On erinomaisen kyseenalaista, voidaanko erisuhtaisista paikkakuntakohtaisten kaatuneiden määrästä päätellä yhtään mitään. Tällaisen päättely-yrityksen tiellä on monenlaisia esteitä. Ei ole mitään tapaa koskaan varmistua lopullisesti siitä että jokin selitys olisi todellisempi kuin toinen.
Esimerkiksi: Kaatuneet voivat olla joko urhoollisempia kuin muut tai heidät on komennettu kovempiin paikkoihin. Tai he voivat olla hullunrohkeita, tai osaamattomia, ja ehkä heidät on jopa tapatettu. Tapattaminen on voinut olla tietoista, tai sitten sekin on kirjautunut urhollisuuden nimiin. Koska ihmisten käyttäytyminen sotarintamalla ei salli alitajuisten motiivien tulla esiin, kyse on todellakin voinut olla ihan mistä vain. Varmaa on vain se, että mistään moraalisesti arveluttavasta ei koskaan ole tehty yhtään merkintää yhteenkään raporttiin tai sotapäiväkirjaan.
Ymmärtääkseni ei ole mitään mahdollisuuksia selvittää, mistä kuolonuhrien epätasainen paikkakuntajakautuma johtuu. Jos selitellään, selitys kertoo enemmän selittäjästä kuin todellisuudesta. Olipa selitys mikä tahansa, tosiasiaksi kuitenkin jää, että rintamalla on voinut tapahtua mitä tahansa. Jopa se kaikkein pahin, moraalittomin, typerin ja halveksittavin vaihtoehto, eli että "isänmaan taistelu itsenäisyytensä puolesta" on käytännössä tarkoittanut sitä että on komennettu valikoituja sotilaita kuolemanpaikkoihin.
Suomalaisessa sotakeskustelussa merkitsi aikanaan suurta kehitysaskelta sekin, että Väinö Linnan kirjassa saivat puheenvuoron myös päällystöön kriittisesti suhtautuneet purnaajat. Keskustelua oli aiemmin käyty lähinnä päältäkatsovan sotilashistoriallisen aspektin varassa, jolloin joukkojen sosiologia ja rintamamiehen psykologia olivat jääneet syrjään. On mielenkintoista, että sotavihollisemme, N-liiton, romahdettua sotahistorioinnin äänenpainot taas palautuivat vanhaan sotilasaspektiin päin. Mutta vastavaikutuksena tälle on noussut myös uutta tutkimusta suomalaisen sotahistorian pimeistä puolista. Nyt käynnistyvä keskustelu uhrien selittämättömän epätasaisesta jakautumisesta paikkakuntakohtaisesti merkitsee taas uutta askelta. Se tuo tarkasteluun sitä ristiriitaisuutta, joka jatkosodassa vallitsi kansakunnan pinnan alla. Niin sotarintamalla kuin kotirintamillakin.
Suuri suomalaisen sotakeskustelun myyttihän liittyy siihen yksimielisyyteen, jota kansa tunsi kun N-liiton pommitukset yllättivät sen ja talvisota alkoi. Laajat kansankerrokset eivät olleet uskoneet sodan mahdollisuuteen. Ensi päivien järkytys oli valtava. Tällaisessa tilanteessa mikä tahansa kansakunta joutuisi shokkiin, ja ihmisissä käynnistyisivät ns. mutuaalituntoihin perustuivat reaktiot. Syntyvä "yksimielisyys" on ihmiselle lajityypillinen sosiologinen reaktio, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään tietoisen ajattelun saati sitten aatteellisten tarkastelujen kanssa. Suomessakin niin valkoisten kuin punaisten tunnot yhdistyivät, ja suojautumisreaktio oli niin kova, että vastarinta jäi historiaan esimerkkitapauksena pienen kansan yksimielisestä puolustustaistelusta ylivoimaista vihollista vastaan.
Jatkosodassa tuollainen mutuaalituntoihin palautuva yksimielisyys ei enää vaikuttanut. Kansa oli saanut aikaa harkita asioita ja palaamista vanhoihin sisäisiin rintamajakoihin oli taas tapahtunut. Tilanne oli olennaisesti toinen kuin talvisodan syttyessä.
