Hallitus pääsee sopuun
Perustuslakiuudistuksesta löytyi sopu hallituksessa otsikoi uutisensa HS 4.12.97. Häkämies kertoo, että asiasta on keskusteltu Ahtisaaren kanssa. Tärkein presidentin kädenjälki näkyy ulkopolitiikan johtamisessa. Komitea esitti, että presidentti johtaisi ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa, nyt hallitus ”yhteistoiminnassa” Vaikka ero tuntuu äkkiä arvellen pieneltä, niin jälkimäisessä johtoasema jää selkeästi presidentille; ainahan johtaja yhteistoimintaa harrastaa, vaikka hän ei jaakaan johtajuutta; jos johtaa yhdessä, joutuu jakamaan johtajuuden. Sanotaan, että Alpo Rusi olisi keksinyt tuon yhteistoiminta-idean ja kun presidentille oli selitetty sen tarkoittavan, että johtajuus säilyy presidentillä, oli Ahtisaari ollut valmis hyväksymään esityksen.
Seuraavana päivänä HS toteaa, että hallitus perääntyi kohti presidenttiä.
- Hallituksen muutokset komitean esitykseen jäivät kaiken kaikkiaan pelättyä pienemmiksi. Niiden kanssa voi elää, vaikka ne ovat kompromissin kompromissi.
Max Jacobson seisoo urhoollisesti presidentin suuria valtaoikeuksia puolustavana ritarina. Hän kirjoittaa HS:ssa 8.12.97 otsikolla Perustuslakiesitys kavensi selväsi presidentin valtaa. Olin silloin kirjoittanut lehtileikkeen reunaan: Jakobson se jaksaa itkeä! Hän on vastustanut pientäkään puuttumista presidentin valtaan. Nyt se ei näytä onnistuvan. Hän oli kymmeniä vuosia ulkoministeriön korkea virkamies ja hoiteli asioita suoraan presidentin kanssa. Jacobson ei anna mitään arvoa valtioneuvostolle ja eduskunnalle ulkopolitiikassa; sitä ymmärtävät vain UM:n virkamiehet ja presidentti.
HS tekee 11.12.97 yhteenvedon hallituksen iltakoulussa hyväksytystä esityksestä:
- Presidentiltä ja hallitukselta edellytetään ulkopolitiikassa hyvää yhteistoimintaa, suorastaan tiivistä yhteispeliä.
- Asioiden valmistelu tapahtuu hallituksessa, eikä ulkoministeriö ole presidentin työrukkanen.
- Ulkoministeriö oli omassa lausunnossaan huolestunut esimerkiksi siitä, että vastaisuudessa presidentillä ei aina olisi mahdollisuutta vaikuttaa pääministerin ja ulkoministerin valintaan, eli torjua ulkopoliittisesti tai omalta kannaltaan epämieluisaa valintaa. Moisen veto-oikeuden jättäminen presidentille vesittäisi eduskunnan valtaa pahemman kerran.
Vuodenvaihteessa puheet rönsyilevät
Lähestyttäessä joulua viriää taas keskustelua puolueiden asemasta. Ahtisaarihan oli ruokkinut puolueiden vastaista mielialaa. Semmoiselle on Suomen kansan sielussa pysyvä tilaus. Mehän olemme vuosisatojen aikana usein joutuneet turvautumaan hallitsijaan ”herroja” vastaan. Nykyään puoluejohtajat, eduskuntapoliitikot ja ministerit ovat noita ”herroja”, joiden salajuonilta Ahtisaaren odotetaan kansaa suojelevan.
Helsingin Sanomissa julkaistiin oma kirjoitukseni 21.12 97. Siinä yritin puolustaa Ahtisaaren halveksimaa puoluejärjestelmää:
Yritetään vain kestää puolueita
Jouko Äijälän kirjoitus Puolueiden valta-asemaa pitää kaventaa (HS 16.12.) on tyypillinen puoluevastaisen ilmapiirin tuotos. 1970-luvulle saakka pidettiin puolueita luonnollisena väylänä kansanvallan toteutumisessa. Ihmiset olivat selkeästi jonkin puolueen kannattajia, politiikasta puhuttiin ja väiteltiin ja sanomalehdet olivat puolueiden äänenkannattajia. Näin puoluepolitiikka oli jokapäiväistä elämää. Kansa luotti poliitikkoihinsa ja uskoi todella voivansa vaikuttaa asioihinsa eduskunta- ja kunnallisvaleissa.
Puoluelaki puoluetukineen tuskin on aiheuttanut puolueiden alamäkeä. Ennen puoluetukea puolueet toimivat erittäin vilkkaasti, mutta rahojen hankinta toiminnan rahoittamiseen ei aina kestänyt päivänvaloa.
On vaikea selittää, mistä nykyinen puoluevastaisuus johtuu. Ainakin se on kansainvälinen ilmiö. Meillä saattaa eräänä tekijänä olla se, että 1960- ja 70-luvuilla tosiasiallinen valta ajautui presidentin käsiin ja kansa alkoi pitää puolueita ja muita poliitikkoja tarpeettomina.
Alettiin uskoa, että hyvä presidentti ja puolueettomat virkamiehet osaavat kyllä meitä hallita ja työmarkkinajärjestöt hoitavat hyvinvointimme. Valtiovallan siirtyminen presidentille tapahtui valtiosäännön puitteissa, sehän antaa mahdollisuuden suureen vallankäyttöön. Onneksemme tilanne korjaantuu parlamentaarisempaan suuntaa valtiosäännön muutoksilla.
Sen sijaan työmarkkinajärjestöille menettämäänsä lainsäädäntövaltaa työelämän ja sosiaaliturvan asioissa eduskunta ja hallitus eivät näytä saavan takaisin ainakaan nykymenolla. Tänä vuonna työmarkkinapöytään siirrettiin jo verotuksestakin päättäminen.
On kuitenkin uskottavaa, että alamme taas enemmän luottaa eduskuntaan, hallitukseen ja sitä tietä poliittisiin puolueisiimme.
Puolueita tarvitaan edelleenkin vaalien järjestämisessä ja ehdokkaiden asettamisessa. Puoluekokoukset ja muut puolue-elinten kokoukset ovat yhä tärkeitä kanavia kansalaisten mielipiteiden saattamisessa päättäjien tietoon. Puoluekokouksissa hyväksytään pitkän tähtäyksen tavoitteet yhteiskunnan kehittämisestä tukeutuen kunkin puolueen aatepohjaan. Suurten puolueiden puoluekokouksessa valittu puheenjohtaja on tosiasiassa pääministeriehdokas, jos puolue voittaa eduskuntavaaleissa.
