Lähde: https://www.laakarilehti.fi/maailmassa/kolumni/tarinoita-ja-tutkimustuloksia/?public=784fbcee9fea31494b45ae002744e87f
Huhtikuussa Psychotherapy & Psychosomatics -sarjassa julkaistiin kiinnostava tutkimus (1). Kiinnostava on paitsi tulos, myös siitä herännyt keskustelu.
Zürichin yliopiston tutkijoita kiinnosti mielialalääkkeiden käyttö ja masennuksesta toipuminen. Tutkimuksessa seurattiin kolmenkymmenen vuoden ajan vajaan kuudensadan sveitsiläisen joukkoa, henkilöt olivat tutkimuksen alkaessa 19–20-vuotiaita. Heitä tutkittiin puolistrukturoiduilla haastatteluilla seitsemän kertaa vuosina 1978–2008; seurannan aikana nuorista aikuisista tuli viisikymppisiä.
Palauttamisnarratiivi hallitsee länsimaista keskustelua sairauksista.
Voisi kuvitella, että pitkä seurantatutkimus kiinnostaisi niin asiantuntijoita, maallikoita kuin toimittajiakin, koska lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista on varsin vähän tutkimustietoa. New York Times kirjoitti hiljattain mielialalääkkeiden lopettamiseen liittyvistä ongelmista. Timesin mukaan miltei 25 miljoonaa amerikkalaista syö niitä jo kolmatta vuotta. Yli viisi vuotta lääkkeitä käyttäneitä on USA:ssa yli 15 miljoonaa, yli kolminkertainen määrä vuoteen 2000 verrattuna. Suurin osa tiedostamme perustuu kuitenkin vain muutamien viikkojen tai kuukausien tutkimuksiin.
Häkellyttävästi päinvastoin kuin olisi odottanut, mielialalääkkeiden käyttö oli sveitsiläistutkimuksessa yhteydessä huonompaan eikä parempaan hoitotulokseen (ristitulosuhde 1,7–1,8 masennuksen pahenemiselle neliportaisen asteikon yhdellä pisteellä). Ymmärrettävä selitys olisi tietenkin se että ne, joiden masennus oli vaikein, käyttivät myös todennäköisimmin lääkkeitä. Tutkimuksessa oli kuitenkin kontrolloitu paitsi sosiodemografiset tekijät, myös masennuksen vaikeustaso lähtötilanteessa, koetun kärsimyksen aste ja itsemurha-alttius. Vielä senkin jälkeen kun nämä tekijät otettiin tilastollisesti huomioon, lääkkeiden käyttö ennusti huonompaa hoitotulosta.
Kyse ei ole satunnaistetusta asetelmasta; tutkimus osoittaa korrelaation, ei syy-yhteyttä. Tutkimuksessa on myös muita rajoitteita. Aineistoa ei alun perin kerätty tämän kysymyksen selvittämiseksi, ja tieto lääkkeiden käytöstä perustui osallistujien kertomaan. Mutta tämä myös valaisee, kuinka keskeisiä puutteita tiedoissamme on. Lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksia ei juuri ole tutkittu.
Kiinnostava on paitsi tutkimus, myös siitä virinnyt julkinen keskustelu. Sellaista ei nimittäin ole käyty, tietääkseni. Tulokset ovat samansuuntaiset kuin viime syyskuussa julkaistussa 9-vuotisessa amerikkalaisessa seurantatutkimuksessa (2). En kuitenkaan ole nähnyt yhdenkään median Suomessa tarttuneen kumpaankaan tutkimukseen, vaikka pitkäaikaiskäyttäjien määrä on kasvanut myös meillä.
Sveitsiläistutkijat pohtivat, mahtaisiko Giovanni Favan (3) esittämä vastatoleranssimalli selittää tulokset. Sen mukaan mielialalääkkeiden pitkäaikainen käyttö saattaisi hermosolujen reseptoreissa tapahtuvien muutosten vuoksi johtaa tehon vähittäiseen heikkenemiseen ja lopulta ehkä huonompiin hoitotuloksiin. Tästäkään mahdollisuudesta en ole kuullut Suomessa keskusteltavan.
