Hei, tässä pieni jako elämän hauraudesta ja tilanteestamme valtiossamme, näin työväenjuhlan kunniaksi, tai muistutukseksi.
Pahoittelut vaikeasta jäsentelystä... näin duunaria siis vietiin.
Olin täysipäiväinen työläinen, joka joutui selkävamman, toistuvien rajujen migreenien ja perussairauksien johdosta vuoden osa-aikasairaslomalle noin neljä vuotta sitten. Näin käy monelle, tsemppasin, kunnes päädyimme vuoden taistelun jälkeen purkamaan työsuhteeni.
Kaikki hyvin, nyt alkaa loma ja otetaan iisisti ja parannutaan. Paperit liitolle kassaa varten ja odottelemaan, toivoen nopeata käsittelyä, koska muita tukia ei voi käsittelyn aikana nostaa. 4kk ja monen puhelinsoiton ja roikkuvan laskun jälkeen minulle tulee kirje, jossa kerrotaan että 14. työpäivää puuttuu kassaanpääsyn ehdosta.
Tulee hätä. Selvittelyn ja puolenvuoden kohdalla, olin saanut noin 200 euroa tukia, enkä muita tuloja. Kela asetti 3kk karenssin, vaikka minulla oli yli 2 vuoden ajalta työsuhdelääkärin lausuntoja useista vammoista, sekä uusiutuneesta selkävammasta, kroonisesta migreenistä sekä kahdesta burnoutista, siis töistä poisjäämisen kirjallisen suosittelemisen ohella. En pystynyt kävelemään korttelin matkaa, vain seuraavalta penkiltä seuraavalle kaupan matkalla. Olin yksin, ja ainoa tuki oli muutamat lounassetelit joita sain nuorten psykiatrialta, joka oli ainoa paikka josta tukea olin saanut.
Maailma on raaka, kuten on migreenikin. Yritin itsemurhaa, äkillisesti ja ilman ymmärrystä, järjettömissä kivuissa, ja päädyin sairaalaan. Yritin vielä kerran kestää, ja palasin kotiin, mutta kahden viikon päästä hermoromahdus ja kovat kivut saivat heittämään lautasia seinään ja huutamaan kimppa-asunnossamme. Rikoin kitarani, olo helpotti hetkeksi, mutta mietin että nyt olisi viimeinen hetki. Poliisi saapuu, ja tulee omilla avaimilla sisään. Minulla on veitsi vierelläni, ja kerroin hermoromahduksesta ja itsemurha-ajatuksesta. Poliisipartio oli ymmärtäväinen ja näki etten ole vaaraksi, ja laskin suojani, ja ajattelin ensimmäistä kertaa että nyt pääsen turvaan.
Minut vietiin sairaalaan päivystykseen, josta minut kirjattiin psykiatrialle tarkkailuun. Odotushuoneessa migreenini yltyi, ja meinasin seota kivusta. Sain lääkettä, mutta päivystyksen seurantahuoneeseen useiksi tunneksi istuminen ja kipu vei miestä. Eristäminen pelotti.
Saavuimme illalla Kupittaan psykiatrian A1-osastolle, jossa minulle kerrottiin että minut pidetään neljä päivää tahdonvastaisesas tarkkailussa, ja minulle osoitettiin patja betonisäiliöstä, "tarkkailueriöstä". Lääkkeet jaettiin, ja jotakin tapahtui. Alkoi pyörryttämään ja huippaamaan. Ovi oli auki, juoksin ulos ja huusin apua. Hälytys käynnistyi ja kahdeksan isokokoista miestä juoksi eri suunnista kohti. Hyppäsin pöydälle, ja hetken kuluttua minut painittiin eristyssäiliöön. Polveni olivat veriset, ja selkävammani vihloi. En tehnyt lainkaan vastarintaa. Sain tuntemattoman lääkkeen pakaraani, ja silmissä sumeni.