Kuten tiedämme, olennaisimmat rintamalinjat sodissa eivät kulje omien ja vihollisen joukkojen välissä, vaan kunkin maan sisällä, jossa kansa jakautuu sodan kannattajiin ja niihin, jotka hiljaa mielessään arvelevat onko sotainto viisasta. Jatkosodan aikana meillä piti mielipiteitä kansan keskuudessa urkkia, ja esim. Saksan valtakunnankansleriin kohdistuvista halventavista ruokatupapuheista raportoitiin ahkerasti.
Samaten olivat rintamamiesten ajatukset jatkosodassa jo toisia kuin mitä ne olivat olleet talvisodassa. Monenlaista mielipidettä esiintyi, ja kitka päällystön ja miehistön välissä miltei institutionalistui. Tätä kuvaa hyvin Väinö Linna sotaromaanissaan. Tällaisen mielipide-ilmaston vallitessa komennuksiinkin suhtaudutaan korostuneella tavalla, ja vastakkainasetteluja syntyy tavantakaa. On myös enemmän kuin todennäköistä, että sotatoimet saavat tällaisessa johtamiskulttuurissa samanlaista luonnetta kuin rangaistusten ja palkkioitten jakamisella on. Viimekädessä tällaisen seurausta sitten saattaisivat olla myös nyt jälkikäteen tilastoissa näkyvät paikkakuntakohtaiset erot sodassa kuolleiden tilastoissa.
Esimerkiksi: Kaatuneet voivat olla joko urhoollisempia kuin muut tai heidät on komennettu kovempiin paikkoihin. Tai he voivat olla hullunrohkeita, tai osaamattomia, ja ehkä heidät on jopa tapatettu. Tapattaminen on voinut olla tietoista, tai sitten sekin on kirjautunut urhollisuuden nimiin. Koska ihmisten käyttäytyminen sotarintamalla ei salli alitajuisten motiivien tulla esiin, kyse on todellakin voinut olla ihan mistä vain. Varmaa on vain se, että mistään moraalisesti arveluttavasta ei koskaan ole tehty yhtään merkintää yhteenkään raporttiin tai sotapäiväkirjaan.
Ymmärtääkseni ei ole mitään mahdollisuuksia selvittää, mistä kuolonuhrien epätasainen paikkakuntajakautuma johtuu. Jos selitellään, selitys kertoo enemmän selittäjästä kuin todellisuudesta. Olipa selitys mikä tahansa, tosiasiaksi kuitenkin jää, että rintamalla on voinut tapahtua mitä tahansa. Jopa se kaikkein pahin, moraalittomin, typerin ja halveksittavin vaihtoehto, eli että "isänmaan taistelu itsenäisyytensä puolesta" on käytännössä tarkoittanut sitä että on komennettu valikoituja sotilaita kuolemanpaikkoihin.
Suomalaisessa sotakeskustelussa merkitsi aikanaan suurta kehitysaskelta sekin, että Väinö Linnan kirjassa saivat puheenvuoron myös päällystöön kriittisesti suhtautuneet purnaajat. Keskustelua oli aiemmin käyty lähinnä päältäkatsovan sotilashistoriallisen aspektin varassa, jolloin joukkojen sosiologia ja rintamamiehen psykologia olivat jääneet syrjään. On mielenkintoista, että sotavihollisemme, N-liiton, romahdettua sotahistorioinnin äänenpainot taas palautuivat vanhaan sotilasaspektiin päin. Mutta vastavaikutuksena tälle on noussut myös uutta tutkimusta suomalaisen sotahistorian pimeistä puolista. Nyt käynnistyvä keskustelu uhrien selittämättömän epätasaisesta jakautumisesta paikkakuntakohtaisesti merkitsee taas uutta askelta. Se tuo tarkasteluun sitä ristiriitaisuutta, joka jatkosodassa vallitsi kansakunnan pinnan alla. Niin sotarintamalla kuin kotirintamillakin.
