Ahtisaari OSA 8

oivahärkönen kirjoitti:

Sattumia vuonna ’97

Ahtisaari ei malttanut pysyä erossa maaliskuussa virinneestä optio-keskustelusta. Ilta-Sanomat 15.3.97:
-   Myös presidentti Martti Ahtisaari ja pääministeri Paavo Lipponen äityivät paheksumaan optiolainaa.
-   Ahtisaari saattaa puhua mukavia suosiota ylläpitääkseen, mutta Lipposen tyyliin ei kuulu kosiskella kansaa.

Kun Ahtisaari kiitteli televisiolamppujen loisteessa Jeltsiniä siitä, että hän lupasi Suomelle oikeuden tehdä Naton suhteen minkä hyväksi näkee. Ilkan Seppo Keränen kirjoittaa 25.3.97:
-   Täytyy myöntää, että pikkusen nolotti.
-   Kekkosella ja Koivistolla oli kokemusta idänsuhteiden hoidosta vaikeina aikoina. He osasivat säilyttää arvokkuutensa. Ahtisaaren kokemus on läntisiltä mailta. Hänen suhtautumisensa Venäjään ei ole luontevaa. Hän näytti jopa hieman pelokkaalta Jeltsinin rinnalla.

Tekniikka ja Talous kertoo 3.4.97 presidentin syyttäneet yritysjohtajia työttömyydestä. Lehti kertaa työttömyyteen johtaneita syitä kuten pääomamarkkinoiden yhtäkkinen vapautuminen, ay vedätti palkkoja ylös, punamusta hallitus kiihdytti nousukautta löysillä budjeteilla ja laman iskiessä suomalaiset yritykset olivat kilpailukyvyttömiä.

Itse lisään tuohon, että eihän yksittäistä yritystä tai yritysjohtajaa voida syyttää tai kiittää valtakunnan asioista. Yksittäiselle yritykselle ei pidä asettaa muita yhteiskunnallisia velvollisuuksia kuin kannattava liiketoiminta lainsäädännön ja sopimusten sekä valtiovallan luomissa puitteissa..

Ahtisaaren puuttumiset kotimaankin asioihin yleensä aiheuttivat hämminkiä ja sitten ne vaiettiin kuoliaaksi. Eeva Vuoren tapauksen aikoihin taas heräsi keskustelu Korkeimman oikeuden itse itseään täydentävän nimityskäytännön uusimisesta. Asiasta tehtiin eduskunta-aloite, jonka 125 allekirjoittaneesta kansanedustajasta ensimmäisenä allekirjoittajana oli Markku Pohjola. Suomen Kuvalehti käsittelee asiaa Kari Kyheröisen tekemässä artikkelissa.
-   Presidentti Martti Ahtisaari puuttui tuoreeltaan Markku Pohjolan aloitteeseen ihmettelemällä (26.3.) Helsingin yliopistolla pidetyssä yleisötilaisuudessa, ”olisiko tällainen tekninen ratkaisu, eli nimityskäytännön muuttaminen mikään ratkaisu asiaan”. Briiffauksen hän oli saanut päivää aikaisemmin suoraan KKO:n presidentiltä, Olavi Heinoselta.
-   Presidentin lausuntoa pidettiin lakimiespiireissä harkitsemattomana.
-   Presidentin epäilyyn, että ”pelkkä kateus johtaisi tuomitsemaan asioita”, sai Pohjolalta vastineen, jossa hän korosti, että kateuden sijasta aloitteen motiivina on yksinkertaisesti korkeimman oikeusasteemme uskottavuus.
-   ”Suljettu järjestelmä, jossa huomattava julkisen vallan käyttäjä täydentää itse itsensä ilman perusteluita, herättää avoimessa yhteiskunnassa aina epäilyjä”.
-   Myös KKO:n tuomareiden lisäansioista oli Ahtisaarella oma käsityksensä ”Entäs jos onkin kysymys ihmisistä, jotka ovat tavattoman taitavia, osaavia, nopeita ja jotka tekevät omat työnsä puolessa siitä ajasta, missä joku toinen.

Paavo Väyrynen ei oikein lämpene Sirkka-Liisa Anttilan ehdotukseen, että keskusta ryhtyisi tukemaan Ahtisaaren uudelleen valintaa ja perustaisi sitten demareiden kanssa hallituksen vuoden ’99 vaalien jälkeen, Ilkka 26.7.97.
-   Sdp:n ja kokoomuksen hallitusyhteistyö jatkuu, jos se suinkin on mahdollista. Pääministeriksi pääsee nyt kokoomukselainen, kunhan puolue turvaa nykyisen presidentin uudelleenvalinnan.
-   Hallitukseen voimme päästä vain saavuttamalla niin suuren vaalivoiton, että meitä ei voida enää syrjäyttää.
-   Toinen johtopäätöksemme tulisi olla se, ettemme voi edesauttaa hallitustietämme tarjoutumalla ”kuninkaantekijäksi”; se paikka on jo varattu kokoomukselle.