Lääkitystä lisättiin, ja minut pidettiin eristyksessä. Valitettavasti en osannut kertoa lapsena olleeni allerginen kaikelle, enkä ole juuri koskaan syönyt lääkkeitä, saati mielenterveyslääkitystä. Hengitys lamaantui, munuaiset alkoivat polttamaan, hermosto kouristamaan ja ilma muuttui vihreäksi. Huusin taas apua, ja kun minut vihdoin tarkistettiin minut löydettiin tajuttomana lukitun sellin patjalta. Lääkäri osoitti silmiini taskulampulla ja käski seuraamaan, olin lääketokkurassa mutta koitin ilmoittaa kovista kivuista ja oireista, vaikka olo tuntui paremmalta kuin ennen tajuttomuutta. Ajankulu oli epäselvää. Lääkäri ilmoitti yhden lauseen, psykoosissa on. Pyysin päästä vessaan. En pystynyt virtsaamaan, kuin pisaran kerrallaan koko kehoa jännittäen, ja olo oli sekava. Hoitajapari naureskeli ääneen vieressä, keskenään.
Seuraavina päivinä mm. lääkitystä lisättiin entisestään, aiheuttaen hysteeriset kivut, migreenin ohella munuaiset polttivat taas, ja koko kehoa kärvisti ja kouristi. Huidoin ilmaa huutaen apua, minut ohjattiin eristysselliin ilman väenvaltaa. Koko kehoa kouristi, jokaista solua myöten, kunnes taju lähti.
Lääkitystä lisättiin niin paljon entisestään, että kivut lakkasivat. Kokokeholliset kouristukset jäivät, mutta keho oli aivan jäykkä, virtsaamaan tai ulostamaan ei pystynyt koko ensimmäisen 1,5 viikon aikana ja lääkemäärä oli 4 aamulääkettä ja 12-14 iltapilleriä, peukalonkokoisia suurin osa, plus injektiot. Sain relaksantteja, rauhoittavia, vahvinta SSRI-lääkettä, opiaatteja, useita neurolepti-luokan antipsykootteja, sekä epilepsia lääkkeitä - mutta silti tärisin kivuista, kouristuksista, alapään hermostollisista kouristuksista ja muista sivuoireista, ja hytkyin polvillani yksityishuoneeni pedissä luullen kuolleeni itsemurhayritykseeni ja palavani helvetissä synneistäni. Tuntui kuin aivoni kääntyisivät väkisin kallossani.
Lääkäri ja hoitajat eivät kuunnelleet oireitani, ne ovat psykosomaattisia, sanottiin, ja kerrottiin useaan kerran sama litania todistellen, että olen nyt täällä psykiatr
Pahoittelut vaikeasta jäsentelystä... näin duunaria siis vietiin.
Olin täysipäiväinen työläinen, joka joutui selkävamman, toistuvien rajujen migreenien ja perussairauksien johdosta vuoden osa-aikasairaslomalle noin neljä vuotta sitten. Näin käy monelle, tsemppasin, kunnes päädyimme vuoden taistelun jälkeen purkamaan työsuhteeni.
Kaikki hyvin, nyt alkaa loma ja otetaan iisisti ja parannutaan. Paperit liitolle kassaa varten ja odottelemaan, toivoen nopeata käsittelyä, koska muita tukia ei voi käsittelyn aikana nostaa. 4kk ja monen puhelinsoiton ja roikkuvan laskun jälkeen minulle tulee kirje, jossa kerrotaan että 14. työpäivää puuttuu kassaanpääsyn ehdosta.
Tulee hätä. Selvittelyn ja puolenvuoden kohdalla, olin saanut noin 200 euroa tukia, enkä muita tuloja. Kela asetti 3kk karenssin, vaikka minulla oli yli 2 vuoden ajalta työsuhdelääkärin lausuntoja useista vammoista, sekä uusiutuneesta selkävammasta, kroonisesta migreenistä sekä kahdesta burnoutista, siis töistä poisjäämisen kirjallisen suosittelemisen ohella. En pystynyt kävelemään korttelin matkaa, vain seuraavalta penkiltä seuraavalle kaupan matkalla. Olin yksin, ja ainoa tuki oli muutamat lounassetelit joita sain nuorten psykiatrialta, joka oli ainoa paikka josta tukea olin saanut.