Suuri suomalaisen sotakeskustelun myyttihän liittyy siihen yksimielisyyteen, jota kansa tunsi kun N-liiton pommitukset yllättivät sen ja talvisota alkoi. Laajat kansankerrokset eivät olleet uskoneet sodan mahdollisuuteen. Ensi päivien järkytys oli valtava. Tällaisessa tilanteessa mikä tahansa kansakunta joutuisi shokkiin, ja ihmisissä käynnistyisivät ns. mutuaalituntoihin perustuivat reaktiot. Syntyvä "yksimielisyys" on ihmiselle lajityypillinen sosiologinen reaktio, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään tietoisen ajattelun saati sitten aatteellisten tarkastelujen kanssa. Suomessakin niin valkoisten kuin punaisten tunnot yhdistyivät, ja suojautumisreaktio oli niin kova, että vastarinta jäi historiaan esimerkkitapauksena pienen kansan yksimielisestä puolustustaistelusta ylivoimaista vihollista vastaan.
Jatkosodassa tuollainen mutuaalituntoihin palautuva yksimielisyys ei enää vaikuttanut. Kansa oli saanut aikaa harkita asioita ja palaamista vanhoihin sisäisiin rintamajakoihin oli taas tapahtunut. Tilanne oli olennaisesti toinen kuin talvisodan syttyessä.
Kuten tiedämme, olennaisimmat rintamalinjat sodissa eivät kulje omien ja vihollisen joukkojen välissä, vaan kunkin maan sisällä, jossa kansa jakautuu sodan kannattajiin ja niihin, jotka hiljaa mielessään arvelevat onko sotainto viisasta. Jatkosodan aikana meillä piti mielipiteitä kansan keskuudessa urkkia, ja esim. Saksan valtakunnankansleriin kohdistuvista halventavista ruokatupapuheista raportoitiin ahkerasti.
Samaten olivat rintamamiesten ajatukset jatkosodassa jo toisia kuin mitä ne olivat olleet talvisodassa. Monenlaista mielipidettä esiintyi, ja kitka päällystön ja miehistön välissä miltei institutionalistui. Tätä kuvaa hyvin Väinö Linna sotaromaanissaan. Tällaisen mielipide-ilmaston vallitessa komennuksiinkin suhtaudutaan korostuneella tavalla, ja vastakkainasetteluja syntyy tavantakaa. On myös enemmän kuin todennäköistä, että sotatoimet saavat tällaisessa johtamiskulttuurissa samanlaista luonnetta kuin rangaistusten ja palkkioitten jakamisella on. Viimekädessä tällaisen seurausta sitten saattaisivat olla myös nyt jälkikäteen tilastoissa näkyvät paikkakuntakohtaiset erot sodassa kuolleiden tilastoissa.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ymmärtääkseni tämä kutsuntajärjestelmä muuttui aluejärjestelmästä muuksi Jatkosotaan mentäessä. Miten se muuttui ja miten tämä muutos vaikutti joukko-osastojen muodostumiseen?
"Samaten olivat rintamamiesten ajatukset jatkosodassa jo toisia kuin mitä ne olivat olleet talvisodassa. Monenlaista mielipidettä esiintyi, ja kitka päällystön ja miehistön välissä miltei institutionalistui. Tätä kuvaa hyvin Väinö Linna sotaromaanissaan. Tällaisen mielipide-ilmaston vallitessa komennuksiinkin suhtaudutaan korostuneella tavalla, ja vastakkainasetteluja syntyy tavantakaa. On myös enemmän kuin todennäköistä, että sotatoimet saavat tällaisessa johtamiskulttuurissa samanlaista luonnetta kuin rangaistusten ja palkkioitten jakamisella on. Viimekädessä tällaisen seurausta sitten saattaisivat olla myös nyt jälkikäteen tilastoissa näkyvät paikkakuntakohtaiset erot sodassa kuolleiden tilastoissa."
