Vuosalmella kaikki patteristot pystyivät ampumaan III Armeijakunnan molempien divisioonien (2.D ja 15.D) lohkoille. Vuosalmella tykistöä oli selvästi enemmän kuin III Armeijakunnan muilla lohkoilla, koska Vuosalmelta johtivat tiet kohti Käkisalmea ja Sortavalaa. Armeijakunnan tykistökomentaja eversti Toivo Sarparanta oli muodostanut sinne selkeän tulenkäytön painopisteen ja muualla hän otti hallitun riskin, joka perustui tiedustelun tuloksiin. Ryhmäupseeriksi määrätty Kenttätykistörykmentti 15:n I Patteriston komentaja,
everstiluutnantti Urho Merenheimo sijoittui komentopaikkansa kanssa divisioonien rajalle, ja puhelinyhteyksien lisäksi hänellä oli käytössään voimakas B-radioasema, jolla hän pystyi olemaan yhteydessä kaikkiin tykistön radioasemiin Vuosalmen lohkoilla.
Tulenkäyttö puolustusasemassa alkoi sulkujen ampumisella. Tulitaukojen aikana tai jos tuliyksikkö ei ollut tulitehtävässä, se oli aina suunnattuna oman lohkon tärkeimpään sulkumaaliin, johon myös ballistinen valmistelu pidettiin ajan tasalla. Tulenavausoikeus tykistön sulkuun oli pataljoonan komentopaikalla toimivalla, epäsuoran tulen käytöstä vastanneella nykyistä tulenjohtokomentajaa vastaavalla patterinpäälliköllä tai patteristonkomentajalla. Alemmaksi organisaatiossa tulenaloitusoikeutta ei Vuosalmella, eikä todennäköisesti muuallakaan, tarvinnut jakaa, koska etäisyydet tulenjohtajiin olivat lyhyet. Tulenjohtaja oli lohkon tykistökomentajan silmät ja korvat ja mahdollisten korjauskomentojen antaja.
Taistelujen kiihtyessä sulkujen merkitys väheni ja tulta ryhdyttiin käyttämään siten, että samaan maaliryhmään keskitettiin yleensä useamman patteriston tuli, käyttäen puolen minuutin ja minuutin tuli-iskuja. Maaliryhmä koostui 3–6:sta hehtaarin kokoisesta torjunta- ja vastavalmistelumaalista, joita kutakin ampui samanaikaisesti useampi patteri. Erityisesti vastavalmistelut onnistuivat hyvin, koska vihollinen ei monesti pystynyt aloittamaan hyökkäystään ollenkaan. Taistelujen riehuessa pahimmillaan ja ulottuessa lähes lohkon
komentopaikalle jouduttiin tykistöllä ampumaan myös oman ryhmityksen sisään. Tätä varten reservissä olleet tulenjohtoryhmät olivat tiedustelleet tulenjohtoasemia ja paikantaneet maaliryhmiä myös taisteluaseman sisään ja Vuoksen pohjoisrannalle.
Heinäkuun 6. päivänä 2. Divisioonan tykistö ampui yli 12 000 laukausta ja 7. päivänä lähes 13 500 laukausta. Määrät olivat yli kaksinkertaiset verrattuna Valkeasaaressa ammuttuihin laukausmääriin, vaikka patteristomäärä oli lähes sama. Laukausmäärä riitti kuluttamaan vastustajaa niin paljon, että torjunta onnistui.166 Sittemmin Äyräpään–Vuosalmen taisteluja käytettiin yhtenä perusteena laskettaessa onnistuneen hyökkäyksen torjunnassa tarvittavaa tykistö- ja laukausmäärää pataljoonaa kohden. Kaiken kaikkiaan tykistö ampui Äyräpäässä ja
Vuosalmella 20.6.–17.7.1944 yhteensä noin 122 000 laukausta. Se on suurin piirtein sama määrä, jonka tykistö ampui Talissa ja Ihantalassa vastaavana aikana. Kranaatinheittimistö ampui 85 000 laukausta, millä luonnollisesti tuli tykistön ohella myös olemaan suuri merkitys taistelujen lopputulokseen.
everstiluutnantti Urho Merenheimo sijoittui komentopaikkansa kanssa divisioonien rajalle, ja puhelinyhteyksien lisäksi hänellä oli käytössään voimakas B-radioasema, jolla hän pystyi olemaan yhteydessä kaikkiin tykistön radioasemiin Vuosalmen lohkoilla.
Tulenkäyttö puolustusasemassa alkoi sulkujen ampumisella. Tulitaukojen aikana tai jos tuliyksikkö ei ollut tulitehtävässä, se oli aina suunnattuna oman lohkon tärkeimpään sulkumaaliin, johon myös ballistinen valmistelu pidettiin ajan tasalla. Tulenavausoikeus tykistön sulkuun oli pataljoonan komentopaikalla toimivalla, epäsuoran tulen käytöstä vastanneella nykyistä tulenjohtokomentajaa vastaavalla patterinpäälliköllä tai patteristonkomentajalla. Alemmaksi organisaatiossa tulenaloitusoikeutta ei Vuosalmella, eikä todennäköisesti muuallakaan, tarvinnut jakaa, koska etäisyydet tulenjohtajiin olivat lyhyet. Tulenjohtaja oli lohkon tykistökomentajan silmät ja korvat ja mahdollisten korjauskomentojen antaja.
Taistelujen kiihtyessä sulkujen merkitys väheni ja tulta ryhdyttiin käyttämään siten, että samaan maaliryhmään keskitettiin yleensä useamman patteriston tuli, käyttäen puolen minuutin ja minuutin tuli-iskuja. Maaliryhmä koostui 3–6:sta hehtaarin kokoisesta torjunta- ja vastavalmistelumaalista, joita kutakin ampui samanaikaisesti useampi patteri. Erityisesti vastavalmistelut onnistuivat hyvin, koska vihollinen ei monesti pystynyt aloittamaan hyökkäystään ollenkaan. Taistelujen riehuessa pahimmillaan ja ulottuessa lähes lohkon
komentopaikalle jouduttiin tykistöllä ampumaan myös oman ryhmityksen sisään. Tätä varten reservissä olleet tulenjohtoryhmät olivat tiedustelleet tulenjohtoasemia ja paikantaneet maaliryhmiä myös taisteluaseman sisään ja Vuoksen pohjoisrannalle.
Heinäkuun 6. päivänä 2. Divisioonan tykistö ampui yli 12 000 laukausta ja 7. päivänä lähes 13 500 laukausta. Määrät olivat yli kaksinkertaiset verrattuna Valkeasaaressa ammuttuihin laukausmääriin, vaikka patteristomäärä oli lähes sama. Laukausmäärä riitti kuluttamaan vastustajaa niin paljon, että torjunta onnistui.166 Sittemmin Äyräpään–Vuosalmen taisteluja käytettiin yhtenä perusteena laskettaessa onnistuneen hyökkäyksen torjunnassa tarvittavaa tykistö- ja laukausmäärää pataljoonaa kohden. Kaiken kaikkiaan tykistö ampui Äyräpäässä ja
Vuosalmella 20.6.–17.7.1944 yhteensä noin 122 000 laukausta. Se on suurin piirtein sama määrä, jonka tykistö ampui Talissa ja Ihantalassa vastaavana aikana. Kranaatinheittimistö ampui 85 000 laukausta, millä luonnollisesti tuli tykistön ohella myös olemaan suuri merkitys taistelujen lopputulokseen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.