Hallituksen ja eduskunnan toiminta vaatii ainakin eduskuntaryhmät. Näiden on keskinäisissä neuvotteluissaan sovittava hallituksen muodostamisesta ja pääministeristä, joka ryhtyy toteuttamaan hallitukseen tulevien ryhmien sopimaa hallitusohjelmaa.
Hallitus ei pysty toimimaan, ellei se voi luottaa edustamiensa puolueiden eduskuntaryhmän tukeen. Venäjä on hyvä esimerkki, miten käy, jos ei ole toimivaa puoluejärjestelmää. Siellä duuma elää omaa elämäänsä ja hallitus omaansa. Maata hallitaan kriisistä toiseen presidentin ukaaseilla.
Yhtä ja toista tehtävää näyttää siis olevan noilla puolueilla. Jos niitä ei olisi, mitä saisimme tilalle? Eiköhän yritetä kestää vielä niitä.
Oiva Härkönen, Vantaa
Keskusta intoutuu vielä hallituksen muodostamisesta
Esko Aho oli vielä 27.12.97 huolissaan Iltalehden haastattelussa hallituksen muodostamisesta.
- Keskusta panee kampoihin hallituksessa valmistelussa olevaa mallia, jossa presidentti todellisuudessa valitsisi pääministerin ja hallitus ohjelmineen olisi jo valmiina ennen kuin eduskunta valitsisi pääministerin.
- ”On eri asia valita pääministeri neuvottelujen päätyttyä kuin hallitusneuvottelujen alussa”.
Samasta pääministerin valintamenettelystä Aho kirjoittaa Turun Sanomien kolumnissaan 16.1.98.
- Itse päämäärä on oikein sanottu: eduskunnan pitää voida valita pääministeri. Mutta kun ehdotetun pykälän ja sille laaditut perustelut lukee, jää kysymään, onko mikään sittenkään muuttumassa.
- Jos eduskunnalle halutaan antaa lisää valtaa hallituksen muodostamisessa, se on myös selkeästi kirjoitettava niin pykälään kuin perusteluihinkin. Se edellyttää, että eduskunnalle varmistetaan mahdollisuus äänestää pääministeriehdokkaasta heti hallituksen muodostamisen alkuvaiheessa.
Keskusta oli tekemässä hallituksen muodostamisesta kynnyskysymyksen koko valtiosääntöuudistukselle. Suomenmaa kertoi 20.1.98, että Esko Aho on ilmoittanut presidentillekin puolueen haluavan eduskunnalle vahvemman aseman hallituksen muodostamisessa.
- Keskusta edustaa kantaa, joka on jossain vaiheessa ollut myös kaikkien hallituspuolueiden kanta. Sen mukaan eduskunta valitsisi hallituksen muodostajan. Eduskunnan puhemies olisi keskeisessä asemassa edeltävissä ryhmien välisissä neuvotteluissa.
- On valitettavaa, että hallituspuolueet eivät vastoin aikaisempia kantojaan ole rohjenneet lähteä parlamentarisoimaan hallituksen muodostamista. Sikäli ikävämpää on, että takinkäännön takana on lähinnä hetkellisiä taktisia laskelmia.
23.1.98 HS otsikoi uutisensa Hallitus ei muuta esitystään pääministerin valinnasta. Häkämies ja Aho olivat käyneet neuvotteluita ja todenneet mielipiteiden eroavan niin paljon, että hallitus ei lähtenyt enää tekemään muutoksia iltakoulussa jo sopimaansa sisältöön. Aho ja Häkämies olivat sopineet, että keskustelu jatkuu tämän jälkeen eduskunnassa.
- Hallituksen esityksessä ennen pääministerin valintaa eduskuntapuolueet ja eduskuntaryhmät neuvottelisivat hallituksen kokoonpanosta ja ohjelmasta. Ryhmiä ja eduskunnan puhemiestä kuultuaan presidentti nimeäisi pääministeriehdokkaan, josta eduskunta äänestäisi.
- Keskustalaisten mukaan heidän kantansa on sama kuin edellisen eduskunnan perustuslakivaliokunnan muotoilu, jonka Sdp hallitusneuvotteluissa kaatoi. Valiokunnan mietinnössä presidentinkierrosta vastaavaa tehtävää kaavailtiin vaaleissa suurimmaksi nousseelle puolueelle.
- Keskustasta mielellään huomautetaan, että edellisen esityksen takana oli myös Kokoomus ja nykyinen puheenjohtaja Sauli Niinistö silloin perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana.
Nykypäivä selostaa Ville Itälän haastattelua 13.2.98.
- Valtiosääntöuudistusta hiertävässä pääministerin nimityskysymyksessä on liikkumavaraa eduskuntakeskeisempään suuntaan, arvioi perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Ville Itälä. ”Demarit ovat historiallisessa katsannossa muuttaneet selvästi näkemyksiään”. Itälän mukaan SDP:llä onkin päällään presidenttipuolueen asema.
- Kolmen puolueen kesken olisikin pyrittävä niin vahvaan kompromissiin, että se kestää myös vaalien yli, jolloin uudistus tulee uuden eduskunnan vahvistettavaksi.
Anneli Jäätteenmäki edellisen hallituksen oikeusministerinä taisteli parlamentarismin vahvistamisen puolesta ja oli nytkin perustuslakivaliokunnan jäsenenä asian eturintamassa, kirjoitti 17.2.98 Suomenmaassa pääministerin valinnasta:
- Nykyaikaiseen kansanvaltaan ei kuulu sellainen menettely, että eduskunta saisi vain mahdollisuuden äänestää presidentin nimeämästä pääministeriehdokkaasta. Kansanvaltaisempi muoto on, että eduskunta valitsee pääministerin ja presidentti puuttuu asiaan vain silloin, jos eduskunta ei onnistu pääministerin valinnassa.
- Miksi parlamentarismi on hallituksen esityksessä kääntynyt päälaelleen? Eli eduskunta saa toimia vasta sitten, jos presidentti epäonnistuu.
- Nyt presidenttipuolue SDP:n kantoja ohjaa laskelmointi siitä, mitä hyötyä tai haittaa valtiosääntömuutoksista on puolueen lähiajan valtapoliittisille tavoitteille.
