Keskustapuolueella voisi olla Suomen ulkopoliittisen linjan vahvistamisessa rooli, joka sille luonnostaan lankeaa, kun maan muut suuret puolueet, Kokoomus ja SDP, ovat jossain mielessä ulkopolitiikan suhteen hajalla.
Kokoomuksessahan perinteisesti ulkopolitiikka on tarkoittanut irtisanoutumista kaikesta mikä viittaa itänaapuriin. Kokoomuksen ulkopolitiikka on karrikoidusti sitä, että Suomesta pitäisi tehdä vielä amerikkalaisempi maa kuin miksi se jo Kekkosen aikana muodostui. Viime aikoina tämä amerikkalaismielisyys on sitten ollut Kokoomuksessa eräänlainen uususkonnollinen tunnussana, jolla on toisaalta tiivistetty yhteyksiä pääasiassa amerikkalaisomistuksessa olevien suuryritysten edunvalvontajärjestö EVA:an, toisaalta otettu etäisyyttä presidentti Halosen ja ulkoministeri Tuomiojan edustamaan maailman monenkeskeistä yhteistyötä edustavan YK:n asemaa korostavaan politiikkaan. Kokoomuksen aamerikkalaismielisyys ja jatkuvat provokaatiopuheet "linjanmäärittelyjen" tarpeesta suhteessa liittoutumattomuuskäsitteeseeen ovat samansuuntaista populistista propagandaa, jonka kohdeyleisö taitaa jäädä sen muutaman prosentin varaan, joka maasta löytyy niitä jotka ovat sekä ylirikkaita että vähäjärkisiä.
Demareilla on taas oma sisäinen ongelmansa, jonka nimi on Paavo Lipponen. Tämä valtapoliitikko on oman psyykenlaatunsa vahvistamiseksi kehittänyt ulkopolitiikasta raskaan aseen, jota amerikkamielisyyden piti entisestään vahvistaa. Valitettavasti hänen Bush-mielistelynsä ei saanut suomalaisten suurelta joukolta kannatusta, ja hänen kyseenalaisiksi jääneet koalitioneuvottelunsa johtivat lopulta Suomessa kansalliseen tragediaan, jonka jälkipyykit ovat yhä likoamassa.
Lipposen ympärille ryhmittynyt pieni usa-nato-demareiden joukko on menettämässä puolueessa asemansa, koska kannatuksen säilyttämiseksi puolueen kurssia on kiristyvän kilpailuyhteiskunnan oloissa rukattava vasemmalle. Tätä linjanmuutosta demarit eivät kuitenkaan voi tehdä puimalla asioita avoimesti julökisuudessa, joiten on oletettavaa, että asia hoidetaan hallitusti seuraavassa puoluekokouksessa. Sen jälkeen sitten nähdään, merkitseekö uusi linja mitään todellista, vai repäiseekö se tekopyhyydellään uuden juopan sala-amerikkarakkaiden demarien ja kansan väliin.
Keskusta voisi tällaisen etsikkoajan vallitessa ottaa itselleen määrätietoisen roolin, jossa sen taholta sanottaisiin ääneen niitä asioita, joita Kokoomuksen ja SDP:n omissa piireissä ei tohdita julkisesti muotoilla. Ihmettelen miksi kukaan ei avoimemmin puhu yhteydestä, joka amerikkalaisomistuksen, EVA:n ja Kokoomuksen välillä on. Tottakai siitä pitäisi puhua, niin että kaikki kansalaiset tietäisivät mistä siinä asiassa on oikeasti kyse. Demokratiassa yhteiskunnan tulisi olla läpinäkyvä.
Samoin Keskusta voisi käyttää puheenvuoroja, joilla oikaistaisiin demareissakin kekkoskritiikin elähdyttämänä elävää nato-liittoutumisideaa - ihmettelen hieman miksi tässä taustalla vaikuttavaa amerikkalaisomistuksen tahoölta tulevaa painostusta ei sanota ääneen. Kysymys liittoutumisesta on kysymys siitä, että amerikkalaisomistajat haluavat tänne oman sotilaallisen varmistuksensa. Paljon tärkeämpi kuin kysymys liittoutumisen periaatteellisesta sisällöstä ja merkityksestä olisi sen tosiasian tunnustaminen, että isänmaallisuuden nimissä liittoutumista ei kertakaikkiaan voida ajaa. Itse asiassa isänmaallisuus-käsite olisi se, jonka täydellistä merkityksettömyyttä nykymaailmassa tulisi pohtia ja analysoida, ei suinkaan käsite liittoutumattomuus.
Missä on siis Keskustan aktiivinen rolli sellaisen keskustelun avaajana, jossa esille nousisivat asiat, joita vain Keskusta pystyisi esiin nostamaan?