Kyse olisi siis jo ruohonjuuritason toiminnasta? Eli komppanianpäällikkö/joukkueenjohtaja -tasosta. Tällöin siis kysymys ei varsinaisesti olisi edes poliittisesta toiminnasta, vaan reagoimisesta mahdollisesti poliittisista näkemyksistä johtuviin reaktioihin? Toisin sanoen saman kohtelun kohteeksi olisivat joutuneet muutkin jermuilijat.
Täysin en usko siihen, että vaikeita tehtäviä olisi yleisesti annettu rangaistuksena. Asia riippuu tietysti tilanteestakin. Tärkeään tehtävään olisi kuitenkin loogisempaa laittaa luottomies. Vaikea tehtävä vaatii korostettua päättäväisyyttä ja heikon motivaation omaava mies ei siten ole tehtävään sovelias.
On erinomaisen kyseenalaista, voidaanko mistään päätellä yhtään mitään. Silti pitää yrittää. Esim. lotiksi ei 20- ja 30-luvuilla hyväksytty juutalaisia. Onko tällaisessa rotuhygienisessä ilmapiirissä mitenkään kummallista, jos köyhien tapattamiseen suhtaudutaan hyväksyvämmin kuin muiden?
>> On erinomaisen kyseenalaista, voidaanko mistään päätellä yhtään mitään. Silti pitää yrittää.
Voisi myös muotoilla niin, että kaikki esitetty on aina väistämättä selitystä. Kyse kai kuitenkin oli siitä, ettei julkilausumattomia tai alitajuisia vaikuttimia pystytä jälkikäteen dokumentoimaan. Selitykset jäävät yleisen kuvailun varaan, ja voidaan olettaa että kuvailuun kuuluisi ristiriidattomasti jotain. Siis juuri tuohon tapaan: rotuhygieenisessä ilmapiirissä projektiiviset sielunmekanismit tuottavat mahdollisesti muutakin pahaa.
olisihan se kummaa, jos kaatuneiden suhteellinen lukumäärä olisi sama joka pitäjässä ja kaupungissa.
epätasaisuus johtuu aselajeista ja varsinkin talvisodassa siitä, että yksiköt koottiin pitäjittäin.
joistakin pitäjistä kuului paljon miehiä tykistöön tai merivoimiin, jotka kärsivät vähäiset tappiot.
Toisten pitäjien miehet pääsivät rintamaosuuksille, joilla tappiot olivat vähäisiä.
Esim. JR 12 ja Laguksen joukot (jääkäridivisioonat) kärsivät suuria tappioita ja tämä näkyy niiden miehistön kotipitäjien sankarihautausmailla.
"epätasaisuus johtuu aselajeista ja varsinkin talvisodassa siitä, että yksiköt koottiin pitäjittäin."
Oliko punaisilla pitäjillä jokin oma aselajinsa, kun niistä kuoli enemmän?
menettäneet yhtä paljon kuin esim. Längelmäki.
esim. Sukevaa Sonkajärven pitäjässä voitiin pitää melko punaisena, mutta sen miehistä suuri osa oli tykistössä ja kaatuneiden määrä oli suhteellisen vähäinen.
Esim. naapuripitäjissä Vieremällä ja Kiuruvedellä, joiden miehiä oli paljon 2.jääkäriprikaatissa, kaatui suhteessa paljon enemmän.
Mutta jos punaiset pitäjät menettivät keskimäärin selvästi enemmän kuin muut, niin silloin kyllä epäilykset heräävät. Jos punaisilta alueilta koottiin suhteessa enemmän jalkaväkeä ja muualta tykkimiehiä, niin on kysyttävä, miksi näin tehtiin. Aselajikohtaiset kuolemanvaaran erot olivat kai ainakin osapuilleen jo etukäteen tiedossa?
"Mutta jos punaiset pitäjät menettivät keskimäärin selvästi enemmän kuin muut, niin silloin kyllä epäilykset heräävät."