Maailma on raaka, kuten on migreenikin. Yritin itsemurhaa, äkillisesti ja ilman ymmärrystä, järjettömissä kivuissa, ja päädyin sairaalaan. Yritin vielä kerran kestää, ja palasin kotiin, mutta kahden viikon päästä hermoromahdus ja kovat kivut saivat heittämään lautasia seinään ja huutamaan kimppa-asunnossamme. Rikoin kitarani, olo helpotti hetkeksi, mutta mietin että nyt olisi viimeinen hetki. Poliisi saapuu, ja tulee omilla avaimilla sisään. Minulla on veitsi vierelläni, ja kerroin hermoromahduksesta ja itsemurha-ajatuksesta. Poliisipartio oli ymmärtäväinen ja näki etten ole vaaraksi, ja laskin suojani, ja ajattelin ensimmäistä kertaa että nyt pääsen turvaan.
Minut vietiin sairaalaan päivystykseen, josta minut kirjattiin psykiatrialle tarkkailuun. Odotushuoneessa migreenini yltyi, ja meinasin seota kivusta. Sain lääkettä, mutta päivystyksen seurantahuoneeseen useiksi tunneksi istuminen ja kipu vei miestä. Eristäminen pelotti.
Saavuimme illalla Kupittaan psykiatrian A1-osastolle, jossa minulle kerrottiin että minut pidetään neljä päivää tahdonvastaisesas tarkkailussa, ja minulle osoitettiin patja betonisäiliöstä, "tarkkailueriöstä". Lääkkeet jaettiin, ja jotakin tapahtui. Alkoi pyörryttämään ja huippaamaan. Ovi oli auki, juoksin ulos ja huusin apua. Hälytys käynnistyi ja kahdeksan isokokoista miestä juoksi eri suunnista kohti. Hyppäsin pöydälle, ja hetken kuluttua minut painittiin eristyssäiliöön. Polveni olivat veriset, ja selkävammani vihloi. En tehnyt lainkaan vastarintaa. Sain tuntemattoman lääkkeen pakaraani, ja silmissä sumeni.
Lääkitystä lisättiin, ja minut pidettiin eristyksessä. Valitettavasti en osannut kertoa lapsena olleeni allerginen kaikelle, enkä ole juuri koskaan syönyt lääkkeitä, saati mielenterveyslääkitystä. Hengitys lamaantui, munuaiset alkoivat polttamaan, hermosto kouristamaan ja ilma muuttui vihreäksi. Huusin taas apua, ja kun minut vihdoin tarkistettiin minut löydettiin tajuttomana lukitun sellin patjalta. Lääkäri osoitti silmiini taskulampulla ja käski seuraamaan, olin lääketokkurassa mutta koitin ilmoittaa kovista kivuista ja oireista, vaikka olo tuntui paremmalta kuin ennen tajuttomuutta. Ajankulu oli epäselvää. Lääkäri ilmoitti yhden lauseen, psykoosissa on. Pyysin päästä vessaan. En pystynyt virtsaamaan, kuin pisaran kerrallaan koko kehoa jännittäen, ja olo oli sekava. Hoitajapari naureskeli ääneen vieressä, keskenään.
Seuraavina päivinä mm. lääkitystä lisättiin entisestään, aiheuttaen hysteeriset kivut, migreenin ohella munuaiset polttivat taas, ja koko kehoa kärvisti ja kouristi. Huidoin ilmaa huutaen apua, minut ohjattiin eristysselliin ilman väenvaltaa. Koko kehoa kouristi, jokaista solua myöten, kunnes taju lähti.