Sosiologi Arthur Frankin mukaan länsimaista keskustelua sairauksista hallitsee palauttamisnarratiivi – kertomukset, joissa hoitohenkilökunta voitokkaasti korjaa potilaan alkuperäiseen, vahingoittumattomaan tilaansa. Tätä maallikot ja media odottavat ammattilaisilta: tarinoita hoidoista jotka tehoavat ja sairauksista jotka paranevat. Osaamisemme rajallisuudesta on selvästi vaikeampi keskustella.
Huhtikuussa Psychotherapy & Psychosomatics -sarjassa julkaistiin kiinnostava tutkimus (1). Kiinnostava on paitsi tulos, myös siitä herännyt keskustelu.
Zürichin yliopiston tutkijoita kiinnosti mielialalääkkeiden käyttö ja masennuksesta toipuminen. Tutkimuksessa seurattiin kolmenkymmenen vuoden ajan vajaan kuudensadan sveitsiläisen joukkoa, henkilöt olivat tutkimuksen alkaessa 19–20-vuotiaita. Heitä tutkittiin puolistrukturoiduilla haastatteluilla seitsemän kertaa vuosina 1978–2008; seurannan aikana nuorista aikuisista tuli viisikymppisiä.
Palauttamisnarratiivi hallitsee länsimaista keskustelua sairauksista.
Voisi kuvitella, että pitkä seurantatutkimus kiinnostaisi niin asiantuntijoita, maallikoita kuin toimittajiakin, koska lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista on varsin vähän tutkimustietoa. New York Times kirjoitti hiljattain mielialalääkkeiden lopettamiseen liittyvistä ongelmista. Timesin mukaan miltei 25 miljoonaa amerikkalaista syö niitä jo kolmatta vuotta. Yli viisi vuotta lääkkeitä käyttäneitä on USA:ssa yli 15 miljoonaa, yli kolminkertainen määrä vuoteen 2000 verrattuna. Suurin osa tiedostamme perustuu kuitenkin vain muutamien viikkojen tai kuukausien tutkimuksiin.
Häkellyttävästi päinvastoin kuin olisi odottanut, mielialalääkkeiden käyttö oli sveitsiläistutkimuksessa yhteydessä huonompaan eikä parempaan hoitotulokseen (ristitulosuhde 1,7–1,8 masennuksen pahenemiselle neliportaisen asteikon yhdellä pisteellä). Ymmärrettävä selitys olisi tietenkin se että ne, joiden masennus oli vaikein, käyttivät myös todennäköisimmin lääkkeitä. Tutkimuksessa oli kuitenkin kontrolloitu paitsi sosiodemografiset tekijät, myös masennuksen vaikeustaso lähtötilanteessa, koetun kärsimyksen aste ja itsemurha-alttius. Vielä senkin jälkeen kun nämä tekijät otettiin tilastollisesti huomioon, lääkkeiden käyttö ennusti huonompaa hoitotulosta.
Kyse ei ole satunnaistetusta asetelmasta; tutkimus osoittaa korrelaation, ei syy-yhteyttä. Tutkimuksessa on myös muita rajoitteita. Aineistoa ei alun perin kerätty tämän kysymyksen selvittämiseksi, ja tieto lääkkeiden käytöstä perustui osallistujien kertomaan. Mutta tämä myös valaisee, kuinka keskeisiä puutteita tiedoissamme on. Lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksia ei juuri ole tutkittu.
Kiinnostava on paitsi tutkimus, myös siitä virinnyt julkinen keskustelu. Sellaista ei nimittäin ole käyty, tietääkseni. Tulokset ovat samansuuntaiset kuin viime syyskuussa julkaistussa 9-vuotisessa amerikkalaisessa seurantatutkimuksessa (2). En kuitenkaan ole nähnyt yhdenkään median Suomessa tarttuneen kumpaankaan tutkimukseen, vaikka pitkäaikaiskäyttäjien määrä on kasvanut myös meillä.
Sveitsiläistutkijat pohtivat, mahtaisiko Giovanni Favan (3) esittämä vastatoleranssimalli selittää tulokset. Sen mukaan mielialalääkkeiden pitkäaikainen käyttö saattaisi hermosolujen reseptoreissa tapahtuvien muutosten vuoksi johtaa tehon vähittäiseen heikkenemiseen ja lopulta ehkä huonompiin hoitotuloksiin. Tästäkään mahdollisuudesta en ole kuullut Suomessa keskusteltavan.