Väyrysen ennuste ei täysin toteutunut. Kuninkaantekijäksi ei heidänkään tarvinnut ryhtyä, Lipponen itse pudotti Ahtisaaren sen jälkeen kun oli onnellisesti saanut presidentin hyvällä avustuksella muodostettua entisenlaisen hallituksen.



Pääministerin valinta

Laajassa valtiosääntökeskustelussa elokuun puoliväliin saakka keskustellaan etupäässä ulkopolitiikan hoitamisesta. Silloin Suomen Pankin johtajaksi siirtynyt Matti Louekoski, joka oli ollut kansanedustajana ollessaan Nikulan komitean jäsen, oli huolissaan presidentin vallan puolesta. Komiteahan esitti: Presidentti neuvottelisi tulevan hallituksen kokoonpanosta ja ohjelmasta eduskuntaryhmien kanssa ja kuultuaan puhemiestä hän antaisi tiedon eduskunnalle pääministeriehdokkaasta. Jos ehdokas ei saisikaan äänten enemmistöä, presidentti esittäisi toisen ehdokkaan. Jos tämäkään ei mene läpi, eduskunnassa järjestettäisiin pääministerin vaali, jossa eniten ääniä saanut valittaisiin.

Ainakin minulle on yllätys, että Ilta-Sanomat asettuu 18.8.97 tukemaan Louekoskea:
-   Tämän menettelyn ongelmiin kiinnitti huomiota pankinjohtaja Louekoski. Hänen mielestään presidentti ei saa joutua sellaiseen asemaan, että hänelle annetaan muulla taholla valitun pääministerin nimi, johon hänen on tyytyminen.
-   Louekoski puuttuu tärkeään asiaan. Nimittäin, vaikka presidentin valtaoikeuksia leikattaisiinkin, presidentin ja pääministerin on aina oltava ”puheväleissä” Se ei olisi varmaa, jos eduskunta panisi vain presidentin vain allekirjoittamaan sopimansa tuloksen.
-   Viime kädessä eduskunnalla valta kuitenkin pysyy, koska hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta.

Minua harmittaa tuollainen puhe; olin ollut pettynyt jo komitean esitykseen. Tuo I-S:n tukema Louekosken esityshän olisi johtanut siihen, että mikään ei olisi muuttunut. Kirjoitan heti seuraavan päivänä Ilta-Sanomiin, se julkaistaan 21.8.97.

Pääministerin valinta

Ilta-Sanomien pääkirjoituksessa 18.8.97 nähdään pääministerin valinta asiana, joka näyttää unohtuneen, kun on keskusteltu vain presidentin valtaoikeuksista. Mutta siinäkin asiassa on juuri kyse presidentin valtaoikeuksista, eli miten paljon presidentin valtiosäännön mukaan vaikuttaa pääministerin valintaan. Kirjoituksessa asetuttiin Louekosken kannalle, joka suurin piirtein merkitsee nykyisen valintamenettelyn jatkumista.

Nykyisen perustuslain mukaan presidentti yksin valitsee pääministerin. Järjestelmä on tuottanut presidentille nöyriä pääministereitä, joista tosin hyvin monet ovat olleet myös hyviä.

Presidentin suuri valta myös sisäpolitiikassa on johtunut siitä, että hän valitsee ja nimittää pääministerin. Merkittävät poliitikot ovat aina olleet rähmällään presidentin suuntaan, koska muuten menettäisivät mahdollisuuden päästä pääministeriksi. Tästä ovat hyviä esimerkkejä tämänhetkiset potentiaaliset pääministerit Lipponen, Niinistö ja Aho. Ahtisaari on vielä vallassa tätä kauttaan v.-99, jolloin eduskuntavaalien jälkeen taas muodostetaan uusi hallitus.

Jos halutaan olla varma, että eduskuntavaalin tulos todella ratkaisee myös hallituksen ja sen muodostajan, tulee eduskunnan vaikutusta pääministerin valintaan roimasti lisätä. Nikulan komitean esitys, jossa presidentti saa kahdesti esittää ehdokkaansa eduskunnan hyväksyttäväksi, ei muuttaisi nykyistä tilannetta miksikään: merkittävät poliitikot haluavat olla noiden kahden joukossa.