Perustuslakivaliokunta käsitteli ehdotusta, keskustelu lehdissä jatkui
HS selostaa 27.2. 98 perustuslakivaliokunnan järjestämässä seminaarissa tutkija Teija Tiilikaisen esitelmää perustuslakiuudistuksesta.
- Tiilikaisen mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtui EU-jäsenyyden myötä niin perusteellinen muutos, että presidentin ja valtioneuvoston ulkopoliittiset roolit on määriteltävä uudelleen.
- ”Kun kerran koko EU-politiikka on poistettu presidentin toimivallasta, mitkä seikat puoltavat presidentin ulkopoliittista johtajuutta 2000-luvun alussa”.
- Tiilikaisen mukaan sisällöllinen rajaus EU:ta koskevaan ja muuhun ulkopolitiikkaan on erittäin hankalaa.
- ”EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostaa Suomen ulkopolitiikan rungon”.
- ”Voi kysyä, onko presidentin ulkopoliittisten valtaoikeuksien ylläpitämisestä enemmän haittaa kuin hyötyä Suomen poliittiselle järjestelmälle.
Saman päivän Hbl selostaessaan perustuslakivaliokunnan järjestämää seminaaria, jossa Teija Tiilikainen arveli ulkopolitiikan hoitamisen painopisteen siirtyvän valtioneuvostolle jo sen takia, että valtioneuvoston hoitama EU: yhteinen ulkopolitiikka luo pohjan jäsenmaan omallekin ulkopolitiikalle.
- Tiilikainen ställde frågan om inte presidentens roll som ledare för utrikespolitiken kan sägas ha nått slutet I och med den nya grundlagen. Redan praxis hittills har visat att dubbelledningen av utrikespolitiken inte sker utan problem.
- Tiilikainen fick mothugg I debatten. Till exempel justitieminister Kari Häkämies (saml) tyckte inte, att bubbelledningen av utrikespolitiken kan vara problematisk, då vederbörande själva anser att den är oproblematisk. Tiilikainen replikerade att politiska aktörerna inte alltid är desamma.
Hallituksen muodostaminen aiheutti myös keskustelua tuossa seminaarissa. Professori Jaakko Nousiainen pelkäsi, että hallituksen muodostaminen ei paljokaan muutu lakiesityksen mukaan toimittaessa.
- Nousiainen menade, att den här – även om det bara sägs i motiveringen – kan innehålla fullmakt för presidenten att bli auktoritativ ledare för hela processen, redan på grund av vår tradition.
- I diskussion hävdade riksdagsman Esko Helle (vf) att passusen i motiveringen måste ha tillkommit på tillskyndan av presidenten, eftersom hela lagförslaget avlåtits av honom.
- Enligt riksdagsledamoten Anneli Jäätteenmäki (c) är det fråga om en öppen fullmakt för presidenten agera.
Ilkka kiitteli myös Tiilikaisen puheenvuoroa 28.2.98 otsikolla Raikas puheenvuoro.
- Hallituksella ei ollut rohkeutta selkiyttää valtaelinten valtasuhteita senkään vertaa, mitä parlamentaarinen komitea aikanaan esitti.
- Istuva presidentti Martti Ahtisaari katsoi perustelluksi heittäytyä puolustamaan vahvaa presidentin valtaa, vaikka oli vaalikampanjassa hyväksynyt edeltäjänsä Mauno Koiviston parlamentarismia korostavan linjan.
- Presidentin virka on nyt sosialidemokraateilla. Kokoomus ja Keskusta haaveilevat paikasta. Tämän vuoksi suurilla puolueilla ei ole halua kyseenalaistaa koko virkaa.
- Parlamentarismi on ylivoimaisesti käytetyin hallitusjärjestelmä Suomeen verrattavissa läntisissä demokratioissa. Jos presidentti tai valtionpäämies on, hän lähinnä valtion keulakuva.
- Vieläkään ei ole myöhäistä. Valokunnan järjestämässä asiantuntijakuulemisessa valtiotieteen tohtori Teija Tiilikainen kyseenalaisti presidentin ulkopoliittisen vallan EU-Suomessa.
- Tiilikainen huomautti, että mahdollisen kriisin kohdatessa Suomi toimii osana unionia, ja siinä tilanteessa korostuu pääministerin rooli. Mikä on presidentin rooli kriisitilanteissa?
- Tiilikaisen raikas puheenvuoro saa ainakin eduskunnan pohtimaan, mihin presidentin virkaa Suomessa yleensä enää tarvitaan ensi vuosituhannella.
Itse olin kirjoittanut lehtileikkeen marginaaliin: Asia on juuri noin, mutta on epärealistista uskoa, että enää mitään tehdään. Kun nykyisen valtiosäännön mukaan presidentti antaa lakiesitykset eduskunnalle, eikä ole sidottu valtioneuvoston kantaan, on nykyinen esitys sitä, minkä Ahtisaari on hyväksynyt. Hallituspuolueet ovat joutuneet lupaamaan A:lle, että juttua ei enää eduskunnassa muuteta. A:han voi jättää hänelle epämieluisan lain vahvistamatta, jolloin asia taas mutkistuu. Minusta pitäisi nyt tyytyä hallituksen esitykseen ja korjata asia käytännössä tai uuden valtiosäännön aikana, jolloin presidentti joutuu antamaan lakiesityksen sellaisena kuin hallitus haluaa.
Ilkan kolumnissa 4.3.98 Seppo Keränen on huolissaan presidentin lipsumisesta perinteisestä puolustuspoliittisesta linjastamme, itsenäinen uskottava puolustus. Valtiopäivien avajaisissa, siis varsin virallisessa yhteydessä, hän käytti sanontaa ”liittoutumattomuus ja yhteistyö Naton uusissa rakenteissa”.
- Ahtisaari itse on sanonut pyrkineensä kuvaamaan todellista tilannetta ja välttämään ulkopoliittista liturgiaa.
Presidentin lähipiiriin kuuluva Jaakko Iloniemi selittelee, että elämme julkisen keskustelun murrosvaihetta ja ettei presidentin haluttaisi osallistuvan avoimeen keskusteluun.
- Rohkenen olla eri mieltä. Ei kukaan kiellä presidenttiä pohdiskelemasta, mutta yleensä presidentin oletetaan sanoillaan tarkoittavan jotakin.