Sosiologi Arthur Frankin mukaan länsimaista keskustelua sairauksista hallitsee palauttamisnarratiivi – kertomukset, joissa hoitohenkilökunta voitokkaasti korjaa potilaan alkuperäiseen, vahingoittumattomaan tilaansa. Tätä maallikot ja media odottavat ammattilaisilta: tarinoita hoidoista jotka tehoavat ja sairauksista jotka paranevat. Osaamisemme rajallisuudesta on selvästi vaikeampi keskustella.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minä olen syönyt lääkkeitä neljäkymmentä vuotta ja miten on käynyt? Olen kuusikymppinen , pitääkö olla huolissaan?
Sama juttu. Paitsi että olen 65v. Eläkkeellä olen ja terve kaikinpuolin.
K*rpäkin seisoo kuin rautakanki tarpeen tullen.
Näitä "asiantuntijoita" täällä saa uskoa ken haluaa.
Suurempi vaara on jos kaljottelee ja tupakkaa tupruttaa.
Kaljottelu ja tupakka ovat terveysnäkökulumasta merkittävästi pienempi haitta kuin SSRI-luokan stimulantit, joita siis myös huvittavasti masennuslääkkeiksi jotkut kutsuu.
SSRI/SNRI- lääkkeitä käytetään joka päivä, ollen jatkuvasti aineen vaikutuksen alla.
Satunnaisesti ja vähän käytetyt psykoaktiivisia ominaisuuksia sisältävät aineet kuten alkoholi ja tupakka voivat täten jopa olla turvallisia verrattuna tähän. Mutta en menisi sanomaan, että ne turvallisia ovat silti, ja ei ole kovin järkevää vertailla mikä on turvallista ja mikä ei tässä yhteydessä. Jokikinen aine, mikä muokkaa kehon kemioita ja aivokemioita niin merkittävästi kuin psykoaktiiviset lääkeaineet ja päihteet, erityisesti paljon käytettynä, voi olla vaaraksi keholle ja mielen hyvinvoinnille ja niiden purku voi olla haastavaa, kun fysiologinen riippuvuus tulee.
Aivot ja aivokemiat mukautuvat ja muovautuvat toimimaan lääkkeen vaikutuksessa ja lopetus voi olla vaikeaa ja olo muuttua surkeammaksi kuin ennen käytön aloitusta kun yrittää lopettaa erilaisine "kiusallisine" (psykiatrien lempisana oireista mitä useampi tuntuu käyttäneen puhuessaan "lopetusoireista") tai enemmänkin piinaavine tai tuskallisine oireineen, mihin kuuluu kavalkadi fyysisiä mutta myös psyykkisiä oireita. Kun tässä tapauksessa aine siis lopetetaan, tämä voi johtaa välittäjäaine-epätasapainotilaan missä pitkin kehoa tuntee erilaisia kummallisia oireita, sillä lääke ei spesifisti vaikuta aivoissa vaan välittäjäaineilla on vaikutuksia eri puolella kehoa. Serotoniinilla on laajat tehtävät välittäjäaineena eri puolella kehoa. Vasta lopetuksen jälkeen voi oikeastaan varsinaisesti sanoa, mitä lääke on itselle tehnyt ja lopetuksessa voi puhjeta erilaisia pahempia oireita eli lopetus voi olla triggeri aikamoiselle vieroituskärsimykselle heittäessään aivot ja kehon uuteen kemialliseen tilaan missä jopa vuosikausien mukautumisen jälkeen lääkkeisiin lääke otetaan pois. Jotkut selviytyy lopetuksesta vailla suurempia ongelmia, toiset eivät palaudu täysin mistä kertoo esimerkiksi ilmiö PSSD ja tardiivi dyskinesia mitkä psyykenlääkeaineisiin voi liittyä, ja se voi ottaa hyvin pitkän aikaa. Ylläoleva tekstikin voi antaa viitteitä siitä, mitä masennuslääkkeisiin voi kuulua lisäksi, tardiivi dysphoria, "tardive dysphoria", masennuslääkkeiden laukaisema kroonistunut masennus. Tätä ei nykyajan lääkärit myönnä. Todellisuudessa vieroitusfoorumit kertoo karua kuvaa, joillakin voi ottaa kuukausia tai jopa vuosia palautua ja tietenkään ei ole täysin sanottua, että palaa tilaan missä ei ole käyttänyt lääkeaineita haittojen osalta. Voi olla tuskallista havaita itsessään negatiivisia ja jopa merkittäviä muutoksia lääkepurun tai lääkkeen käytön myötä, mitkä eivät aina ota väistyäkseen.