Kokoomuksessahan perinteisesti ulkopolitiikka on tarkoittanut irtisanoutumista kaikesta mikä viittaa itänaapuriin. Kokoomuksen ulkopolitiikka on karrikoidusti sitä, että Suomesta pitäisi tehdä vielä amerikkalaisempi maa kuin miksi se jo Kekkosen aikana muodostui. Viime aikoina tämä amerikkalaismielisyys on sitten ollut Kokoomuksessa eräänlainen uususkonnollinen tunnussana, jolla on toisaalta tiivistetty yhteyksiä pääasiassa amerikkalaisomistuksessa olevien suuryritysten edunvalvontajärjestö EVA:an, toisaalta otettu etäisyyttä presidentti Halosen ja ulkoministeri Tuomiojan edustamaan maailman monenkeskeistä yhteistyötä edustavan YK:n asemaa korostavaan politiikkaan. Kokoomuksen aamerikkalaismielisyys ja jatkuvat provokaatiopuheet "linjanmäärittelyjen" tarpeesta suhteessa liittoutumattomuuskäsitteeseeen ovat samansuuntaista populistista propagandaa, jonka kohdeyleisö taitaa jäädä sen muutaman prosentin varaan, joka maasta löytyy niitä jotka ovat sekä ylirikkaita että vähäjärkisiä.
Demareilla on taas oma sisäinen ongelmansa, jonka nimi on Paavo Lipponen. Tämä valtapoliitikko on oman psyykenlaatunsa vahvistamiseksi kehittänyt ulkopolitiikasta raskaan aseen, jota amerikkamielisyyden piti entisestään vahvistaa. Valitettavasti hänen Bush-mielistelynsä ei saanut suomalaisten suurelta joukolta kannatusta, ja hänen kyseenalaisiksi jääneet koalitioneuvottelunsa johtivat lopulta Suomessa kansalliseen tragediaan, jonka jälkipyykit ovat yhä likoamassa.
Lipposen ympärille ryhmittynyt pieni usa-nato-demareiden joukko on menettämässä puolueessa asemansa, koska kannatuksen säilyttämiseksi puolueen kurssia on kiristyvän kilpailuyhteiskunnan oloissa rukattava vasemmalle. Tätä linjanmuutosta demarit eivät kuitenkaan voi tehdä puimalla asioita avoimesti julökisuudessa, joiten on oletettavaa, että asia hoidetaan hallitusti seuraavassa puoluekokouksessa. Sen jälkeen sitten nähdään, merkitseekö uusi linja mitään todellista, vai repäiseekö se tekopyhyydellään uuden juopan sala-amerikkarakkaiden demarien ja kansan väliin.
Keskusta voisi tällaisen etsikkoajan vallitessa ottaa itselleen määrätietoisen roolin, jossa sen taholta sanottaisiin ääneen niitä asioita, joita Kokoomuksen ja SDP:n omissa piireissä ei tohdita julkisesti muotoilla. Ihmettelen miksi kukaan ei avoimemmin puhu yhteydestä, joka amerikkalaisomistuksen, EVA:n ja Kokoomuksen välillä on. Tottakai siitä pitäisi puhua, niin että kaikki kansalaiset tietäisivät mistä siinä asiassa on oikeasti kyse. Demokratiassa yhteiskunnan tulisi olla läpinäkyvä.
Samoin Keskusta voisi käyttää puheenvuoroja, joilla oikaistaisiin demareissakin kekkoskritiikin elähdyttämänä elävää nato-liittoutumisideaa - ihmettelen hieman miksi tässä taustalla vaikuttavaa amerikkalaisomistuksen tahoölta tulevaa painostusta ei sanota ääneen. Kysymys liittoutumisesta on kysymys siitä, että amerikkalaisomistajat haluavat tänne oman sotilaallisen varmistuksensa. Paljon tärkeämpi kuin kysymys liittoutumisen periaatteellisesta sisällöstä ja merkityksestä olisi sen tosiasian tunnustaminen, että isänmaallisuuden nimissä liittoutumista ei kertakaikkiaan voida ajaa. Itse asiassa isänmaallisuus-käsite olisi se, jonka täydellistä merkityksettömyyttä nykymaailmassa tulisi pohtia ja analysoida, ei suinkaan käsite liittoutumattomuus.
Missä on siis Keskustan aktiivinen rolli sellaisen keskustelun avaajana, jossa esille nousisivat asiat, joita vain Keskusta pystyisi esiin nostamaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
...kun Maltti-Matti Vanhanen on presidenttinä....
t:jarmo
".kun Maltti-Matti Vanhanen on presidenttinä....
"
Vaikka me ei tunnustetakaan Halosen presidenttiyttä, ei se tarkoita, että maitomatti olisi pressa.
Vai onko se julistanut itsensä joksikin neljähoon piiripäälliköksi itsensä, ja käyttää kyseistä titteliä?
...
Että joku kehtaakin esittää jonkinlaista kritiikkiä EUvostoliittoa kohtaan. Hyi.
mikä selittää, miksi sitä Globalisaatiota ajetaan eteenpäin niin hanakasti!
http://www.sunpoint.net/~patato/kirje258.html
"Novus Ordo Seclorum" = New World Order = uusi maailman järjestys.
Siinähän sitä on dilemmaa, vastustaako vai lähteä mukaan nopeuttamaan lopun ajan romahdusta?
...