- Iloniemi entisenä diplomaattina varsin hyvin tietää, että presidentin puheet ovat ulkopoliittisia tekoja, joita tulkitaan myös rajojemme ulkopuolella. Jos ja kun ulkopoliittisissa lausunnoissa toiston ja tarkkuuden puute on tahallista, kuten oletan tässä tapauksessa olevan, se tarkoittaa, että linja elää. Kantaa ei haluta lukita. Suomi haistelee tuulia. Jäsenyyttä sotilasliitto Natossa halutaan pitää tietoisesti avoinna.
- Naton rakenteisiin hivuttautuminen on syynä kiihkoon, jolla presidentti Ahtisaari, pääministeri Paavo Lipponen ja puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund yrittävät painostaa eduskuntaa nopeisiin helikopteripäätöksiin.
- Sorsa näkee turvallisuuspoliittisen linjan toisella tavalla kuin presidentti Ahtisaari: ”Suomen nykyinen turvallisuuspolitiikka perustuu rauhanaikaiseen liittoutumattomuuteen ja sodanaikaiseen puolueettomuuteen sekä itsenäiseen puolustukseen.
- Linjaero on tosi merkittävä.
- Sorsalla oli kiintoisassa artikkelissaan, Demari, 27.2.98, muutakin sanomista poliittiselle johdolle.
- Hänen mukaansa EU saa Emusta vahvan ja omaperäisen rahapoliittisen jalan. Yhdellä jalalla on kuitenkin hankala liikkua, joten Emu tarvitsee vastapainokseen unionin finanssipolitiikan. Sen luominen on taas Sorsan mukaan selkeä askel liittovaltion suuntaan.
- ”Suomessa on vaikeaa kysymystä, valtioliitto vai liittovaltio, kierretty. Mieluummin on menty ajopuuna. Lopullisesti emme voi: valinta on edessä”, sanoo Sorsa.
- Vai että ajopuu tämä Lipposen ja Ahtisaaren Suomi.
HS:n Vieraskynässä 5.3.98 Veikko Vesterinen on sitä mieltä, että puolustusvoimat toteuttavat hallituksen päätökset ilman sotilaskäskymuotoakin.
- Muiden hallinnonalojen tapaan valtioneuvoston roolia voitaisiinkin merkittävästi selventää myös puolustusasioiden johtamisessa.
- Perustuslaissa ei pitäisi luoda esteitä parlamentarismin ulottamiselle myös puolustusvoimain valvontaan.
15.3.98 Ilkka otsikoi Presidentin mies oikeuskansleriksi.
- Nikula oli nimenomaan Martti Ahtisaaren ehdokas oikeuskansleriksi. Nikula on uuhen perustuslain valmistelussa tehnyt presidentille ns. hyviä palveluksia eräissä presidentin valtaoikeuksiin liittyvissä asioissa. Oikeuskanslerin virka oli palkinto.
- On kiintoisaa nähdä, jatkaako Nikula lakien tarkoituksenmukaista tulkintaa myös oikeuskanslerina.
23.3.98 HS kirjoittaa Muut lehdet -palstallaan:
- Vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Helle ihmettelee lauantain I-S:n Vapaa sana-palstalla, vastaako turvallisuuspolitiikan uudesta linjauksesta valmiusjoukkoineen viime kädessä presidentti Martti Ahtisaari vai pääministeri Paavo Lipponen.
Helle sanoo, että jos se on Lipponen, niin hallitusmuodon 33-pykälä on murrettu. Mutta jos se on presidentti, niin on surullista, että hän ei ole ottanut julkisuudessa vastuuta päätöksestään.
- ”Onko meillä siirrytty pykäliä muuttamatta länsimaistyyppiseen hallintoon, jossa pääministeri linjaa ja tekee päätöksiä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä vastaa niistä eduskunnan edessä? Jos niin on, se on oikein. Ja siitä seuraa, että meidän on muutettava hallitusmuotoa myös pykälien osalta”.
- ”Jos kuitenkin on niin, että presidentti pitää lankoja tiukasti käsissään, mutta ei halua perustella päätöksiään julkisuudessa eikä kantaa niistä edes moraalista vastuuta, olen yhtä ymmälläni. Ja hallitusmuodon muuttaminen vallan ja vastuun yhdistäväksi on vielä perustellumpaa”.
- ”Valtaan kuuluu mielestäni myös vastuu”.
HS:n Vieraskynä-palstalla 2.4.98 apulaisprofessori Matti Wiberg perustelee ajatustaan, että ”nykyaikaisessa kehittyneessä demokratiassa presidentti-instituutio joutaa lakkautettavaksi”.
- On nurinkurista, että yksi henkilö voi demokratiassa olla vahvempi kuin kokonainen kansanedustuslaitos.
- Presidentti ei ole vastuunalainen toimistaan kuten hallitus, jonka on joka päivä nautittava eduskunnan luottamusta. Presidentti on vastuussa vain, mikäli hän yrittää uusia valtakirjansa.
- Presidentti meillä ei suinkaan ole päivänpolitiikan yläpuolella, vaikka niin väitetään. Tosiasiassa hän on erittäin vahva poliittinen toimija, jonka kaikki muut joutuvat ottamaan huomioon: ennakoidessaan presidentillistä tahtoa muut poliittiset toimijat joutuvat luopumaan todellisista päämääristään.
- Vahva presidentti-instituutio on erittäin harvinainen kehittyneissä demokratioissa. Meidän elinaikanamme instituutio on katsottu järkeväksi perustaa vain eräisiin Latinalaisen Amerikan maihin sekä eräisiin Euroopan entisiin sosialistisiin maihin.
- Kenelläkään yksilöllä ei pidä olla kohtuuttomasti valtaa.
- Erityisen tärkeä perinteisesti on ollut presidentin rooli hallituksen muodostamisessa. On irvokasta, että vai muutama päivä eduskuntavaalien jälkeen kutsuu hallituksen muodostajaksi kenet haluaa – mahdollisesti jopa kansan vaaleissa ilmoittaman tahdon vastaisesti.
Jan-Anders Ekström kirjoittaa Bbl:ssa 3.4.98 presidentin kanslian antamasta ”tulkinnasta” eduskunnan käsittelyssä olevasta uudesta perustuslaista koskien EU-asioita.
- President Martti Ahtisaari anser att förslaget till ny regeringsform inte förendrar den praxis som tillämpats under de senaste åren beträffande det nationella beslutfattandet I EU-politiska frågor.