Jos on syönyt lääkkeitä pitkään, ja kun erityisesti aletaan puhumaan jopa vuosikymmenistä, jopa tietyllä tavalla turvallisempi ratkaisu on jatkaa lääkitystä, mikäli ei halua siis riskeerata pahoja vieroitusoireita. Mikä surullista, moni potilas luulee lääkkeiden haitta- ja vieroitusoireiden olevan heidän sairautensa tuotosta ja moni psykiatrikin laittaa oireet mielenterveyden piikkiin ja näkee ainoaksi ratkaisuksi lääkkeiden jatkamisen loputtomasti perustellen tätä potilaan tilalla, joka tarvii lääkkeitä. (Vaikka toisaalta hän ei voi todistaa, etteikö lääkkeet olisi laukaisseet esimerkiksi potilaan kroonistunutta oireilua tai lääkeaineiden käyttö itsessään, kehon mukautuminen niihin ja vieroitus olisi laukaissut "pommin" ) Tämä on surullinen osa psyykenlääkkeitä koska niiden kohdalla ei koskaan täysin voida sanoa mikä osa on potilasta mikä osa on lääkettä. Erilaiset emotionaaliset tai kognitiiviset tai ruumiillisetkin vieroitusoireet ja lääkehaitat on miltei mahdotonta osoittaa lääkkeen syyksi, sillä nykyajan tekniikalla kuvantaminen, miten reseptorit tai kehon kemiat toimii, on miltei mahdotonta. Potilas voi kokea täysin mielipiteensä tyrmätyksi psykiatrin osalta puhuessaan haitoista tai vieroitusongelmista, koska psykiatri vain jankkaa, ei nämä kuulu näihin masennuslääkkeiden haittoihin tällaiset ongelmat. Tahtotilaa lääkkeiden haittojen, vieroitusongelmien ja pitkäaikaiskäytön tutkimukseen on huomattavasti vähemmän kuin sitä että joku lääkeaine nopean tutkimuksen jälkeen vain survotaan markkinoille tai tutkimuksia, joissa halutaan todistaa, kuinka lääkkeet toimii (mikä yleensä käsittelee siis lyhyttä käyttöä). Syynä voi olla ylipäätään tutkimuksen hankala luonne, vaikka nuo asiat olisi merkittäviä, hyvin merkittäviä asioita tutkia.
Jos joku kokee lääkkeet itselleen hyödyllisiksi ja haitattomiksi, asia on hyvä. Lisäksi en kannusta ketään lopettamaan itselleen hyödyllisinä pitämää lääkettä, jota ilman tuntee sietämätöntä oloa. Mutta kannustan myös miettimään, johtuuko se olo itsestä vai lääkkeistä ja lääkkeiden vieroitusoireista. Mitä haluan alleviivata, on, että potilaan tulee saada tietää riittävää informaatiota lääkkeiden haitoista ja luonteesta ennen määräämistä. Yksi merkittävä haitta on fysiologinen riippuvuus, minkä kielletään olevan olemassa SSRI lääkkeiden kohdalla.
Ylläolevat tutkimukset pitkäaikaiskäytöstä kertovat jotain tärkeää.
