https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/17/kuusamon-sokea-erakko-ei-halunnut-olla-muiden-tiella
Tässä on eräs teräsvaari, sokea ja elämäänsä ylläpitävä.
Taivaallinan Isä varmaan olisi onnellinen, jos meistä, jotka tunnustamme uskoamme, olisimme "kavereita" kuin Apostolisena aika oltiin. Jos joltain puuttuu jotain, niin jaettiin.
Eli vanhuus - tuo hidastusta elämään, mutta uskovainen voi auttaa, kukin tahollaan ja kukin siihen tarpeeseen.
Voi kuntoillakseen leikata vanhuksen nurmikkoa, tai tehdä lumitöitä. Vanhuksella voi olla sydänvaivoja, tai muita rajoittavia tekijöitä elämässä.
Moni miettii - onhan se sosiaalihuolto ja kukkantalo, mutta..... ? .-... olisiko muita ratkaisuja.
Henkilökohtaisesti sain tehdä tällaista sosiaalista elämää, auttaen ja tukien.
Eivät he ensin pyytäneet, mutta toivat kiitoksen. Kuljin 100 km. päässä töissä, kevyt työ.
Palasin, talvella hoidin heidän pihansa käsipelillä, ja omani myös. Vaihdoin lumisina päivinä paitani välillä ja jatkoin.
Vaimo pesi paidat, nurkumatta, ja kuntoni pysyi hyvänä, kuntosali oli niillä pihoilla.
Niin, olihan mulla omat lapset, ettei tekemistä olisi puuttunut, mutta elämä on monella tavalla siunaava haaste. Ja arkileipätyökin tuli hoidettua.
Siellä kotona saattoi naapurin mummo pyyhkäistä sisälle lähes yöpaidassa ja pyytää apua.
Vessa alkoi vuotaa ja oli viikonvaihe. Siisä oli mukava auttaa vanhusta.
Vuoto korjattiin, pidinhän vesijärjestelmien varalla osia kotona, jo oman järjestelmän takia.
Sitten jonkun vuoden jälkeen yksi naapureista kuoli sairasautoon pihallaan. Mieleeni jäi suurin kiitos, kun vainajan vävy kiitti, että autoin tätä vanhusta - sai elää kotonaan loppuun asti.
En halua korottaa tekojani, vaan tuoda esimerkin arjen diakoniasta, mitä Herra haluaa nähdä omiensa kätten teoista. Eli jos ei ole mitään tekemistä, etsi niitä, se on leiviskän hoitoa tässä arjessa. Moni turha asia jää mielestä pois. Tämän ajan tyhjät stimulaatiot eivät haasta aivoja turhaan, vaan ne ovat käytännöllisissä elämän tehtävissä.
Ihminenhän elää, syö - nauttii - siis terveellä mielellä - se vanhuskin, tai vammainen - kuka vain. Näkövammainen voi iloita avusta.
Kerron vaikka näkövammaisen ongelmista. Hän voi elää vaikka kaupungin rakentamassa asuinympäristössä, jossa näkevällä on hyvä olla. Mutta ruokapaikalle meno, ala-aulat voivat olla "hollitallia" joissa näkövammaisella on vaikea suunnistaa. Hän eksyy, ja varsinkin jos ikää tulee, suuntavaisto häviää ja jopa tällaisella voi tulla ongelmallinen, tai haastellinen luonne.
Siihen ei pidä kompastua. Tällaista näkövammaista hoidettaessa, tai autettaessa hän voi purkaa huomaamattaan katkeruutta. Voi olla jopa töykeäkin - aivan huomaamatta.
Mutta, siinä voi avustettava kysyä Herralta sydäntä ja jatkaa hänenkin auttamista.
Tänään vähennetään yhteiskunnassa apupäiviä, ei anneta avustavaa ihmistä. Tavallaan näkevät eivät ymmärrä, että sokea, jolla on näköpois, haju ja makuaistikin voi olla mennyt, hän ehdottamsti tarvitseisi apua. Eihän tällainen näe mitä suuhunsa laittaa, ei maista, eikä haista että joku voisi olla syömäkelvotonta. Siis meitä Jumalan arkienkelitä tarvitaan tässä elämässä.