- Formuleringarna om beslutsfattandet i EU-frågorna preciseras i reformförslaget så att det ny entydigt klart fastställs at det är stadsrådet som svarar den nationella beredningen av beslut som fattas I Europeiska unionen och likaledes stadsrådet som ”beslutar om Finlands åtgärder som hänför sig till dem”.
- I utlåtandet från president kanslinoteras det att formuleringarna på denna punkt ”gjorts klarare utan att nyvarande praxis endras”.
- ”Regeringens förslag ändrar inte praxis som stabiliserat sig 1994 – 1997 och det förutsätter inte heller at nya tillvägagångssätt tas I bruk.
Olin kirjoittanut lehtileikkeen reunaan: Ahtisaari ei vieläkään aio noudattaa perustuslakia. Kun hän virkakautensa alussa vahvisti edellisen eduskunnan säätämän samansisältöisen lain, hän saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan, ettei aio noudattaa juuri vahvistamaansa lakia.
6.4.98 Erkki Pennanen toteaa HS:n Merkintöjä kolumnissa, että vahvan presidentin ajat ovat ohi.
- Wibergin poleeminen puheenvuoro taitaa olla presidentin asemasta käydyn keskustelun provokatiivisin. Wiberg tietää hyvin, että kansalaismielipide leijuu toisissa maailmoissa ja haikailee presidenttiä, joka tarvittaessa panisi poliitikot järjestykseen ja hoitamaan ”oikeita asioita”.
- Kaikkiin läntisiin demokratioihin kuuluu valtionpäämies, presidentti tai monarkki, jota tarvitaan valtion symbolina ja korkeimpana seremoniallisena edustajana.
- Suomalainen kaksoisjohtajuuden malli ei ole perusteltavissa enää muilla kuin historiallisilla syillä. Kyse ei ole itäisen naapurin pelosta, vaan juuttumisesta henkiseen riippuvuuteen hallitsijasta tai poliitikkojen yläpuolella olevasta hallitsijan korvikkeesta.
Eero Silvasti referoi HS:n Mielipide-palstalla 7.4.98 edellä kuvattua Matti Wibergin artikkelia ja tuo uusia ajatuksia keskusteluun presidentin valtaoikeuksista.
- Wibergin puheenvuoro taitaa olla vuosikausiin ensimmäinen ja ainoa professoritasoisen politologin selvä kannanotto demokratiamme pahimpaan, vanhimpaan ja sitkeimpään epäkohtaan: yksinvaltaisen yksipersoonaisen valtioelimen olemassaoloon.
- Muistettakoon presidentti-instituution historia: vuoden 1918 epävakaissa oloissa – kun oikeata monarkkia ei maahan saatu – valtionpäämiehelle siirrettiin suunnilleen sellaisenaan Kustaa III vallankaappauksella säädyiltä siirtämät valtaoikeudet.
Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I sai nämä valtaoikeudet Porvoon valtiopäivillä, jolloin hän muutenkin lupasi noudattaa Suomessa Ruotsinvallan aikaisia lakeja. Silvasti jatkaa.
- Kun olot vakiintuivat, valtaoikeudet jäivät. Presidentti saattoi käyttäytyä yksinvaltiaasti: harjoittaa eduskunnan, nimittää mieleisiään hallituksia, määrätä ulkopolitiikasta. Asiaa on kaunisteltu uskottelemalla, että presidentti, käytännössä kaikkivaltiaana, olisi jotenkin politiikan ylä- ja ulkopuolella.
- Vuosien varrella olen eräiden muiden journalistien ohella yrittänyt avata keskustelua presidentti-instituution ja parlamentarismin epäsuhdasta. Yritykset ovat olleet turhia: poliittista keskustelua ei ole syntynyt. Nykyisistä parlamentaarikoista vain vasemmistoliiton Esko Helle on johdonmukaisesti pitänyt epäkohtaa esillä.
- On aika puhua; on myös luonnollinen ja yhdestoista hetki päästä sanoista tekoihin - eroon epädemokraattisesta historiallisesta jäänteestä.
- Siirretään vihdoinkin, uuden vuosisadan ja eurooppalaisen integraation kunniaksi, presidentti laitoksemme sinne, mistä se on lähtöisin: 177-luvun yksinvaltiaiden historiaan. Annetaan lopultakin hallituksen hallita ja parlamentin vallita.
Kauppalehti lainasi Turun Sanomia Lyhyesti-palstallaan 7.4.98:
- Tässä on YYA:n vuosikymmenen tärkein opetus. Valtaa ei pidä keskittää edes ulkopoliittisessa johtajuudessa vain yhdelle ihmiselle. Se halvaannuttaa demokratian ja vie kansakunnalta lopulta sen tärkeimmän pääoman, itsekunnioituksen.
Perustuslakiuudistuksesta löytyi sopu hallituksessa otsikoi uutisensa HS 4.12.97. Häkämies kertoo, että asiasta on keskusteltu Ahtisaaren kanssa. Tärkein presidentin kädenjälki näkyy ulkopolitiikan johtamisessa. Komitea esitti, että presidentti johtaisi ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa, nyt hallitus ”yhteistoiminnassa” Vaikka ero tuntuu äkkiä arvellen pieneltä, niin jälkimäisessä johtoasema jää selkeästi presidentille; ainahan johtaja yhteistoimintaa harrastaa, vaikka hän ei jaakaan johtajuutta; jos johtaa yhdessä, joutuu jakamaan johtajuuden. Sanotaan, että Alpo Rusi olisi keksinyt tuon yhteistoiminta-idean ja kun presidentille oli selitetty sen tarkoittavan, että johtajuus säilyy presidentillä, oli Ahtisaari ollut valmis hyväksymään esityksen.
Seuraavana päivänä HS toteaa, että hallitus perääntyi kohti presidenttiä.
- Hallituksen muutokset komitean esitykseen jäivät kaiken kaikkiaan pelättyä pienemmiksi. Niiden kanssa voi elää, vaikka ne ovat kompromissin kompromissi.
Max Jacobson seisoo urhoollisesti presidentin suuria valtaoikeuksia puolustavana ritarina. Hän kirjoittaa HS:ssa 8.12.97 otsikolla Perustuslakiesitys kavensi selväsi presidentin valtaa. Olin silloin kirjoittanut lehtileikkeen reunaan: Jakobson se jaksaa itkeä! Hän on vastustanut pientäkään puuttumista presidentin valtaan. Nyt se ei näytä onnistuvan. Hän oli kymmeniä vuosia ulkoministeriön korkea virkamies ja hoiteli asioita suoraan presidentin kanssa. Jacobson ei anna mitään arvoa valtioneuvostolle ja eduskunnalle ulkopolitiikassa; sitä ymmärtävät vain UM:n virkamiehet ja presidentti.