Lisäksi kannattaa aina tosiaan ottaa huomioon, että lääkkeiden pitkäaikainen käyttö on eri asia kuin lyhytaikainen. Se, että ei koe haittaa lyhyellä tähtäimellä, ei tarkoita etteikö voisi kokea pitkällä tähtäimellä. Surkea tilanne on, jos iskee yhtäkkiä haittoja lääkkeistä ja sitten kumminkin jos lopettaa sen, iskee vieroitusoireet. Eli on ns. kusessa lääkkeen kanssa, näin suoraan sanottuna. Englanninkielisillä vieroitusfoorumeilla on myös ihmisiä, jotka eivät ole pystyneet aloittamaan lääkkeitään uudestaan, sillä ovat alkaneet potea lääkevieroituksen jälkeen mahdollisesti yliherkkyyksiä lääkkeille tai käyttämälleen lääkkeelle tai uudestaan aloitettuna lääkkeestä ei saa enää hyötyä tai eivät vain siedä enää haittoja mitkä voi olla paljon vaikeampia uudelleen aloitettuna. Uskon, että psyykenlääkkeistä voi seurata monenlainen vaurioituminen ja vaurioitumisen eri sävyihin kuuluu haittaoireisto, joka voi haitata elämänlaatua ja toisaalta sitten purkamisen hankaluudet ja sen jälkeen puhkeavat oireistot. Uskon, että tämä altistaa jopa työkyvyttömyydelle. Nykyajan lääketiede ignooraa lääkkeillä vauroitetut ihmiset. Heistä ei puhuta, heitä ei ole olemassa, vaikka uskoisin aika vahvasti että heitä on. Osa ei edes tajua ongelmiensa liittyvän lääkeaineisiin. Lääkeaineista juontuva kärsimys ja vieroitusoireisto voi olla hyvin vaikeaa emotionaalisesti ja fyysisestikin sietämätöntä. Vieroitusoireista voi seurata jopa piinaavaa oireistoa, kun aivokemiat "hakee uudelleen paikkaansa".
Tunteiden heittelyä, levottomuutta, unen häiriöitä, lamaannuttavaa ahdistusta, oloja mitä ei koskaan ole ennen tuntenut ja mihin ei osaa suhtautua ja ne voi olla täysin sietämättömiä... Kiduttavia olotiloja. Vieroituksessa voi alkaa kaivata oloa, mihin ylipäätään aloitti lääkkeet eikä se ole mitään verrattuna siihen, mitä potee näistä voimakkaista lääkeaineista vieroittautuessa.
Useita lääkkeitä ja vuosia lääkittyjen aivokemiat tai vieroituksessa olevien ihmisten voivat vastata lääkkeisiin eri tavalla kuin sellaisten jotka eivät lääkkeitä ole ennen käyttäneet. Eivätkä aina positiivisesti. Aivot ja keskushermosto muovautuvat näitä voimakkaita lääkkeitä käyttämällä monella tavoin. Voi käydä myös niin, että ennen on vaikkapa ilman ongelmia aloittanut lääkityksiä mutta yhtäkkiä lääkkeeseen ei reagoikaan samalla tavoin ja iskee yhä pahempia haittoja. Erityinen riski haittojen saamiselle on lääkeannosta muutettaessa, ylös tai alas tai lääke aloitettaessa tai lopetettaessa.
Purkaminen voi erityisesti vuosikymmenien käytön jälkeen olla keholle ja mielelle aivan hirveä stressi. Vuosikausia lääkkeillä "turrutettuna", niihin vaikutukseen tottumisen jälkeen purkaakin lääkityksen, mikä voi saada aikaan melkoista emotionaalista vuoristorataa joka liittyy myös aivokemioiden uudenlaiseen mukautumiseen lääkkeiden jälkeen joka voi todella "leikkiä" omaa peliään ihmisen emootioilla. Ja kaikki tietää mitä stressi itsessään tekee, se sairastuttaa. Se voi sairastuttaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Kun vieroitusoireet voi olla pitkäkestoisempia, kuin lääkärit viikoista puhumalla väittävät, niin ollen stressitilassa useita kuukausia vaikkapa niin ei sillä kovin hyviä seurauksia hyvinvoinnille ole. Uskon, että lääkkeet voi altistaa pahemmalle kärsimykselle, joka saattaa lääkkeiden haittojen ja vieroitusoireiden myötä monimutkaistaa henkilön tilannetta entisestään. Tämä voi olla yksi syy, miksi lääkkeitä pitkäaikaisesti käyttävillä ei tutkimusten mukaan mene paremmin.