Mikä on "selvästi"? Tappioprosenttien erot olivat Talvisodassa joidenkin prosenttien luokkaa ylipäätään (0-5). Järjestelmällisellä tapattamisella kai nyt päästäisiin "parempiin" tuloksiin. Jatkosodassa erot kasvoivat kun tappiotkin kasvoivat. Käsittääkseni mitään keskiarvolukuja punaisten pitäjien ja muiden eroista ei ole olemassa (?). Kovia tappioitahan sattui muidenkin pitäjien kohdalle, joten totuus saattaisi olla tarua ihmeellisempää. Punaisten pitäjien määrittelyn perusteet olisi hyvä esittää.
"Jos punaisilta alueilta koottiin suhteessa enemmän jalkaväkeä ja muualta tykkimiehiä, niin on kysyttävä, miksi näin tehtiin."
Kysymykseen en voi vastata muuten kuin esittämällä erään spekulaation. Punaisten pitäjien koulutustaso lienee ollut muita heikompi. Tykistö voimakkaan teknisenä aselajina vaatii kuitenkin jo siviilissä hyvin koulutettua henkilöstöä ainakin upseereiden ja aliupseereiden osalta. Näin ollen voisi olla järkevää koota tykistöyksiköitä niistä pitäjistä, joissa koulutustaso on korkea. En todellakaan tiedä onko tällaisilla syillä ollut valintaan vaikutusta.
Ehkäpä käytännön ruumiillista tehdastyötä tekevät punaiset olisivat soveltuneet paremmin koneenkäyttäjiksi (tykkien) kuin kirjoituspöytiensä takana hintelöityvä keskiluokka.
"Ehkäpä käytännön ruumiillista tehdastyötä tekevät punaiset olisivat soveltuneet paremmin koneenkäyttäjiksi (tykkien) kuin kirjoituspöytiensä takana hintelöityvä keskiluokka."
Tykkimiehistöiksi kyllä. Tykistöupseerilla ja -aliupseerilla olisi kuitenkin hyvä olla jonkinlainen siviilikoulutus. Tykistössä myös aliupseereiden ja upseereiden osuus henkilöstöstä on korkeampi kuin jalkaväessä. Tykkimiehistöthän ovat vain osa tykistön henkilöstöä. Tykistössä on lisäksi tulenjohtajia, viestimiehiä, mittaushenkilöstöä, mittaustiedusteluhenkilöstöä, säähenkilöstöä jne. Aselajissa siis on monta teknistä ja matemaattista osaamista vaativaa osa-aluetta.
"Aselajissa siis on monta teknistä ja matemaattista osaamista vaativaa osa-aluetta"
Niin on tehtaassakin. Ja voi olla maatilallakin.
""Aselajissa siis on monta teknistä ja matemaattista osaamista vaativaa osa-aluetta"
Niin on tehtaassakin. Ja voi olla maatilallakin."
Ohi aiheesta. Kysymyshän oli punaisten pitäjien koulutustasosta ja tykistöaselajin tarpeista. Maatilalla nuo matemaattista osaamista vaativat tehtävät ovat kyllä vähässä. Ja tehtaassakin niitä tehtäviä hoitanevat ne koulutetummat kaverit.
"Maatilalla nuo matemaattista osaamista vaativat tehtävät ovat kyllä vähässä. Ja tehtaassakin niitä tehtäviä hoitanevat ne koulutetummat kaverit."
Ei välttämättä. Käytännön ammattitaito maatöissä ja tehtaissa voi itse asiassa olla paljon lähempänä tykistön tarpeita kuin teoreettinen kirjaviisaus.
Jaa. Tykistökoulutuksen saaneena olen hieman eri mieltä. Maanmittarin koulutuksesta olisi ollut apua, mutta maanmittari oli tuohon aikaan jo iso herra. Ehkä voisit kertoa mihin tykistön tehtäviin noista mainitsemistasi hommista olisi hyötyä?
Maanmittarin tehtävillä oli maataloudessa osuutensa pelto- ja metsäaloja laskettaessa, ja moni maatyöläinen saattoi oppia sitä jonkin verran käytännön työnsä ohessa. Myöskin ruumiillisessa työssä hankittu fyysinen voima lienee ollut hyvinkin käyttökelpoinen apu raskaan raudan aselajissa. Tykistön tehtävien kannalta voi tietysti kysyä, mitä hyötyä esim. juristin tai filologin koulutuksesta oli. Jos vain insinöörit kelpasivat, niin siinä tapauksessa värväyksen olisi pitänyt tapahtua TKK:n oppilasluettelojen pohjalta.