Lääkitystä lisättiin niin paljon entisestään, että kivut lakkasivat. Kokokeholliset kouristukset jäivät, mutta keho oli aivan jäykkä, virtsaamaan tai ulostamaan ei pystynyt koko ensimmäisen 1,5 viikon aikana ja lääkemäärä oli 4 aamulääkettä ja 12-14 iltapilleriä, peukalonkokoisia suurin osa, plus injektiot. Sain relaksantteja, rauhoittavia, vahvinta SSRI-lääkettä, opiaatteja, useita neurolepti-luokan antipsykootteja, sekä epilepsia lääkkeitä - mutta silti tärisin kivuista, kouristuksista, alapään hermostollisista kouristuksista ja muista sivuoireista, ja hytkyin polvillani yksityishuoneeni pedissä luullen kuolleeni itsemurhayritykseeni ja palavani helvetissä synneistäni. Tuntui kuin aivoni kääntyisivät väkisin kallossani.
Lääkäri ja hoitajat eivät kuunnelleet oireitani, ne ovat psykosomaattisia, sanottiin, ja kerrottiin useaan kerran sama litania todistellen, että olen nyt täällä psykiatr
Vastaukset 2
Vanhimmat
...olen nyt täällä psykiatrisessa mielisairaalassa tahdonvastaisessa hoidossa, ja että olen vakavasti sairas. Jopa ulkoilut evättiin muutamaan 15 minuutin ulkonakäyntiin ensimmäisen kuukauden aikana.
Ensimmäisen kuukauden jälkeen järjettömät sivuoireet olivat vähentyneet, ja lääkitystäkin oli tasoitettu. Silti järjettömän kivulias ja sivuoireita täynnä oleva hoito oli kuulemma vain omaa sairaudentunnottomuuttani, psykoosia, ja kivut olivat kuviteltuja. Se oli järjen vievää. Jäin selviytymismekanismin varaan, ja varmasti olinkin sairas.
Tulin kuitenkin hyvin toimeen muiden potilaiden kanssa ensimmäisen kuukauden jälkeen, olin kaiken aikaa läsnäoleva, havaitsin kyllä kaiken ympäristössä tapahtuvan, mutta minulta meinattiin toisen kuukauden aikana vilkkaan keskustelun vuoksi evätä muiden potilaiden tapaaminen ja rajoittaa päiväaikani "omaan huoneeseeni". Itsemurhayrityksen, 2 vuoden vammojen kanssa taistelun ja töistäjäämisen jälkeen.
Tänä aikana vuokrasopimukseni on ratkennut - minua ei päästetty muuttamaan, kerrottiin että vapaa ulkoiluaikani on kolmekymmentä minuuttia. Irtaimistoni vietiin kaatopaikalle.
3,5kk myöhemmin olin vihdoin pääsemässä pois pakkohoidosta. Lääkkeistä johtuva liikepakko ja jatkuvat hengitysoireet kuitenkin pakottivat, uhkarohkeasti, jättämään lääkityksen ja etsimään lepoa toista kautta. En tukenut lääkäreiden kantaa, ja ylilääkärikin myönsi että vilkas ja erilainen persoonani on varmasti vaikuttanut pitkän pakkohoidon kestoon.
Olin ymmälläni, ja kirjoitin myös potilasasiamiehelle kirjeen. Päädyimme keskustelamaan privaatisti yhden hoitajan läsnäollessa, naispuolisen johtavan ylilääkärin kanssa, rakennuksen ylimmässä kerroksessa olevaan toimistoon. Kysyin apua, että mitä kautta voin lähteä lakiteitse hakemaan korvauksia, selvästi järjettömän potilaan laiminlyönnin ja kivuliaiden hoitojen johdosta. Vastaus oli selkeä, "Kukaan ei meitä ole voittanut viiteenkymmeneen vuoteen oikeudessa, etkä voita sinäkään. Menet hoviin, ja häviät."
Minut kirjattiin ulos. Valitettavasti kärsimys oli vasta aluillaan.