Nämä ovat omia kokemuksiani hyvin pitkän SSRI - lääkekäytön purun jälkeen ja sen perusteella mitä olen aiheesta lukenut, ihmisten kirjoittamana, jolle purku on ollut ongelmallinen, ja foorumeiden missä puhutaan lääkevieroituksesta. Siellä on paljon surullisia tarinoita, koska ihmisiin, joita on mahdollisesti vaurioitettu lääkkeillä, käytetään kumminkin hoitosuosituksia, jotka ovat kovin lääkekeskeisiä. Ihmiset eivät saa mitään kunnollista tukea, koska heidän ongelmiaan lääkkeiden kanssa ei oteta todesta. Pelottavaa, mielestäni.
Masennus kuuluu normaalina ihmisen surureaktioon ym. Sitä ei pidä turruttaa lääkkeillä, sillä aivot muistavat käsittelemättömän surureaktion ja tilanne sitten jää oikeesti hoitamatta.
Lääkärilehden artikkelin kirjoittaja oli psykologi. Hän ei siis tiedä mistään mitään, sillä hänellä ei ole lääketieteellistä koulutusta.
Psykiatri, psykologi, molemmat hitaita päistään. Ottamatta kantaa Lääkärilehdessä ollesseen kirjoitukseen huomautan, ettei psykiatria ole lääketiedettä, mutta psykiatreilla pitää olla Suomessa lääkärin perustutkinto. Psykiatriaa uskottavasti kommentoidakseen tai kritisoidakseen ei siis tarvitse olla lääkäri yhtään sen enempää kuin astrologiaa kommentoidakseen ei tarvitse olla astronomi.
Kaksi ylipitkää värssyä, en viitsinyt lukea moista ... Masentunut ystäviini kuulunut henkilö teki itsemurhan . Valitettavasti en ollut ajan tasalla hänen voinnistaan. Masennuslääkkeillä ja hoidolla tältäkin suruliselta tapaukselta oltaisiin mahdollisesti vältytty.
Hän oli ehkä ystäväsi. Sinä et ollut hänen ystävä. Tosi ystävä olisi huomannut. Ymmärtänyt. Imit hänestä sen, minkä sait omaksi iloksesi, hyödyksesi.
Syyllistäminen ei auta. Nämä palstan "asiantuntijat" saavat sadistista tyydytystä syyllistämällä lääkkeiden käyttäjiä.
V*ttuilu naamioidaan hurskasteluun, kuinka lääkkeet tekevät sitä ja tätä.
Vetäkää vee päähän ja paetkaa vuorille.
Vielä parempi jos etsitte vahvan oksan.
Tulen mieluusti avittamaan solmun sitomisessa.
" Kaksi ylipitkää värssyä, en viitsinyt lukea moista ... Masentunut ystäviini kuulunut henkilö teki itsemurhan . Valitettavasti en ollut ajan tasalla hänen voinnistaan. Masennuslääkkeillä ja hoidolla tältäkin suruliselta tapaukselta oltaisiin mahdollisesti vältytty. "
otandroppia: Olen pahoillani jos näin on käynyt. Valitettavasti asia voi olla myös niin, että lääkkeet voi olla syy miksi ihminen ajautuu itsemurhaan, sillä niihin sisältyy myös paljon negatiivisia ominaisuuksia kuten rankkoja vieroitusoireita ja haittoja. Paketeissa mainitaan itsemurha-ajatuksista. Itse olen käynyt ns. hoitoa läpi ja mennyt hoidolla huonompaan suuntaan ja koin, että haitat lääkkeistä tuli yllätyksenä koska minulle niistä ei puhuttu. Olen itse saanut rankkoja itsemurha-ajatuksia ainoastaan vieroitusoireita potevana ja sen jälkeisessä tilassa uudestaan lääkkeitä popsivana. Kokemukseni pitkäaikaiskäytöstä vastaa yllä olevia tutkimuksia. Olisi hieno ajatus, että olisi olemassa oikeasti tehokasta hoitoa, mutta ainakaan oma kokemukseni hoidosta ei tätä ollut. Se ei sitä monelle ole. Se on lääkepaketti kouraan, huonosti kontrolleja, vaihtuvia lääkäreitä, harvoja keskusteluaikoja ja terapiaan pitkät jonot monessa tapauksessa. Voit vain oletella jos ja jos. Osastotasoinen hoito on vielä enemmän lääkekeskeistä, ja itsemurha-ajatuksia potevia ihmisiä saatetaan hoitaa tietyllä tavalla niin, että itsemurha-ajatuksista puhumista rankaistaan kovalla kontrollilla (siis siltä "hoito" tuntuu) ja laittamalla ihminen koville lääkityksille. Tämän takia jotkut voi jättää hakematta apua kriisitilanteissa. Pahimmassa tapauksessa pakolla, mikä ei todellakaan ole mikään humaani hoitokeino. Ihmiset aina puhuu että pitäisi hakea apua ja apu auttaa ja plaaplaa. Onko oikeasti asia noin, onko sitä oikeasti sitä apua olemassa mistä niin kovasti kohkataan?
