Hei,
mahtaako täällä olla ketään kääntynyttä ortodoksia, joka olisi ollut ev.lut, ja olisi pohtinut vaihtoehtoina katolista tai ortodoksista kirkkoa?
Jos on, niin kuulisin mielelläni mietteitä siitä, että miksi juuri ortodoksinen kirkko "voitti".
Myös muut asialliset kommentit aiheeseen liittyen ovat tervetulleita.
Kiitos jo etukäteen,
ev.lut.lainen
mahtaako täällä olla ketään kääntynyttä ortodoksia, joka olisi ollut ev.lut, ja olisi pohtinut vaihtoehtoina katolista tai ortodoksista kirkkoa?
Jos on, niin kuulisin mielelläni mietteitä siitä, että miksi juuri ortodoksinen kirkko "voitti".
Myös muut asialliset kommentit aiheeseen liittyen ovat tervetulleita.
Kiitos jo etukäteen,
ev.lut.lainen
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tarinani sivuaa kysymystäsi. Olen entinen luterilainen, josta tuli käännynnäinen. Pohdin vaihtoehtoina katolista ja ortodoksista kirkkoa, mutta lähinnä henkilöhistoriallisista syistä käännyin mieluummin Rooman kuin Konstantinopolin puoleen - koin olevani sielunmaisemaltani enemmänkin roomalainen kuin bysanttilainen. Jokaisella on varmasti omat pohditut perusteensa, eikä niitä voi kukaan ulkopuolinen kumota. On tärkeää pitää ekumeenista henkeä yllä: mieluummin korjaan rikkoutuneen ruukun pala palalta kuin aiheutan lisää sirpaleita.
Kiitos viestistäsi!
Mikäli ei liiaksi raota intimiteettisuojaasi, kuulisin mielelläni näkemyksiäsi tarkemmin, että oliko päätös pelkästään "kulttuurisidonnainen", vai oliko esimerkiksi kirkon traditiossa ja kirkon opetuksissa jotain sellaista, mikä kallisti vaakakuppia lännen puoleen?
Kukin tekee toki itse päätöksensä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla erilaisia pohdintoja!
Ortodoksit voivat olla eri mieltä, mutta Rooman kirkossa minua viehätti erityisesti alkuperäisyys. Kulttuuriseikoilla oli kuitenkin huomattava merkitys: tutkiskelin oman elämäni aikaisempia vaiheita ja huomasin niiden johdattelevan minua katolilaiseksi. Seurasin eräänlaista sisäistä kutsumusta, jota on vaikea selittää tai perustella järkisyin. Uskon Pyhän Hengen johdattaneen minut henkiseen kotiini - ja lopulta valintani tuntui itsestään selvyydeltä. Opilliset kysymykset eivät olleet minun kohdallani keskeisessä asemassa - ja loppujen lopuksi idän ja lännen erot ovat kovin vähäiset.
taas olen sielultani juutalais-syyrialais-armenialainen- ja en kuitenkaan koe kirkkoani -toki onhan tätä lääpällään olemista keisarillisen Venäjän kuin BYsantin suuntaan mutta ne ovat jo hyvää vauhtia fossiloitumassa- muutakuin katoliseksi, apostoliseksi ja oikeinylistäväksi(so.ortodoksinen).
AMen!
Ymmärrän hyvin pohdintasi vaikka se kuulostaakin ikävästi "uskontojen valintatalossa" shoppailulta. Tällä palstalla ortodoksit ovat moneen otteeseen suositelleet pitkällistä harkintaa, jumalanpalveluksissa käymistä, kirjallisuutta, keskusteluja papin kanssa jne. kun taas katolilaisille riittää infokurssin ("rippikoulu") käyminen. Tavallaan "kirkkojen kiplailuttaminen" on väärä tapa, koska kääntymisessä on kai kyse siitä, että mikä kirkko on alkanut tuntua kodilta ja läheisimmältä. Tosi asiassa kyseessä on valintatilanne kahden välillä sellaiselle luterilaiselle, joka haluaa vanhojen kirkkojen yhteyteen, mutta jolla ei ole taustaa kummassakaan.
Minusta ongelma on siinä, että roomalaiskatoliseen kirkkoon liittyminen on "palaamista" ja pysymistä lännen traditiossa ja näin houkuttelevaa, mutta toisaalta ortodoksinen kirkko on suomalaisena paikalliskirkkona paljon läheisempi. Silläkin on väliä, että ortodoksit ovat säilyttäneet tradition niin alkuperäisenä kuin on mahdollista kun taas roomalaiskatolinen kirkko on dogminmuodostuksessaan etääntynyt traditiosta jopa kauemmaksi kuin luterilaiset. Eli hankalia kysymyksiä nämä ovat.