HS tekee 11.12.97 yhteenvedon hallituksen iltakoulussa hyväksytystä esityksestä:
- Presidentiltä ja hallitukselta edellytetään ulkopolitiikassa hyvää yhteistoimintaa, suorastaan tiivistä yhteispeliä.
- Asioiden valmistelu tapahtuu hallituksessa, eikä ulkoministeriö ole presidentin työrukkanen.
- Ulkoministeriö oli omassa lausunnossaan huolestunut esimerkiksi siitä, että vastaisuudessa presidentillä ei aina olisi mahdollisuutta vaikuttaa pääministerin ja ulkoministerin valintaan, eli torjua ulkopoliittisesti tai omalta kannaltaan epämieluisaa valintaa. Moisen veto-oikeuden jättäminen presidentille vesittäisi eduskunnan valtaa pahemman kerran.
Vuodenvaihteessa puheet rönsyilevät
Lähestyttäessä joulua viriää taas keskustelua puolueiden asemasta. Ahtisaarihan oli ruokkinut puolueiden vastaista mielialaa. Semmoiselle on Suomen kansan sielussa pysyvä tilaus. Mehän olemme vuosisatojen aikana usein joutuneet turvautumaan hallitsijaan ”herroja” vastaan. Nykyään puoluejohtajat, eduskuntapoliitikot ja ministerit ovat noita ”herroja”, joiden salajuonilta Ahtisaaren odotetaan kansaa suojelevan.
Helsingin Sanomissa julkaistiin oma kirjoitukseni 21.12 97. Siinä yritin puolustaa Ahtisaaren halveksimaa puoluejärjestelmää:
Yritetään vain kestää puolueita
Jouko Äijälän kirjoitus Puolueiden valta-asemaa pitää kaventaa (HS 16.12.) on tyypillinen puoluevastaisen ilmapiirin tuotos. 1970-luvulle saakka pidettiin puolueita luonnollisena väylänä kansanvallan toteutumisessa. Ihmiset olivat selkeästi jonkin puolueen kannattajia, politiikasta puhuttiin ja väiteltiin ja sanomalehdet olivat puolueiden äänenkannattajia. Näin puoluepolitiikka oli jokapäiväistä elämää. Kansa luotti poliitikkoihinsa ja uskoi todella voivansa vaikuttaa asioihinsa eduskunta- ja kunnallisvaleissa.
Puoluelaki puoluetukineen tuskin on aiheuttanut puolueiden alamäkeä. Ennen puoluetukea puolueet toimivat erittäin vilkkaasti, mutta rahojen hankinta toiminnan rahoittamiseen ei aina kestänyt päivänvaloa.
On vaikea selittää, mistä nykyinen puoluevastaisuus johtuu. Ainakin se on kansainvälinen ilmiö. Meillä saattaa eräänä tekijänä olla se, että 1960- ja 70-luvuilla tosiasiallinen valta ajautui presidentin käsiin ja kansa alkoi pitää puolueita ja muita poliitikkoja tarpeettomina.
Alettiin uskoa, että hyvä presidentti ja puolueettomat virkamiehet osaavat kyllä meitä hallita ja työmarkkinajärjestöt hoitavat hyvinvointimme. Valtiovallan siirtyminen presidentille tapahtui valtiosäännön puitteissa, sehän antaa mahdollisuuden suureen vallankäyttöön. Onneksemme tilanne korjaantuu parlamentaarisempaan suuntaa valtiosäännön muutoksilla.
Sen sijaan työmarkkinajärjestöille menettämäänsä lainsäädäntövaltaa työelämän ja sosiaaliturvan asioissa eduskunta ja hallitus eivät näytä saavan takaisin ainakaan nykymenolla. Tänä vuonna työmarkkinapöytään siirrettiin jo verotuksestakin päättäminen.
On kuitenkin uskottavaa, että alamme taas enemmän luottaa eduskuntaan, hallitukseen ja sitä tietä poliittisiin puolueisiimme.
Puolueita tarvitaan edelleenkin vaalien järjestämisessä ja ehdokkaiden asettamisessa. Puoluekokoukset ja muut puolue-elinten kokoukset ovat yhä tärkeitä kanavia kansalaisten mielipiteiden saattamisessa päättäjien tietoon. Puoluekokouksissa hyväksytään pitkän tähtäyksen tavoitteet yhteiskunnan kehittämisestä tukeutuen kunkin puolueen aatepohjaan. Suurten puolueiden puoluekokouksessa valittu puheenjohtaja on tosiasiassa pääministeriehdokas, jos puolue voittaa eduskuntavaaleissa.
Hallituksen ja eduskunnan toiminta vaatii ainakin eduskuntaryhmät. Näiden on keskinäisissä neuvotteluissaan sovittava hallituksen muodostamisesta ja pääministeristä, joka ryhtyy toteuttamaan hallitukseen tulevien ryhmien sopimaa hallitusohjelmaa.
Hallitus ei pysty toimimaan, ellei se voi luottaa edustamiensa puolueiden eduskuntaryhmän tukeen. Venäjä on hyvä esimerkki, miten käy, jos ei ole toimivaa puoluejärjestelmää. Siellä duuma elää omaa elämäänsä ja hallitus omaansa. Maata hallitaan kriisistä toiseen presidentin ukaaseilla.
Yhtä ja toista tehtävää näyttää siis olevan noilla puolueilla. Jos niitä ei olisi, mitä saisimme tilalle? Eiköhän yritetä kestää vielä niitä.
Oiva Härkönen, Vantaa
Keskusta intoutuu vielä hallituksen muodostamisesta
Esko Aho oli vielä 27.12.97 huolissaan Iltalehden haastattelussa hallituksen muodostamisesta.
- Keskusta panee kampoihin hallituksessa valmistelussa olevaa mallia, jossa presidentti todellisuudessa valitsisi pääministerin ja hallitus ohjelmineen olisi jo valmiina ennen kuin eduskunta valitsisi pääministerin.
- ”On eri asia valita pääministeri neuvottelujen päätyttyä kuin hallitusneuvottelujen alussa”.