Tietenkin uskovat voivat kiistellä ja kuluttaa aikansa oikean ja vasemman käden kiistoihin, että kummalla kädellä on tärkeä tehdä työtä, mutta kannattaako se?
Tärkeämpää on, että kun Minä olin nälkäinen, annoitte leipää, janoinen - juotavaa, sairas - kävitte katsomassa, - vankeudessa - jne.
Eli se arkienkelin työkenttä - se armonkansalaisella voi olla sitä, että Kristus meissä on kirkkauden toivo ja myös kohtaamme rakkaudessa ja elämässä toisemme.
'Ei siinä tarviste tentata naapuria, että uskooko hän "minunlaillani" - siitä ei ole kyse, että vasta sitten autan.
Elämänkirja kertoo - että olenko käyttänyt leiviskäni ja siinä on minullekin armosta haaste.
Tämä on iankaikkista elämää jo nyt, tässä hetkessä.
Minkä te teitte yhdelle, sen te teitte Minulle.
No, kiistelkäähän taas omissa kentissänne, tämä oli vain tällainen sivujuonne, pahoittelen jos keskeytin elämäntapanne polun kulkua. Täällä sitä itsekin kompuroi.
Tässä on eräs teräsvaari, sokea ja elämäänsä ylläpitävä.
Taivaallinan Isä varmaan olisi onnellinen, jos meistä, jotka tunnustamme uskoamme, olisimme "kavereita" kuin Apostolisena aika oltiin. Jos joltain puuttuu jotain, niin jaettiin.
Eli vanhuus - tuo hidastusta elämään, mutta uskovainen voi auttaa, kukin tahollaan ja kukin siihen tarpeeseen.
Voi kuntoillakseen leikata vanhuksen nurmikkoa, tai tehdä lumitöitä. Vanhuksella voi olla sydänvaivoja, tai muita rajoittavia tekijöitä elämässä.
Moni miettii - onhan se sosiaalihuolto ja kukkantalo, mutta..... ? .-... olisiko muita ratkaisuja.
Henkilökohtaisesti sain tehdä tällaista sosiaalista elämää, auttaen ja tukien.
Eivät he ensin pyytäneet, mutta toivat kiitoksen. Kuljin 100 km. päässä töissä, kevyt työ.
Palasin, talvella hoidin heidän pihansa käsipelillä, ja omani myös. Vaihdoin lumisina päivinä paitani välillä ja jatkoin.
Vaimo pesi paidat, nurkumatta, ja kuntoni pysyi hyvänä, kuntosali oli niillä pihoilla.
Niin, olihan mulla omat lapset, ettei tekemistä olisi puuttunut, mutta elämä on monella tavalla siunaava haaste. Ja arkileipätyökin tuli hoidettua.
Siellä kotona saattoi naapurin mummo pyyhkäistä sisälle lähes yöpaidassa ja pyytää apua.
Vessa alkoi vuotaa ja oli viikonvaihe. Siisä oli mukava auttaa vanhusta.
Vuoto korjattiin, pidinhän vesijärjestelmien varalla osia kotona, jo oman järjestelmän takia.
Sitten jonkun vuoden jälkeen yksi naapureista kuoli sairasautoon pihallaan. Mieleeni jäi suurin kiitos, kun vainajan vävy kiitti, että autoin tätä vanhusta - sai elää kotonaan loppuun asti.
En halua korottaa tekojani, vaan tuoda esimerkin arjen diakoniasta, mitä Herra haluaa nähdä omiensa kätten teoista. Eli jos ei ole mitään tekemistä, etsi niitä, se on leiviskän hoitoa tässä arjessa. Moni turha asia jää mielestä pois. Tämän ajan tyhjät stimulaatiot eivät haasta aivoja turhaan, vaan ne ovat käytännöllisissä elämän tehtävissä.