Miksi haluat kääntyä? Oletko varma, että sinulla ei ole kotia luterilaisessa kirkossa?
Kannattaa varmaan keskustella papin/pappien kanssa.
Kiitos näkemyksistänne!
Niin, olen samaa mieltä, että vähän "tavaratalomaiselta" kysymykseni kuulosti, mutta varmasti ymmärsittekin, että siitä ei lainkaan ollut kyse, eikä se ollut tarkoitukseni.
Oikeastaan olen ollut jo vuosia sitä mieltä (ts. kokenut hyvin vahvasti), että minua johdatetaan pois luterilaisesta kirkosta, ja jostain syystä se tie on näyttänyt vievän roomalaiskatoliseen kirkkoon. Ortodoksinen papisto tosin tuntuu huomattavasti rennommalta ja mukavammalta ;), mutta tavat ja perinne eivät ole olleet minulle niin "vetovoimaisia" kuin room.kat. puolella. Ts. mielestäni ortodoksiset kirkot ovat todella kauniita, erilaiset palvelukset vaikuttavia jne, mutta jotenkin vain en ole saanut sisäistä kutsua itään. Ehkä johtuu siitä, että en koe muutenkaan slaavilaisia maita tai slaavilaista kulttuuria mitenkään omaksi.
Roomalaiskatolinen kirkko taas on saanut todella paljon sontaa niskaansa, ja saa koko ajan, ja olen tutkiskellut sen oppia vuosien varrella todella paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että suurin osa opetuksista on ns. julkisessa sanassa täysin väärinymmärrettyjä, tai ei ainakaan ole ymmärretty _perusteita_ sille, miksi kirkko opettaa niin kuin opettaa. Eikä nykymaailman menossa katolisuus (tai varmasti ortodoksisuskaan) ole kovin trendikästä, koska vaatii muuta kuin leväperäinen, vapaa ja salliva extreme-elämäntyyli.
Kuitenkin minulla on läheisiä, niin luterilaiselta kuin ortodoksiseltakin puolelta, jotka haluavat varmistaa, että en tee mitään suurta erehdystä, ja olen siitä kiitollinen, koska uskoni ja ajatukseni tulevat koetelluiksi. En kuitenkaan tiedä ortodoksisuudesta kuin sen, mitä olen esim. kirkon sivuilta lukenut, eli filioque-lisäyksen lisäksi en tiedä, onko kirkkojen opissa loppujen lopuksi muuta olennaista eroa kuin suhde paaviin.
Menee hieman ohi vars. aiheen, mutta kuitenkin vähän liittyy tähän: olen jotenkin mutu-tuntumalta kokenut, että ortodoksisuutta pidetään pienempänä pahana kuin katolisuutta. Eli jos sanoo kuuluvansa ortodoksiseen kirkkoon, se on ikäänkuin harmiton ja kunnioitettava vakaumus, ja ihmiset heti muistavat kauniit kirkot, ikonit jne, ja sitä pidetään ehkä hieman eksoottisena ja mystisenä, mutta perusvire on positiivinen. Kun taas sanoo, että kuuluu katoliseen kirkkoon tai on edes kiinnostunut, saa osakseen hirveää päivittelyä ja kauhistelua, että onko suurinpiirtein heittämässä elämänsä hukkaan ja pilaamassa täysin elämänsä, että miten joku voi vapaaehtoisesti poistaa elämästään kaiken kivan ja vaihtaa ilon synkkyyteen. Ja outoa kyllä, se katolinen kirkko (puhun siis uskosta, en välttämättä kirkossa toimivista ihmisistä), johon minä olen tutustunut, ei ole lainkaan tuollainen "h*tin esikartano".
En tiedä vastasiko tämä lainkaan kysymykseesi, mutta tulipahan kirjoitettua.:)
Mainitsemasi "tuntumat" johtuvat varmaankin siitä, että ortodoksisesta kirkosta ja sen opista/teologiasta ei tiedetä niin paljon kuin mitä voidaan roomalaiskatolilaisuudesta sanoa protestanttisuuden pohjalta. Meillä protestanteilla on jonkunlainen "kammo" roomalaiskatolilaisia kohtaan, kun oma systeemimme nousee nimenomaan "protestista" roomalaiskatolisen kirkon sisältä. Luulen on se asia, joka saa aikaan sen negatiivisen vaikutelman paavin kirkosta.