"Maanmittarin tehtävillä oli maataloudessa osuutensa pelto- ja metsäaloja laskettaessa, ja moni maatyöläinen saattoi oppia sitä jonkin verran käytännön työnsä ohessa."
HYVIN epätodennäköistä!
"Myöskin ruumiillisessa työssä hankittu fyysinen voima lienee ollut hyvinkin käyttökelpoinen apu raskaan raudan aselajissa."
Kuten sanottu tykkimiehistöissä. Tämähän käytiin jo läpi. Mutta tykistössä tarvitaan suhteessa enemmän aliupseereita ja upseereita ja siviilikoulutus nyt vaan on siinä valinnassa vaikuttava seikka. Nykyisellään ei esim. RUK:uun ole juuri asiaa ilman ylioppilastason tutkintoa.
"Tykistön tehtävien kannalta voi tietysti kysyä, mitä hyötyä esim. juristin tai filologin koulutuksesta oli."
Ennenkuin noihin ammatteihin on päässyt, on täytynyt opiskella aimo liuta muutakin yleissivistävää. Maanmittari ei muuten ole pelkästään insinööri, vaan myös teknikko.
"HYVIN epätodennäköistä!"
Maanomistusasioiden kanssa päivittäin työskentelevillä ihmisillä lienee ollut jonkinlaista intressiä tuntea maa-alueiden mittaamiseen liityyviä asioita.
"Mutta tykistössä tarvitaan suhteessa enemmän aliupseereita ja upseereita"
Erot tässä suhdeluvussa lienevät huomattavasti pienempiä kuin erot kaatuneiden määrissä.
"Maanomistusasioiden kanssa päivittäin työskentelevillä ihmisillä lienee ollut jonkinlaista intressiä tuntea maa-alueiden mittaamiseen liityyviä asioita."
Päivittäin? Ei todellakaan. Eikä lohkomisen seuraaminen tee miehestä maanmittaria.
"Erot tässä suhdeluvussa lienevät huomattavasti pienempiä kuin erot kaatuneiden määrissä."
Saattaa olla. Kysymyshän oli siitä, mikä voisi olla selityksenä tykistöjoukkojen muodostamiselle "valkoisista" pitäjistä. Ei suoraa vastaavuutta voi näin ollen ollakaan. Kyllähän sinä sen ymmärrät. Jos siis yksikkö on koottu jostakin pitäjästä, on siitä pitäjästä otettu sekä miehistö että aliupseerit ja upseerit.
Siis kerran vielä ajatuskuvio:
Tykistöaselaji vaatii siviilissä koulutettua henkilöstöä. Tämä henkilöstö (siis edes opistotasolla koulutettu) on löytynyt todennäköisimmin "valkoisista" pitäjistä. Näin ollen tykistöjoukkoja on muodostettu "valkoisista" pitäjistä. Myös näiden pitäjien miehistöaines on säästynyt.
En edelleenkään tiedä onko tällä spekulaatiollani mitään todellisuuspohjaa. Se on spekulaatio.
Tuosta siviilikoulutuksesta vielä. Voidaan aina väitellä siitä, miten hyvin sorvin pyörittäminen tai ojan kaivaminen valmistaa tykistöllisiin tehtäviin. Perspektiiviä antaa, jos on edes kerran joutunut laskemaan lentoradan korjauslaskelman tai joutunut lukemaan tykistön ampumataulukoita. Ymmärtää paremmin miksi sitä siviilikoulutusta kaivataan.
"Päivittäin? Ei todellakaan."
Maakauppaa ja perintömaiden jakoa harrastettiin Suomessa jatkuvasti. Myös samalla omistajalla pysyneitä maita mitattiin ja jaettiin eri käyttötarkoituksiin. Alalla työskennelleitä ihmisiä aihe varmasti kiinnosti silloinkin kun ei ollut välitöntä maanjakoprosessia meneillään.