Kun lopettaa noin 400 pillerin ja 4 injektion (joista 2 olivat kuukausiannoksia) sopimattoman lääkityksen seinään, ei tapahdu mukavia. Kahden kuukauden jälkeen minulla oli pysyvä paniikkihäiriö, kaikenpelko, liikepakko, tourettea, nykimistä, vihlontaa aivoissa, motorisia häiriöitä, katkokävelyä yms.
Päädyin pakenemaan kaikkea sairaalaan liittyvää kahdeksi vuodeksi. En päässyt kontaktiin enää kenenkään kanssa, mitä oli käynnissä. Kukaan ei ymmärtänyt verilöylyn ja kipujen tasoa, kaverilta jolla migreeni voi olla jatkuvaa kahden viikon ajanjaksoissa, muiden perussairauksien ohella, burnoutista hermoromahdukseen ja vuosia kestävään tuskaan.
En pystynyt traumaattisilta kokemuksilta, paniikkihäiriöltä ja oireiltani lepäämään hetkeäkään. Minulta meni kirjaimellisesti kaksi ja puoli vuotta, etten uskaltanut yksinollessani pitää silmiäni kiinni, enkä pystynyt nukkumaan ennen kuin valot lähtivät väkisin. Saattoi mennä kolme päivää unetta, jonka jälkeen olo helpotti seisomalla keskellä olohuonetta ja tapittaen tyhjää. Minulta evättiin rauhoittavat ja unilääkkeet, perusteella että ne ovat koukuttavia, vaikka kerroin lääkärille että kuulen ääniä, ja jokainen aiheuttaa paniikkikohtauksen, ja että ääniä kuuluu jatkuvasti ja pelkään. Ohjattiin vain skitsofrenia-pamfletti käteen, jossa oli neuvoja mitä voi tehdä asiaa helpottaakseen. Yhtä aiemmin mahdollisesti sopivaa antipsykoottilääkitystä jatkettiin, yhteistuumin.
Reilu kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, noin 7kk täysin tunnotonta, terapiatonta psykiatrista (lääke)osastohoitoa myöhemmin, avohoidossa minulle määrättiin uuden lääkärin toimesta hengenvaaralliseksi ilmoittamaani lääkettä, useista kielloistani huolimatta. Kertasin oireet ja kertasin. Ei ole pakko, mutta kokeillaan sitten, myönnyn. Se kuulemma voisi helpottaa lihasjäykkyyteen ja akinesiaan, eli pakkoliikehdintään. Sitä todella tarvitsin.
Lääkemäärä oli 1mg/päivä, eli yksi pilleri päivässä. Kolme päivää myöhemmin soitan lääkärille, vasemman käden samalla nykien ensimmäisen hoidon malliin, että katkokävelen ja vasen ja oikea käsi kulkevat irralliseen tahtiin enkä pysty kontrolloimaan katsettani ja päätäni. Lopetin lääkkeen käytön välittömästi.
Lähes kolme vuotta on kulunut, ja joudun tavaroideni tärvelemisestä tilille. Minulla ei ole maksaa sakkoa, jonka sain rikosnimikkeellä vahingonteko, kalustetussa yhteisasunnossamme, eikä hoitojen ja uupumuksen takia oikeuttakaan pysty enää vaatimaan - minua kun ei päästetty oikeuteen asiasta puhumaan kun ajankohta oli. Minut viedään Saramäen vankilaan kuudeksi päiväksi. Henkeä haukkoen, koitan kertoa vastaanottaville poliiseille tilannettani. Riisumisten ja muiden tarkastuksien jälkeen, ilmeisesti itsetuhoisuudesta epäiltynä, minut viedään eristysselliin mitään syytä kertomatta. Minut pidettiin eristyksessä ilman lääkkeitäni kaksi yötä, tai kolme päivää, jona aikana en pystynyt nukkumaan, täysin paleltumassa
(ja vaatteet puolalla eristyssellin kaltereiden toisella puolella) kylmässä eristyssellissä. Tunnottomasti kerrottiin että vaatteita eikä peittoa ole mahdollista saada, jokaisen sellissä käyneen poliisin toimesta. 3. päivänä pääsen kuitenkin eristyksestä tavalliseen pariselliin, ja kuusi päivää menee nopeasti, vaikka ääniharhat riistäytyivät käsistä, eikä mitään myötätuntoa, ymmärrystä tai lääkkeitä saanut. Puren hammasta ja kerron kaiken sellitoverille.