Ihminenhän elää, syö - nauttii - siis terveellä mielellä - se vanhuskin, tai vammainen - kuka vain. Näkövammainen voi iloita avusta.
Kerron vaikka näkövammaisen ongelmista. Hän voi elää vaikka kaupungin rakentamassa asuinympäristössä, jossa näkevällä on hyvä olla. Mutta ruokapaikalle meno, ala-aulat voivat olla "hollitallia" joissa näkövammaisella on vaikea suunnistaa. Hän eksyy, ja varsinkin jos ikää tulee, suuntavaisto häviää ja jopa tällaisella voi tulla ongelmallinen, tai haastellinen luonne.
Siihen ei pidä kompastua. Tällaista näkövammaista hoidettaessa, tai autettaessa hän voi purkaa huomaamattaan katkeruutta. Voi olla jopa töykeäkin - aivan huomaamatta.
Mutta, siinä voi avustettava kysyä Herralta sydäntä ja jatkaa hänenkin auttamista.
Tänään vähennetään yhteiskunnassa apupäiviä, ei anneta avustavaa ihmistä. Tavallaan näkevät eivät ymmärrä, että sokea, jolla on näköpois, haju ja makuaistikin voi olla mennyt, hän ehdottamsti tarvitseisi apua. Eihän tällainen näe mitä suuhunsa laittaa, ei maista, eikä haista että joku voisi olla syömäkelvotonta. Siis meitä Jumalan arkienkelitä tarvitaan tässä elämässä.
Tietenkin uskovat voivat kiistellä ja kuluttaa aikansa oikean ja vasemman käden kiistoihin, että kummalla kädellä on tärkeä tehdä työtä, mutta kannattaako se?
Tärkeämpää on, että kun Minä olin nälkäinen, annoitte leipää, janoinen - juotavaa, sairas - kävitte katsomassa, - vankeudessa - jne.
Eli se arkienkelin työkenttä - se armonkansalaisella voi olla sitä, että Kristus meissä on kirkkauden toivo ja myös kohtaamme rakkaudessa ja elämässä toisemme.
'Ei siinä tarviste tentata naapuria, että uskooko hän "minunlaillani" - siitä ei ole kyse, että vasta sitten autan.
Elämänkirja kertoo - että olenko käyttänyt leiviskäni ja siinä on minullekin armosta haaste.
Tämä on iankaikkista elämää jo nyt, tässä hetkessä.
Minkä te teitte yhdelle, sen te teitte Minulle.
No, kiistelkäähän taas omissa kentissänne, tämä oli vain tällainen sivujuonne, pahoittelen jos keskeytin elämäntapanne polun kulkua. Täällä sitä itsekin kompuroi.
Vastaukset 10
Vanhimmat
onhan se sosiaalihuolto ja kukkantalo, mutta..... tällainen kukkantalo- virhe.
piti kirjoittaa --- sosiaalihuolto ja [kunnantalo/vanhustenhoitopaikka], .... painovirhe toi korjattavaa.
eli ----
Moni miettii - onhan se sosiaalihuolto ja kunnantalo, mutta..... ? .-... olisiko muita ratkaisuja.
arkinekulit
En haluaisi elää tuollaista elämää mistä kerrot, ensin töissä ja kun sen jälkeen vielä työt jatkuisi naapurustossa ja sadan kilometrinkin päässä. Mutta se on sinun elämäntapasi ollut. En pitäisi siitäkään, että joku ryntäilisi sisään ties mihin kellonaikaan tahansa pyytämään putkiremppaan. Tietenkin voi auttaa tarvitsevaa, mutta jos jatkuvasti joku olisi vailla apua sillä tavoin, ettei pystyisi muuta tekemään ja suunnittelemaan... jäisi kaikki jutut kotona tekemättä silloin.
Ja sitä varten on vanhainkodit, että ihmiset jotka eivät pärjää kotona, saavat ympärivuorokautisen hoidon. Naapurin apu on hyvä asia ja jos ihminen pärjää kotona, mutta naapurin apu ei paljoa auta, jos ihminen tarvitsee lähes ympärivuorokautista hoitoa. voi olla vaarallistakin hoitoa tarvitsevan alkaa luottamaan pelkästään naapurin apuun, jos hoidon tarve on suurempi kuin putkrirempan ja lumenluonnin tasolla.