Esitänkin hallituksen muodostettavaksi seuraavasti: Puhemiehen johdattelemien hallitusneuvotteluiden tuloksena vaalit voittaneiden puolueiden kesken sovitaan hallitusohjelmasta ja pääministeriehdokkaasta, joka on pääsääntöisesti hallitukseen osallistuvan suurimman puolueen johtaja. Eduskunta kokonaisuudessaan vielä hyväksyy pääministeriehdokkaan. Presidentillä olisi oikeus kieltäytyä nimittämästä ehdokasta, jolloin asia palaisi uudelleen eduskuntaan. Mikäli se uudelleen esittää samaa henkilöä pääministeriksi, olisi presidentin hänet nimitettävä. Tässä mallissa aloite säilyisi vaalit voittaneilla eduskuntaryhmillä, mutta presidentillä olisi jonkinlainen mahdollisuus estää hänelle epämieluisan henkilön valinta pääministeriksi. Malli myös osoittaisi kaapin paikan.

Oiva Härkönen, Vantaa

HS:n Erkki Pennanen ei yhtynyt 19.8.97 kolumnissaan Louekosken huoleen siitä, että presidentin kannalta epätoivottava henkilö valittaisiin pääministeriksi.
-   Ehdotusta voidaan arvostella siitä, että presidentin rooli koko prosessissa jää kovin epämääräiseksi. Selitys on yksinkertainen: presidentille ei halutakaan antaa todellista määräysvaltaa.
-   Louekoski näyttä haluavan presidentille ainakin eräänlaisen veto-oikeuden pääministerin henkilöön. Se romuttaisi koko uudistuksen.
-   Ei pääministerin ole tarkoitus olla mikään presidentin käsikassara. Päinvastoin hänestä on tullut yhä selvemmin maan politiikan keskipiste ja voimahahmo.

Hufvudstadsbladet kertoo 22.8.99 Nykypäivän teettämästä Taloustutkimuksen tutkimuksesta, jonka mukaan 63 % vastaajista oli sitä mieltä, että eduskunnan tulee valita pääministeri.
-   Bara 24 procent av de tillfrågade ville bevara det nuvarande förfarandet dvs. att presidenten utser statsministern.

Pääministerin valinnasta ei juurikaan puhuttu lähes kahteen kuukauteen, kunnes HS:ssa on pieni uutinen 17.10.97, että Sdp:n puoluehallitus jätti oikeusministeriölle kannanoton valtiosääntöuudistuksesta. Puolue haluaa, että pääministeri valitaan nykyisellä eikä Nikulan komitean esittämällä tavalla.
-   Puolueen eduskuntaryhmälle olisi kelvannut komitean malli.
-   Nykyisin presidentti valitsee hallituksen muodostajan, eikä eduskunnalla ole asiaan sanomista.

Huolestun uutisesta ajatellen, että näinkö tässä taas käy, että uudistus kaatuu demareiden viime hetken takinkääntöön. Kirjoitin heti HS:n yleisönosastoon ja se julkaistiin 25.10.99.

Kuka valitsee pääministerin

Helsingin Sanomista saatoimme 17.10. lukea uutisen, että sosiaalidemokraattinen puolue haluaa valita pääministerin nykyisellä eikä Nikulan komitean esittämällä tavalla. Lehti toteaa, että nykyisin presidentti valitsee hallituksen muodostajan eikä eduskunnalla ole asiaan sanomista.

Julkisuudessa ei tähän uutiseen ole juuri kiinnitetty huomiota. Onko käymässä niin kuin kävi edellisen eduskunnan yksimielisesti hyväksymille tätäkin asiaa koskeville valtiosäännön uudistuksille? Ahtisaaren muodostaessa nykyistä hallitusta tulevat hallituspuolueet päättivät olla hyväksymättä enää niitä uudessa eduskunnassa.

Presidentin valtaoikeuksista juuri oikeus valita yksin pääministeri on kaikkein arveluttavin. Kahden viime eduskuntavaalin jälkeen omaksuttu tapa, että pääministeri pääsääntöisesti on vaalin voittaneen suurimman puolueen puheenjohtaja, on tuottanut meille kaksi hyvää pääministeriä. Silloin vaaleissa äänestetään myös pääministeristä. Jokaiselle oli selvää, että jos keskusta voittaa vaalit 1991, Aho on pääministeri. Vuonna 1995, kun sosiaalidemokraatit voittivat, Lipponen oli itseoikeutettu pääministeri. Vuoden 1987 vaalien jälkeen Koivisto ei tyytynytkään vaalien tulokseen ja vaalit voittaneiden puolueiden tahtoon, vaan valitsi pääministeriksi Holkerin, entisen virkaveljensä Suomen Pankista. Holkerilla ei silloin enää ollut vankkaa poliittista asemaa puolueessaan. Hän yrittikin toimia vain hallituksen puheenjohtajana ja joutui hallituspuolueiden, presidentin, ammattiyhdistysliikkeen ja markkinavoimien riepoteltavaksi. Valtakunta ajautui syvään lamaan, jonka seurauksia maksamme vielä tänä päivänäkin.