"Tykistöaselaji vaatii siviilissä koulutettua henkilöstöä. Tämä henkilöstö (siis edes opistotasolla koulutettu) on löytynyt todennäköisimmin "valkoisista" pitäjistä."
Varsinaisissa maalaispitäjissä ei isäntien ja renkien koulutustaso suurestikaan vaihdellut. Lisäksi "valkoiset" rengit olivat kaiketi yhtä "tyhmiä" kuin "punaiset". Jos haku pyrittiin keskittämään opistotasoon, olisi sen pitänyt tapahtua lähes kokonaisuudessaan kaupungeissa ja niissäkin vain työläiskaupunginosien ulkopuolella.
Yksinkertaistetaan vielä:
Jos valkoisten pitäjien koulutustaso oli korkeampi kuin punaisten, oli perusteltua perustaa tykistöjoukkoja niistä. Tästä on kysymys. Kättä voidaan vääntää ja pilkkua viilata näistä asioista joita esitit. Pohjimmiltaan on kuitenkin kysymys koulutustasosta.
Oliko siis näin kuin esitin? Oliko valkoiset pitäjät punaisia koulutetumpia? Siinä olisi yksi järkevä kysymys selvitettäväksi. Jos näin on ollut, onko sillä ollut vaikutuksia liikekannallepanosuunnitelmiin? Siinä toinen järkevä kysymys. Pääesikunnassa ei nimittäin ole varmasti mietitty sitä, miten hyvin maalaisväestö on perillä maanmittaustekniikasta perinnönjaon johdosta, vaan sitä, missä on parasta henkilöstöä omaksumaan lyhyessä ajassa tykistön ampumatekniikkaan sisältyviä monimutkaisia menetelmiä.
"Oliko valkoiset pitäjät punaisia koulutetumpia?"
Todella vaikea uskoa, että maaseutupitäjien välillä olisi ollut tällaisia eroja poliittisen värin mukaan korreloiden. Maanomistusolot ratkaisivat pitäjien värin, ei "juristin ja filologin asemaan pääsemiseksi edellytettävä yleissivistyneisyys". Itsenäisten talonpoikien ja pienemmän tilakoon Pohjanmaalla oltiin valkoisia. Isojen kartanomaiden ja suuren maaseutuköyhälistön Hämeessä oltiin punaisia. Siementä kylvettiin vakoon suunnilleen samalla järjellä ja oppineisuudella molemmissa tapauksissa.
"Pääesikunnassa ei nimittäin ole varmasti mietitty sitä, miten hyvin maalaisväestö on perillä maanmittaustekniikasta"
Tuon ajan agraari-Suomessa on tieto tästä ollut varmasti selkäytimessä sen kummemmin miettimättäkin.
"Miettimättäkin selvää" ei ole mikään argumentti.
"Todella vaikea uskoa, että maaseutupitäjien välillä olisi ollut tällaisia eroja poliittisen värin mukaan korreloiden."
Ihmiset eivät yleensä olleet punaisia sen takia, että heillä olisi ollut liikaa rahaa. Tuona aikana kouluttautuminen kuitenkin vaati juuri rahaa. Ylioppilaaksi koulutettu jälkeläinen oli poissa tilan hoidosta ja jotenkin piti sen opiskelijankin elanto maksaa. Näin ollen koulutus oli jossakin määrin verrannollinen elintasoon ja sitä kautta poliittisiin näkemyksiin. On huomattava ero vastaitsenäistyneen torpparin ja vakiintuneen talonpojan välillä elintasossa. Molemmat silti maanviljelijöitä.
""Pääesikunnassa ei nimittäin ole varmasti mietitty sitä, miten hyvin maalaisväestö on perillä maanmittaustekniikasta"
Tuon ajan agraari-Suomessa on tieto tästä ollut varmasti selkäytimessä sen kummemmin miettimättäkin."
Siis sitä ei ole mietitty sen takia, että se on ollut merkityksetöntä. Merkityksellistä on ollut koulutustaso (tämä nyt jo aika monennen kerran todettuna...).