Tämä on vain arkirealismia.
Ps. olen pahoillani, jos aloittajan mieltä pahoitin. Mutta nykyaikana, kun hoito on hyvätasoista ihmisille, on paljon sellaisia vanhuksia kotona, jotka eivät oikeasti edes siellä kotona pärjäisi, ei naapurin avun turvinkaan. Se että auttaa avun tarvitsijaa, on oikeasti hyvä asia, mutta milloin kaikista aloituksesi kaltaisista kirjoituksista puuttuu realismi? Ne vanhukset jotka eivät pärjää kotonaan, heille se lumenluontiapu olisi niin minimaalinen apu, että he jäisivät oman onnensa nojaan muutoin, vanhukset voisivat olla niin jääräpäisiäkin, että ajattelisivat, että on se naapurin "pekka", joka kyllä auttaa ja he pärjäävät vaikka eivät pärjäisi todellisesti.
ensimmäisen hyvätasoisella hoidolla tarkoitin sairaanhoitoa, ihmiset elävät pidempään kuin ennen, tietenkin myös kaikki vanhustenhoitokin on hyvätasoista, oikeasti, vaikka aina säästöistä puhutaan, se on paremmalla tasolla kuin esim. jotain viisikymmentä vuotta sitten, vaikka paljon sairaanhoitoa ja vanhustenhoitoa moititaan, niin kaikki on suhteellista, ei tarvitse kuin miettiä missä elettiin jotain viisikymmentä kuusikymmentä luvulla ja vielä seitsemänkymmentäluvullakin tai jopa kahdeksankymmentäluvulla ja niin edespäin.
Mitkä vanhainkodit? Se systeemi on purettu jo kauan sitten. Suomessa yksinasuvat vanhukset, kuolevat ja halvaantuneet asuvat kotonaan. Kotihoito käy ehkä pari kertaa päivässä kääntämässä ja vaipat vaihtamassa.
Olisi mahtavaa, jos ihmiselämässä ei olisi kuolemaa, surua, sairautta, vanhenemista.
Sitä uskonto varmasti tavoittelee ikuisella elämällä.
Elämässä on monilla ihmisillä kysymyksiä ja kohtaloita.
Soisin kaikille hyvän ja onnellisen elämän, terveen... naurunpaistetta ja hymyä. Vuosituhansia ihmisiä, tässä hetkessä vain murto-osa siitä kaikesta.
Toivottavasti moni vanhus osasi olla kiitollinen, antamastasi ajasta, vaikka onko merkittävämpää se, että sinä itse sait siitä myös elämääsi lohtua. :)
Niin, ei se työ ja arjenkoti-askare ole koskaan ollut ongelma. Se oli minun tapani liikkua ja toimia. Ihmisillä on tänään erittäin paljon aikaa harrastuksiin. Olen huomannut, että monella on mieli, ettei ole mitään tekemistä ja maailmassa on paljon ihmisiä, joille pieni avuntarjoaminen on hyvä.
En minäkään ole kenenkään kotihoidon leipää syönyt, vaan se tehtävä, jota ne kotihoitajat eivä tee, eikä järjestelmä apuakaan tarjoa. No, postimiehet voisivat leikata nurmikot, mutta tuskin sekään enää on heilläkään tapetilla.
Eli - ei aina sada sitä luntakaan, ja nurmikonleikkuut on myös ajoittaisia...
Tällä haluan ilmaista sen, että jos halua on, löytyy aikaa, eikä se välttämättä ajanvaade ole senkummoisempi, kuin joku kuluttaa ja maksaa siitä kuntosalille. Mutta kukin olkoon asiassa autuas, ken kuntoilee salilla, se on sallittua ja on sallittua sekin, että ei niitä naapureita niin avittelekaan, sekin on haasteellista, ettei tule ongelmia.