Samasta pääministerin valintamenettelystä Aho kirjoittaa Turun Sanomien kolumnissaan 16.1.98.
- Itse päämäärä on oikein sanottu: eduskunnan pitää voida valita pääministeri. Mutta kun ehdotetun pykälän ja sille laaditut perustelut lukee, jää kysymään, onko mikään sittenkään muuttumassa.
- Jos eduskunnalle halutaan antaa lisää valtaa hallituksen muodostamisessa, se on myös selkeästi kirjoitettava niin pykälään kuin perusteluihinkin. Se edellyttää, että eduskunnalle varmistetaan mahdollisuus äänestää pääministeriehdokkaasta heti hallituksen muodostamisen alkuvaiheessa.
Keskusta oli tekemässä hallituksen muodostamisesta kynnyskysymyksen koko valtiosääntöuudistukselle. Suomenmaa kertoi 20.1.98, että Esko Aho on ilmoittanut presidentillekin puolueen haluavan eduskunnalle vahvemman aseman hallituksen muodostamisessa.
- Keskusta edustaa kantaa, joka on jossain vaiheessa ollut myös kaikkien hallituspuolueiden kanta. Sen mukaan eduskunta valitsisi hallituksen muodostajan. Eduskunnan puhemies olisi keskeisessä asemassa edeltävissä ryhmien välisissä neuvotteluissa.
- On valitettavaa, että hallituspuolueet eivät vastoin aikaisempia kantojaan ole rohjenneet lähteä parlamentarisoimaan hallituksen muodostamista. Sikäli ikävämpää on, että takinkäännön takana on lähinnä hetkellisiä taktisia laskelmia.
23.1.98 HS otsikoi uutisensa Hallitus ei muuta esitystään pääministerin valinnasta. Häkämies ja Aho olivat käyneet neuvotteluita ja todenneet mielipiteiden eroavan niin paljon, että hallitus ei lähtenyt enää tekemään muutoksia iltakoulussa jo sopimaansa sisältöön. Aho ja Häkämies olivat sopineet, että keskustelu jatkuu tämän jälkeen eduskunnassa.
- Hallituksen esityksessä ennen pääministerin valintaa eduskuntapuolueet ja eduskuntaryhmät neuvottelisivat hallituksen kokoonpanosta ja ohjelmasta. Ryhmiä ja eduskunnan puhemiestä kuultuaan presidentti nimeäisi pääministeriehdokkaan, josta eduskunta äänestäisi.
- Keskustalaisten mukaan heidän kantansa on sama kuin edellisen eduskunnan perustuslakivaliokunnan muotoilu, jonka Sdp hallitusneuvotteluissa kaatoi. Valiokunnan mietinnössä presidentinkierrosta vastaavaa tehtävää kaavailtiin vaaleissa suurimmaksi nousseelle puolueelle.
- Keskustasta mielellään huomautetaan, että edellisen esityksen takana oli myös Kokoomus ja nykyinen puheenjohtaja Sauli Niinistö silloin perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana.
Nykypäivä selostaa Ville Itälän haastattelua 13.2.98.
- Valtiosääntöuudistusta hiertävässä pääministerin nimityskysymyksessä on liikkumavaraa eduskuntakeskeisempään suuntaan, arvioi perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Ville Itälä. ”Demarit ovat historiallisessa katsannossa muuttaneet selvästi näkemyksiään”. Itälän mukaan SDP:llä onkin päällään presidenttipuolueen asema.
- Kolmen puolueen kesken olisikin pyrittävä niin vahvaan kompromissiin, että se kestää myös vaalien yli, jolloin uudistus tulee uuden eduskunnan vahvistettavaksi.
Anneli Jäätteenmäki edellisen hallituksen oikeusministerinä taisteli parlamentarismin vahvistamisen puolesta ja oli nytkin perustuslakivaliokunnan jäsenenä asian eturintamassa, kirjoitti 17.2.98 Suomenmaassa pääministerin valinnasta:
- Nykyaikaiseen kansanvaltaan ei kuulu sellainen menettely, että eduskunta saisi vain mahdollisuuden äänestää presidentin nimeämästä pääministeriehdokkaasta. Kansanvaltaisempi muoto on, että eduskunta valitsee pääministerin ja presidentti puuttuu asiaan vain silloin, jos eduskunta ei onnistu pääministerin valinnassa.
- Miksi parlamentarismi on hallituksen esityksessä kääntynyt päälaelleen? Eli eduskunta saa toimia vasta sitten, jos presidentti epäonnistuu.
- Nyt presidenttipuolue SDP:n kantoja ohjaa laskelmointi siitä, mitä hyötyä tai haittaa valtiosääntömuutoksista on puolueen lähiajan valtapoliittisille tavoitteille.
Perustuslakivaliokunta käsitteli ehdotusta, keskustelu lehdissä jatkui
HS selostaa 27.2. 98 perustuslakivaliokunnan järjestämässä seminaarissa tutkija Teija Tiilikaisen esitelmää perustuslakiuudistuksesta.
- Tiilikaisen mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtui EU-jäsenyyden myötä niin perusteellinen muutos, että presidentin ja valtioneuvoston ulkopoliittiset roolit on määriteltävä uudelleen.
- ”Kun kerran koko EU-politiikka on poistettu presidentin toimivallasta, mitkä seikat puoltavat presidentin ulkopoliittista johtajuutta 2000-luvun alussa”.
- Tiilikaisen mukaan sisällöllinen rajaus EU:ta koskevaan ja muuhun ulkopolitiikkaan on erittäin hankalaa.
- ”EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostaa Suomen ulkopolitiikan rungon”.
- ”Voi kysyä, onko presidentin ulkopoliittisten valtaoikeuksien ylläpitämisestä enemmän haittaa kuin hyötyä Suomen poliittiselle järjestelmälle.
Saman päivän Hbl selostaessaan perustuslakivaliokunnan järjestämää seminaaria, jossa Teija Tiilikainen arveli ulkopolitiikan hoitamisen painopisteen siirtyvän valtioneuvostolle jo sen takia, että valtioneuvoston hoitama EU: yhteinen ulkopolitiikka luo pohjan jäsenmaan omallekin ulkopolitiikalle.
- Tiilikainen ställde frågan om inte presidentens roll som ledare för utrikespolitiken kan sägas ha nått slutet I och med den nya grundlagen. Redan praxis hittills har visat att dubbelledningen av utrikespolitiken inte sker utan problem.