Takaisin siviiliin, ja avohoitosuhde jatkuu uuden lääkärin kera. On sanomatta selvää, että aivoissani on ollut rajun ylilääkitsemisen seuraksena vamma, jonka oirekirjo on laaja. Nyt reilu kolme vuotta myöhemmin, uusi lääkäri, joka määräsi neuroleptit, pelästyy todenteolla, kuullessaan oireet rauhallisemmassa kahdenkeskeisessä tilassa avohoitopaikassani, ja että olen tehnyt rikosilmoituksen ylilääkitsemisestä. Olen valiettavasti ollut lapsuudessa allerginen kaikelle, useiden muiden hengenvaarallisten perustautien ohella. Saatan olla allerginen useille lääkkeistä (joista myös myöhemmin sain tietää risteävistä lääkeristiriidoista ja isäni olevan hengenvaarallisesti opiaateille allerginen, ja lääkärikin kertaa että olen mahdollisesti allerginen opiaateille ja neurolepteille). Hän muuttaa suunnan täysin, -sinulla ei olekaan ollut psykoosia- se on skitsofrenia, kun kuulee ääniä (jotka tulivat ylilääkitsemisestä). En pysty enää toistamaan. Sovimme uuden ajan.
Kerratakseni, minulla oli migreeni, työuupumus ja uusiutunut selkävamma johtanut itsemurhayrityksen kautta psykiatriselle, jossa minut lääkittiin kipuihin jotka ehkä maailman rajuimmista migreenitasoista kärsivä kuvailisi kokokeholliseksi migreeniksi, jossa hapensaanti lakkaa, josta jatkuvana, katkeamatta 3 vuotta oireilua ja silmiä sulkematta hermoromahduksesta toiseen, ja nyt minulle ilmoitetaan etten edes sairasta tautia jota varten minut ylilääkittiin jatkuvaan tuskaan.
Pääsin kuitenkin 2 vuotta myöhemmin, yht. 4 vuotta taisteltuani, sairaseläkkeelle. Jotain hyvääkin.
Tässä välissö poliisi palauttaa rikosilmoituksen, luonnokseni rikosnimike on korjattu nimelle "pahoinpitely". Tutkimattajättämispäätös.
Voin jo paremmin, mutta työväenjuhlan kunniaksi minua muistettiin vielä kerran. Kuulen tänään 29.4.2018 työväenjuhlan suunnitelmiani tehdessä, että eläkkeestäni leikataan jatkossa 1/3 ulosottoon, noin 350e/kk, johtuen summasta jota kertyi töistäjäämisestä oikeuskuluineen. Eli noin 40-50 tuhatta euroa, josta mm. 3500 euroa on ennen oikeudenkäyntikuluja summa joka minun tulee maksaa pahoinpitelemisestäni ja eristämisestäni hermoromahdukseni jälkeen, sekä sellin lattialle pissaamisesta, Kupittaan mielisairaalassa kolme vuotta sitten.
Tässäkö on siis se työläisen hengen arvo valtiossamme, jossa välitön seinä järjelliselle avulle on jo pelkässä paperisodassa, jota yksikään terveytensä menettänyt tai sairastava ei pysty toimittamaan, ja jota nyt juhlimme työväenjuhlana? Ajankohtaisten poliittisien, työläiseltä leikkaavien lakialoitteidenkin aikana, tilanteemme pistää mietittämään. Syystäkin.
Hyvää työväenjuhlaa kaikille.