Minuakin harmittaa luterilaisen kirkon skularisoituminen ja siksi nämä vanhemmat kirkkokunnat kiinnostavat. Tämä ortodoksisuus kiinnostaa minua hieman enemmän kuin roomalaiskatolilaisuus. Johtuu siitä, että ort. kirkko on saanut ikään kuin kasvaa erillään lännen kirkon ongelmilta ja ajattelutapa on siellä erilaista. Olen kyllä lukenut Venäjän kirkon historiasta, että protestanttisuuden vaikutuksia kulki itäänkin päin, mutta ei saavuttanut siellä niin suurta "mullistusta" aikaan kuin lännen kirkossa.
Tällä hetkellä täytyy kuitenkin tunnustaa, että en koe idän kristillisyyttä omakseni kun siinä tuntuu olevan aika huikea kulttuuriero tähän läntiseen protestanttiseen perintöön, jossa olen kasvanut. Haluan silti olla avoin uusille löydöille ja pohtia asioita.
Soppamies,
olet varmasti oikeassa pohdinnassasi. En ole aiemmin ajatellutkaan tuota protestinäkökulmaa, vaikka se toki on aika luonnollinen näkökulma. Ehkä itselleni luterilaisuus ja protestanttisuus ylipäänsä ei vain näyttäydy kovinkaan protestiliikkeenä, kun siihen on aina kasvanut ja se on tuntunut niin itsestäänselvältä. Ja viime vuosina hyvinkin tasapaksulta ja laimealta.
Tiedän, että ev.lut.kirkon piirissäkin on tiukempia kirkonmiehiä, mutta he ovat tulleet leimatuksi hyvin negatiivisessa valossa myöskin. Esim. luulen, että naispappeuden vastustajat ovat hyvinkin monessa paikassa näitä "radikaaleja" ja protestiliikkeen miehiä, vaikka vanhempien kirkkokuntien näkökulmasta heidän näkökulmansa ovat ehkä hyvinkin perinteisiä.
Itselläni alkaa vaan tulla nyky-yhteiskunnan vuoksi mitta täyteen, ahdistaa joka paikasta pursuavat elämysten hakemiset, puolialastomat naiset, seksitemput jne. Olen saanut selkeästi tuntea olevani outo lintu, kun olen esim. parisuhteesta todennut ääneen, että eikö ihmisillä todellakaan ole mitään muita mittareita esim parisuhteen hyvyydelle kuin seksi ja miten "hyvä" joku on sängyssä ja miten usein "saa". Avioeron syynä on yllättävän usein se, että koko parisuhde pyörii (ainakin suurelta osin) vain seksin ympärillä, ja jos sen saralla halut tai toiveet ei kohtaa, ei muuta kuin puoliso vaihtoon. Itse olen puolisoni kanssa ottanut parisuhteen kasvun paikkana ja puolisoni tietää, että en hyväksy avioeroa (itselleni). Ei todellakaan ole ollut helppoa, paljon kaikenlaista on joutunut käymään läpi, kun on ollut _pakko_, mutta se on ollut vain hyvästä. Esim. jo vihkipappia taannoin valitessamme jouduimme kummastelun kohteeksi kun sanoin ääneen, että en halua vihkipappia, joka on itse eronnut ja kenties jo useamman avioliiton/parisuhteen läpikäynyt. Minua pidettiin aivan outona, että mitä papin henk.koht. elämä minulle kuuluu ja "ihmisiä tässä kaikki ollaan" jne.
Pahoittelut tästä vuodatuksesta, mutta jotenkin vaan tosiaan mitta alkaa olla täysi, kun tuntuu, että suurin osa ihmisistä on aidosti kadottanut sen, mikä minun mielestäni elämässä ylipäänsä on olennaista ja tärkeää. Ja ne ovat aika pieniä asioita, mutta niiden oivaltamiseen saattaa mennä koko elinikä.
Mutta kuka on sanonut, että elämä olisi helppoa.
Vuodatustasi oli mukava lukea. Näissä asioissa riittää pohtimista. Minusta protestanttisuus näyttäisi olevan jotenkin "kuolemassa". Koko ajan syntyy uusia ryhmiä, kenttä pirstoutuu ja maallistuneisuus lisääntyy.