Minä en syyllistä ketään masennuslääkkeen käytöstä. Toivon kaikille niiden käyttäjille kaikkea hyvää ja toivon ettei kukaan tietenkään saa haittoja. Haluan vain puhua lääkkeiden haitoista ja toivon sitä, että niiden käyttäjät saavat tehdä kunnolla informoidun päätöksen. Minä en pyri kirjoituksillani huolestuttamaan tai vittuilemaan. Haluan vain keskustella aiheesta, joka mielestäni on liian vähän keskusteltu.
Etpä sinäkään kovin hyvin kohtele kirjoituksillasi muita.
Mielenkiintoista. Sinun keskittymiskykysi ei riitä ihmisten mielipiteiden ymmärtämiseen, mutta haluat silti kommentoida ylemmyydentuntoisesti jotain ymmärtämättä, mitä kommentoit. Tuon tutkimustuloksen perusteella ei ole mitään syytä olettaa, että ystäväsi ei olisi tehnyt itsemurhaa, jos olisi saanut lääkehoitoa. Pikemminkin päin vastoin. Myös lukuisat lyhyen aikavälin tutkimukset viittaavat siihen, että SSRI-lääkkeet ovat yhteydessä itsetuhoisuuden KASVUUN, ei sen laskemiseen. Jaksoitko lukea tähän saakka? Ymmärsitkö lukemasi tähän saakka? Väitelauseesi "masennuslääkkeillä itsemurha olisi ollut vältettävissä", on varsin mieletön kontekstissa, jossa luetunymmärtäminen toimii, koska sivuutat koko mielipiteen pointin, joka oli, että tutkimusnäyttö viittaa päin vastaiseen. Tietenkin ihmiset ikävä kyllä tekevät itsemurhia, milloin mistäkin syystä. Sitä ei aina voi estää tässä epätäydellisessä maailmassa.
Jokainen päivä ilman lääkkeitä oli parempi.
Lääkkeet veivät minua pahempaan.
En ole, enkä ole ollut itsetuhoinen. Mutta jos en olisi ymmärtänyt, että lääkkeet ne saivat minut voimaan pahoin, pelkäämään, olisin ehkä ollut lopun tiellä. Jos elämä olisi ja olisi jatkossakin niin kamalaa, kuin se oli, eikä edes lääkkeet auttaneet, olisin voinut - ehkä - päätyä lopulliseen ratkaisuun.
Kaikilla ei mene näin. Lääkkeet voivat auttaa, mutta voi olla myös toisin.
Onneksi olin oikeasti itse vaha ja ymmärsin kyseenalaistaa lääkitykseni.
Mikä jeesus sinä olet ketään neuvomaan? Mistä sinä saat valtuudet tulla tänne neuvomaan miten sairaat saavat parannuksen?
Sinä olet just sellainen narsistityyppi, joka kaiken tietää.
Luulet olevasi suurikin hyväntekijä pelottelemalla sairaita ihmisiä.
Minä en ole mikään suuri tekijä neuvomaan muita. Minä olen psyykkisesti sairas ollut neljäkymmentä vuotta ja pääsyt sairaseläkkeelle psyykkisistä syistä. Niin että enköhän ole kokenut jo kaikenlaista... Ehkä ystävääni olisi mahdollisesti saattanut lääkehoito auttaa tai ainakin se että, joku olisi keskustellut hänen kanssaan. Vaikea sanoa olisiko mistään ollut apua kun teko oli ilmeisesti vakaasti harkiten tehty teko.