Valtiosäännön muutos takaisi nykyisen hyvän käytännön jatkumisen. Eduskunnan roolia tärkeässä pääministerin valinnassa pitäisi roimasti lisätä niin, että eduskuntavaalin tulos myös varmasti näkyisi pääministerin henkilössä.
         
Oiva Härkönen, Vantaa


Mielipiteet komitean mietinnöstä syvenevät

HS:n haastattelussa 22.8.97 silloinen oikeusministeri Häkämies toteaa, ettei esitystä uudeksi perustuslaiksi ole viisasta antaa, jos ei ole riittävää yksimielisyyttä esityksen hyväksymisestä. Hänen mielestään yksimielisyys pitäisi löytyä ainakin kolmen suurimman puolueen kesken.
-   Häkämiehen mielestä merkittävin muutos on, että presidentti tulee sidotuksi hallituksen näkemykseen hallituksen esityksen antamisessa. ”Professori Ilkka Saraviita on kiinnittänyt tähän huomiota. Se on hänen mielestään oleellisempi vallanjakokysymyksen muutos kuin konsanaan keskustelu tästä ulkopoliittisesta vallasta. Olen samaa mieltä”.

Esko Antola vaatii Nykypäivässä 22.8.99 EU-politiikan siirtämistä yksiselitteisesti valtioneuvostolle. Nykyäänhän sitä koordinoidaan ulkoministeriössä, joka on tunnetusti presidentin suorassa komennossa.
-   Ulkopolitiikan käytännön hoito ei ole enää ulkoministeriön monopolia vaan valionhallinnon eri sektorit hoitavat itse omat asiansa ulkomaiden kanssa.
-   Riippumatta valtiosääntöreformin sisällöstä EU-politiikan koordinaatio pitäisi pikaisesti siirtää valtioneuvoston kansliaan. Pääministeri johtaa Suomen EU-politiikkaa ja hänen pitäisi pitää kokonaisuus hallinnassaan.
-   Valtioneuvoston alaisuudessa toimiva EU-politiikka olisi myös paremmin demokraattisen valvonnan alaisena.
-   On vaikea nähdä presidentille tulevassa EU-maailmassa kovin suurta roolia.

On luultavaa, ettei Ahtisaari sallinut EU asioiden koordinointia siirrettäväksi pois ulkoministeriöstä. Nyt on kuitenkin päätetty, että EU-sihteeristö siirtyy kesällä 2000 valtioneuvoston kansliaan. Perustuslain mukaan valtioneuvosto valmistelee EU-asiat ja myös päättää Suomen toimenpiteistä niiden suhteen. Pääministerin kanslia on oikea paikka niiden asioiden käsittelylle

Demari julkaisi laajan arvionsa mietinnöstä 25.8.97. Arvio noudatteli paljolti muiden esittämiä mielipiteitä. Asialla oli suuri merkitys, sillä lehti oli johtavan hallituspuolueen äänenkannattaja. Istuva presidentti oli myös samasta puolueesta. Demarin arvion luettuani uskoin, että uudistus etenee, eikä komitean esitystä paljonkaan vesitetä hallituksessa.