Mutta nyt parahin ortodoksit ja käännynnäiset, pistäkääpä kommentteja aloitusviestiin. Olisi kivaa lukea kokemuksianne millä tavalla ortodoksinen usko on tullut elämäänne.
Sanoit tuossa, että protestanttisuus pirstoutuu. Tässä ei ole mitään uutta, koska heti uskonpuhdistuksessa syntyi monia ryhmiä. Pirstoutuminen on protestanttisuuden olemuksessa jo pelkästään yleisen pappeuden ja "sola scriptura" ajatuksen perusteella. Pirstoutuminen ei kuitenkaan ole samaa kuin kuoleminen - päin vastoin. Protestanttisuus on voimakkaimmin leviävä kristillinen liike, jos edes yhdestä liikkeestä voi puhua.
Maallistuminen iskee yhtä lailla lännessä katoliseen kuin protestanttiseen kirkkoonkin.
No, sivuasiahan tämä tässä keskustelussa on. Saattaa vaan olla yksi syy, miksi ortodoksisuus kiinnostaa vastavoimana maallistumiselle ja pirstoutumiselle.
Minä en lähtisi sinuna 'shoppailemaan' ja vertailemaan yhtään mitään. Eikä varsinkaan periaattella 'kumpi kirkko ja sen menot ovat kauniimpia ja sopisivat minulle'. En nyt väitä, ettei taas tule väärinkäsityksiä, että sinua jotenkin syytän tällaisesta.
Vinkkinä: etsi totuutta. Älä etsi kirkkoa joka 'sopii minulle'. Lue paljon kirjallisuutta, mutta oikeaa sellaista. Kun löydät touuden, löydät myös Kirkon.
Olet oikeassa, sitä juuri yritän tehdä, mutta ehkä keinoni ovat tosiaan, jos ei väärät, niin vääristyneet.
Kiitos huomiosta.
Itse olen tutustunut ort. kirkkoon osallistumalla toimituksiin ja keskustellut jäsenten kanssa.
Olen myös mukana kirkon kuorotoiminnassa -mielenkiintoista! =)
Kirjallisuuttaa kannattaa lukea!
Minusta ort. kirkko tuntuu hyvältä koska sen perinteet todella menevät aikojen alkuun ja se pyrkii pitämään opit sellaisina kuin ne ovat olleet aina.
Olen käynyt myös katolisessa messussa.
Suomen piispa tuntuu saavan melkoista eripuraa kat-kirkkolaisten keskuuteen ja riita jos joku ajaa minut yhteisöstä pois. Kristus kehoitii meitä elämää sovussa ja rauhassa...
Ortodoksisuus on henkilökohtaista kilvoittelua omassa uskossa ja pidän siitä myös että "meno on maltillista" vaikkakin hyvin symbolista mutta sekin alkaa aukeamaan pikkuhiljaa. (tämä oma mielipiteeni)
-Kannattaa tutkia =)
Siunausta!
Minä kyllä tunnustan kuuluvani niihin, jotka siirtyivät ev.lut kirkosta ortodoksiseen ihan vain siksi, että se tuntui kotoiselta, kauniilta ja sieltä olin saanut ystäviä. En tiennyt opista paljoakaan ennen kuin menin katekumeeniopetukseen. (Toivottavasti ei nyt nouse niskavillat pystyyn niiltä, jotka liittyivät ortodoksiseen kirkkoon pitkäaikaisten teologisten tutkiskelujen jälkeen.) No, se oli minun tieni. Katoliseen kirkkoon en ajatellut liittyä, ihan sen takia, että se on minulle vieraampi, en ole ikinä edes rohjennut mennä messua seuraamaan.
Luin koko viestiketjun ja minulle tuli vähän hassu olo siitä, kun tarkastelit sitä, miltä ortodoksinen ja katolinen usko näyttävät ulkopuolisten silmissä. Sillähän ei pitäisi olla mitään painoarvoa, mitä muut ajattelevat, jos sinua jokin kirkko kutsuu.
Minulle ortodoksisuus on yhtä luonnollinen osa minua kuin oma käteni. Minulle ortodoksinen kirkko on rakkaus ja lämpö, kotini. Ystäväni, joista vain yksi on ortodoksi, eivät määrittele minua uskoni kautta. En muutenkaan ole saanut kieroja katseita ortodoksisuudestani kertoessani.
Tärkeintä on olla oma itsensä. Pohdi ja tutkiskele itseäsi, kyllä sinäkin kotisi löydät.