Se vain on hyvä muistaa, että jokainen meistä vanhenee, eikä sitä apua ole aina saatavissa tässä järjestelmässä ja kuinka moni vanhus on tänään yksin. On hyvä joskus pysähtyä jopa nuorempana, että missä mennään, mikä ja mitä on elämä.
Moni on ottanut haasteen vastaan vaikka siinä leipäjonon hoidossa. Se on arvokasta työtä.
Niin, missäpäin Suomea oli eräs pappa lehdenmukaan, kun järjestelmä ei "paikannut" työnään vaarallisia kevyenliikenteen väyliä, jossa oli pintahalkeamia, niin hän Hurstimaisesti omalla vanhalla autolla kävi hakemassa asfalttia ja lapioi tien halkeamia tukkoon. Sekin on arvokasta järjestelmässä. Sentään asfaltin antoi se kunta. Paappa lapioi reikiä täyteen, sorkkaraudalla tasotti ja sillä vanhalla kuormurilla polki loput. Ehkä näin säästi jonkun pyöräilijän terveyden teoillaan.
Eli elämä on yhteistä ja yhteistä polkua jaetaan, kysymys on siinä, että jätetäänkö jokun tienvarteen olemaan, vaikka voitaisiin auttaa.
Voitaisiinko ottaa vaikka "muurahaisista" mallia, niitten ahkeruudesta ja siitä, kenen eteen ne puurtavat.
Ihan hyviä ajatuksia sinänsä, jos kaikki menee kuten arvoja tavoitellaan. Tänä päivänähän toisaalta paljon on esillä lähimmäisyys, auttaminen, sankaritarinat, toisaalta yhteiskunnassamme on myös paljon epäkohtia.
Joskus voi olla, että teet kaiken sen minkä pystyt niillä voimavaroilla mitkä on, ja silti ei koskaan tule kiitosta. Usein ikääntyessä, voi tulla sairauksia, jotka voivat vaikuttaa mieleen.
On toisaalta hyvä, että on ihmisiä jotka auttavat, jos apua tarvitaan, on vain niin paljon puheita. Kerran nuorena tyttönä auton rengas puhkesi, toinen auto oli takana, oli lunta ja auto ei tahtonut millään lähteä siitä, pyysin takana tulevalta autolta apua, miehellä oli lapsi kyydissä, mies oli vihainen, ehkä hän kirosikin, siitä on aikaa... sain taas luottaa omaan apuuni, niinkuin lukemattomat muut kerrat ja siitäkin on selvinnyt ja pieni juttuhan se sinänsä, mutta opin, että apua on usein turha pyytää vastaantulevilta... minulla oli tosi romu auto allani, vaikuttikohan se ja että olin joku juuri ajokortin saaneen ikäinen... toisaalta joku keski-ikäinen mies, mitä käytöstä nuorelle tytölle? olen oppinut, että apu ei ole aina käytäntö, enkä ole tavannut uskoviakaan, joilla ei olisi ollut ketun häntä kainalossa, tai se kuva kaikesta ei olisi jäänyt...
Joskus ihmiset eivät kaipaa apua lumenluontiin tai pihatöihin, he haluaisivat nähdä, että heistä välitetään, joskus heillä voi olla tarve, että joku osoittaisi välittämistä ja rakkautta. Ehkä leikkaamalla nurmikkoa, voidaan osoittaa välittämistä ja rakkautta ja jos ei vastapalveluksena odoteta, että toinen tulee uskoon tai aleta keskustelemaan hengellisistä käännyttämällä samaan muottiin.
Monet haluavat ajatella olevansa hyviä ja avuliaita. Kun kaveri on esim. menossa isoon leikkaukseen, niin sanotaan, että tulen kyllä sitten auttamaan. Mutta kun se ajankohta sitten tulee, niin kavereita ei kuulu eikä näy. Pitkäaikainen sairaus on lähes takuuvarma ystäväkarkotin. Myös silloin kun sairas itse on kohtalonsa kanssa tasapainossa.