Lehti mainitsee monessa yhteydessä, että muutokset kirjaavat vain silloin vallinneen käytännön. Mielestäni muutokset ovat kuitenkin tärkeitä siksi, että vanhan perustuslain suoma presidentin ylivalta hallitukseen nähden johti presidentin mielipiteen ottamiseen huomioon jo valmistelun yhteydessä. Päätöksen teon yhteydessä valtioneuvostossa ne eivät enää tulleet eteen, vaan hallitus esitti sitä, minkä tiesi presidentin hyväksyvän. Komitean esityksen mukaan presidentin tulee merkittävästi enemmän ottaa huomioon valtioneuvoston kanta.
-   Parlamentaarisessa järjestelmässä eduskunnan luottamuksen varassa toimivan hallituksen asema korostuu. Se luonnollisesti lisää pääministerin valtaa.
-   Presidentti ei päätöksenteossaan ole nykyisin sidottu hallituksen mielipiteeseen, ainoastaan läsnäoloon.
-   Mietinnön lähtökohtana olisi, että pääsääntöisesti presidentti valtioneuvostossa hallituksen ratkaisuehdotuksesta. Presidentille jäisi edelleen viimeinen sana, ellei kyseessä olisi lakiesityksen antaminen tai sen peruuttaminen.
-   33-pykälää (presidentti määrää suhteista ulkovaltoihin) on tulkittu niin, että siihen kiertyy koko suomalaisen hallitusmuodon ydin: presidentti johtaa juuri ulkopolitiikkaa Suomessa. Sotiin saakka pykälällä ei ollut sen kummempaa merkitystä kuin muillakaan presidentin valtaoikeutta koskevalla pykälällä. Se oli yksi valtapykälä muiden joukossa.
-   Sotien jälkeen ja kylmän sodan aikana Paasikiven ja Kekkosen toimesta hallitusmuodon ulkopolitiikkapykälä sai nykytulkintansa ja ulkopoliittinen toimivaltajako nykymuotonsa. Valta keikahti kokonaan presidentille.

Silloinen perustuslakivaliokunnan varapuheenjohtaja Johannes Koskinen totesi samassa Demarin artikkelissa, ettei presidentin osallistumiselle Eurooppa-neuvoston kokouksiin ole enää perusteita.
-   Koskisen mukaan ne syyt, joiden perusteella presidentti on kokouksiin osallistunut, poistuvat uudella perustuslailla, kun ulkopolitiikka tulee valtioneuvoston toimivallan piiriin. Pääministeri edustaa luontevasti Suomea huippukokouksessa.

Samassa lehdessä komitean puheenjohtaja Paavo Nikula pitää hallituksen muodostamisen uudistamisen lähtökohtana olevan, että hallitus aina mahdollisimman tarkasti vastaisi vaalitulosta Ja ettei hallituksen muodostaminen ole mikään henkilökohtainen tykkäysasia.

Veikko Helle, sinnikkäänä parlamentarismin puolustajana ja perustuslakivaliokunnan jäsenenä puolusti komitean esitystä Ilta-Sanomissa 27.8.97 pitäen sitä paremminkin vaisuna kuin pitkälle menevänä, mutta kuitenkin oikeansuuntaisena pois nykyisestä bysanttilaistyyppisestä tilasta.
-   Eduskunta on kolme kertaa tällä vuosikymmenellä edellyttänyt, että vallanjakoa eduskunnan, valtioneuvoston ja tasavallan presidentin kesken on tasapainotettava siten, että presidentin valta parlamentarisoidaan.
-   Nikulan esitys toteuttaa tätä valtuutetun valtiovallan käyttäjän tahtoa.
-   Emme esimerkiksi tiedä, onko presidentti vain allekirjoittanut hallituksen lakiesitykset vai onko hän pistänyt sinne oman jälkensä. Presidentti nimittäin yksin antaa ns. hallituksen esitykset eduskunnalle. Hän ei ole lainkaan sidottu hallituksen kantaan.
-   Ulkopolitiikka yritetään pitää edelleen jonain mystiikkana, jota kykenevät vain muutamat ulkoministeriön virkamiehet ja tasavallan presidentti hoitamaan. Mutta ei se niin ole. Ei se ole erillinen muusta yhteiskunnasta irrallaan oleva alue. Nykyään raja ns. ulkopolitiikan ja muun politiikan välillä on erittäin häilyvä. Valtaosassa asioista pitää huomioida, miten niitä on muissa maissa hoidettu. Lisäksi nykyaikainen valtio on mukana kansainvälisissä järjestöissä ja sopimuksissa.

Sitten Helle kiinnittää huomiota siihen ristiriitaan, mikä syntyy, kun presidentti määrää ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjaukset, mutta eduskuntaan päin joku ministereistä on niistä vastuussa vaikka ei hyväksyisikään esitystä. Ajankohtaisina esimerkkeinä hän kertoo helikopterihankinnoista päättämisestä valtioneuvoston turvallisuuspoliittisen selonteon osana ja miinojen käytön kieltämisen, jossa Suomi on ottanut hidastavan ja ehkäisevän kannan. Helle päättää kirjoituksensa hieman alakuloisesti:
-   Nykysysteemimme hämärtää valta- ja vastuusuhteita ja vie asioiden käsittelyä kabinetteihin enemmän kuin parlamentaarisessa järjestelmässä olisi mahdollista.
-   Mutta ehkä suomalaisille ei sovi länsimainen demokraattinen parlamentarismi, kuten monet viisaat suomalaisvaikuttajat väittävät.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä