun psykopaatin on mentävä eri teitä.
Mun psykopaatillani ei enää ole mulle puhelinnumeroa. Itelläni vakavia fyysisiä terveysongelmia. En enää ruikuta psykopaattini apua. näin mennään
Mutta minä olen vieläkin hyvin hämmentynyt elämässäni ihmisten kanssa keskustelusta etenkin luureissa. Miten keskustelussa voi ylipäätäänkään olla mitään järkeä jos on epäelvää mistä aiheesta puhutaan tai puhutaan siten mistä tahansa aiheesta,, niin onko siinä sitten mitään tolkkua jos keskustelija jatkaa elämäänsä niine mitä sattuu ajatuksineen. Tuota minä en koskaan ynmmärtänyt ihmisten kanssa keskustelusta. Siksi olen sen nyt lopettanut.
Tuntui minulle vähän siltä kuin tarjottaisiin minulle kymmentä erilaista manipuloijaa ja mä saisin sit valita kenen manipuloimaksi ryhdyn. Mä en ymmärrä mikä siinä on se järki.
Tuollaisissa tunnelmissa ja vaihtoehdoissa/-ehdottomuudessa minä olen kokenut olevani aika totaalisesti ja pitkään. Tarjolla olisi toisten ajatusreittejä pyrkimyksineen, aivoituksineen ja arvostuksineen, mutta ei ne palvele minua mitenkään tässä asemassa ja näillä kokemuksilla, ymmärryksellä, tässä pisteessä. Parhainta ja pakottominta on ollut varmaan täällä lukiessani ja osallistuessani monologiisi. Kaikkein selventävintä ja selkeimmältä tuntuvaa tässä vaihtelevan paksuisessa sumu(tukse)ssa.
Ihmiset on kai sellaisia sosiaalisia tsirpittäjiä sosiaalisuuden itsensä vuoksi. Toiset rajoittaa kyllä fiksusti juoruilua ja lennokkaita oletuksia pysytellen ehkä mieluummin muissa aiheissa. Varmaan sitä on mukavaa sitten pohdiskella mutu-tuntumalta kepoisasti toisen ihmisen, jopa varsin tuntemattomien, asioita ja päätyä sitten (yhteiseen) tunne- ja arvomielipiteeseen faktoista viis. Tältä pohjalta lähdetään kohtaamaan ja suhtautumaan ihmiseen ja sen asioihin. Jotkut, tai monetkin, ovat ehkä tällaisia vielä ihan aikuisiässä. Se voi olla vaarallista, kuten olemme havainneet.
Kuulemma esim. kouuissa äikänopet ilmoittavat tuntevansa parhaiten oppilaidensa sielunelämän ja psykologian kouluaineiden perusteella. Pysyisivät vain pilkuissaan :)
Osallistuva monologi, sellanen onkin hyvä.
Kerrompa esimerkin miten luuri sekoitti päätäni. Yksinkertaistan:
Jos näen edessäni sinisen tuolin ja neliön muotoisen palikan ja samaan aikaan kun katson niitä joku koko ajan selittää korvaani keltaisesta tuolista ja pallon muotoisesta palikasta jotka minulla on, ja sitten kun nuo tulee ikäänkuin aisteille samanaikaisesti toistuvasti lukemattomia kertoja, vähitellen neliö voi alkaa merkityksellistyä palloksi ja sinen keltaiseksi ja ihminen alkaa mennä ikäänkuin hieman sekaisin, varsinkin jos aistit on vammautuneet- He ei osanneet mitenkään ymmärtää tuota.
Eikä siinä ollut mitään mieltä puhua muusta kuin mikä on pitkät pätkät. Jouduin kauheesti selittämään että mun olis tosi tärkeää keskittyä konkreettisiin tosiasioihin koska aistitkin on vammautuneet, mutta eivät meinanneet ymmärtää.
Ja kammoan apuja koska siellä kohdellaan aikuisia ihmisiä kuin lapsia. Mun mielestä avun pyytäjä on vastuussa siitä että hänen ongelmansa on mikä hän sanoo sen olevan. Jos hän antaa väärää tietoa on oma vika jos saa sitten väärät neuvot. Noin mä ajattelisin normaalisti. Mutta avussa sekään ei päde. Mä en ymmärrä heidän tapaansa käsittää vastuuta. Ei he mun mielestä voi olla vastuussa soittajan toden puhumisesta, vaan siitä soittajan on oltava vastuussa itse. Mä koen sen ihmisarvoa loukkaavaksikin jos mä en ole vastuussa omista puheistani- Tottakai haluan olla niistä vastuussa itse, eikä niin että joku muu siitäkin kantaa vastuuta puolestani. Ja miten hän edes voisi ?
Mä koen että he vaikeuttaa mun vastuun kantoa asioista jos he sotkeutuu siihen minun osuuteen vastuusta ja mun mielestä se on enemmän vastuutontakin kuin vastuullista sotkeutua siihen. Siksikin kommunikaatiosta ei tullut mitään. Siitä tulee ihan sotkua. Mun mielestä näin olis yksinkertaisempaa: Mä kannan vastuun siitä mikä mun ongelma on ja toinen vastaa siltä pohjalta lisäämättä tai poistamatta siitä mitään. Noin olis mun mielestä vastuullista.
Asioissa ei päästä ikinä ongelmien ratkaisuvaiheeseen kun auttajat juuttuvat siihen pohdintaan onko ongelmana se mikä sanotaan olevan. Siksi ongelmia on itseasiassa ainakin jonkin verran helpompaa ratkoa yksin. Voi edes keskittyä pohtimaan ratkaisua.
Jos mun pitäisi ihmisten ongelmiin vastata yksinkertaistaisin vastaukseni aloitukseen: "Mikäli kertomasi pitää tarkalleen paikkansa niin..."
https://www.psychologytoday.com/us/blog/the-human-equation/201307/the-psychopathic-mother
Hyvä artikkeli. Vastaa kokemuksiani
"Sinänsä sen psykologisia perusteita olisi mielenkiintoista pohtia - lähinnä joukkohalveksuntaan osallistuvien psyykeiden näkökulmasta."
Vastaanpa aloittajalle ennenkuin poiju saa ketjun sulkeutumaan.
Kenen aloittaja kuvittelee vastaavan omaan kysymykseensä? Jonkun joka tunnistaa itsensä joukkohalveksijaksi ja on kiinnostunut itseanalyyttisestä pohdinnasta? Mielestäni periaatteessa vain itse joukkohalveksija voi avata näkökulmaansa.
"Tietty joukko samanhenkisiä ihmisiä pyrkii tuhoamaan kohteena olevan terveen/vammaisen ihmisen itsetunnon - tekemään hänestä kaltaisensa häiriöttömän narsistin - keinoja kaihtamatta. "
Ajatteleeko aloittaja joukon narsisteja toimivan yhteistuumin?
Minä ehkä tunnistan itsessäni joskus tunteita, jotka liittyvät suurempiin kuvioihin. Perusteita löytyy kyllä, mutta asioita pitäisi alun kysymyksessä vähän yksilöidä...
Voisiko aloittaja täsmentää mitä hän tarkottaa aloituksellaan?
Voisko joku aloittaa mulle oman ketjun kun se ei tietokoneeltani jostain syystä onnistu ?
Ni sit mun ei tarvis enää kirjoitella muihin ketjuihin.