- Tiilikainen fick mothugg I debatten. Till exempel justitieminister Kari Häkämies (saml) tyckte inte, att bubbelledningen av utrikespolitiken kan vara problematisk, då vederbörande själva anser att den är oproblematisk. Tiilikainen replikerade att politiska aktörerna inte alltid är desamma.
Hallituksen muodostaminen aiheutti myös keskustelua tuossa seminaarissa. Professori Jaakko Nousiainen pelkäsi, että hallituksen muodostaminen ei paljokaan muutu lakiesityksen mukaan toimittaessa.
- Nousiainen menade, att den här – även om det bara sägs i motiveringen – kan innehålla fullmakt för presidenten att bli auktoritativ ledare för hela processen, redan på grund av vår tradition.
- I diskussion hävdade riksdagsman Esko Helle (vf) att passusen i motiveringen måste ha tillkommit på tillskyndan av presidenten, eftersom hela lagförslaget avlåtits av honom.
- Enligt riksdagsledamoten Anneli Jäätteenmäki (c) är det fråga om en öppen fullmakt för presidenten agera.
Ilkka kiitteli myös Tiilikaisen puheenvuoroa 28.2.98 otsikolla Raikas puheenvuoro.
- Hallituksella ei ollut rohkeutta selkiyttää valtaelinten valtasuhteita senkään vertaa, mitä parlamentaarinen komitea aikanaan esitti.
- Istuva presidentti Martti Ahtisaari katsoi perustelluksi heittäytyä puolustamaan vahvaa presidentin valtaa, vaikka oli vaalikampanjassa hyväksynyt edeltäjänsä Mauno Koiviston parlamentarismia korostavan linjan.
- Presidentin virka on nyt sosialidemokraateilla. Kokoomus ja Keskusta haaveilevat paikasta. Tämän vuoksi suurilla puolueilla ei ole halua kyseenalaistaa koko virkaa.
- Parlamentarismi on ylivoimaisesti käytetyin hallitusjärjestelmä Suomeen verrattavissa läntisissä demokratioissa. Jos presidentti tai valtionpäämies on, hän lähinnä valtion keulakuva.
- Vieläkään ei ole myöhäistä. Valokunnan järjestämässä asiantuntijakuulemisessa valtiotieteen tohtori Teija Tiilikainen kyseenalaisti presidentin ulkopoliittisen vallan EU-Suomessa.
- Tiilikainen huomautti, että mahdollisen kriisin kohdatessa Suomi toimii osana unionia, ja siinä tilanteessa korostuu pääministerin rooli. Mikä on presidentin rooli kriisitilanteissa?
- Tiilikaisen raikas puheenvuoro saa ainakin eduskunnan pohtimaan, mihin presidentin virkaa Suomessa yleensä enää tarvitaan ensi vuosituhannella.
Itse olin kirjoittanut lehtileikkeen marginaaliin: Asia on juuri noin, mutta on epärealistista uskoa, että enää mitään tehdään. Kun nykyisen valtiosäännön mukaan presidentti antaa lakiesitykset eduskunnalle, eikä ole sidottu valtioneuvoston kantaan, on nykyinen esitys sitä, minkä Ahtisaari on hyväksynyt. Hallituspuolueet ovat joutuneet lupaamaan A:lle, että juttua ei enää eduskunnassa muuteta. A:han voi jättää hänelle epämieluisan lain vahvistamatta, jolloin asia taas mutkistuu. Minusta pitäisi nyt tyytyä hallituksen esitykseen ja korjata asia käytännössä tai uuden valtiosäännön aikana, jolloin presidentti joutuu antamaan lakiesityksen sellaisena kuin hallitus haluaa.
Ilkan kolumnissa 4.3.98 Seppo Keränen on huolissaan presidentin lipsumisesta perinteisestä puolustuspoliittisesta linjastamme, itsenäinen uskottava puolustus. Valtiopäivien avajaisissa, siis varsin virallisessa yhteydessä, hän käytti sanontaa ”liittoutumattomuus ja yhteistyö Naton uusissa rakenteissa”.
- Ahtisaari itse on sanonut pyrkineensä kuvaamaan todellista tilannetta ja välttämään ulkopoliittista liturgiaa.
Presidentin lähipiiriin kuuluva Jaakko Iloniemi selittelee, että elämme julkisen keskustelun murrosvaihetta ja ettei presidentin haluttaisi osallistuvan avoimeen keskusteluun.
- Rohkenen olla eri mieltä. Ei kukaan kiellä presidenttiä pohdiskelemasta, mutta yleensä presidentin oletetaan sanoillaan tarkoittavan jotakin.
- Iloniemi entisenä diplomaattina varsin hyvin tietää, että presidentin puheet ovat ulkopoliittisia tekoja, joita tulkitaan myös rajojemme ulkopuolella. Jos ja kun ulkopoliittisissa lausunnoissa toiston ja tarkkuuden puute on tahallista, kuten oletan tässä tapauksessa olevan, se tarkoittaa, että linja elää. Kantaa ei haluta lukita. Suomi haistelee tuulia. Jäsenyyttä sotilasliitto Natossa halutaan pitää tietoisesti avoinna.
- Naton rakenteisiin hivuttautuminen on syynä kiihkoon, jolla presidentti Ahtisaari, pääministeri Paavo Lipponen ja puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund yrittävät painostaa eduskuntaa nopeisiin helikopteripäätöksiin.
- Sorsa näkee turvallisuuspoliittisen linjan toisella tavalla kuin presidentti Ahtisaari: ”Suomen nykyinen turvallisuuspolitiikka perustuu rauhanaikaiseen liittoutumattomuuteen ja sodanaikaiseen puolueettomuuteen sekä itsenäiseen puolustukseen.
- Linjaero on tosi merkittävä.
- Sorsalla oli kiintoisassa artikkelissaan, Demari, 27.2.98, muutakin sanomista poliittiselle johdolle.
- Hänen mukaansa EU saa Emusta vahvan ja omaperäisen rahapoliittisen jalan. Yhdellä jalalla on kuitenkin hankala liikkua, joten Emu tarvitsee vastapainokseen unionin finanssipolitiikan. Sen luominen on taas Sorsan mukaan selkeä askel liittovaltion suuntaan.
- ”Suomessa on vaikeaa kysymystä, valtioliitto vai liittovaltio, kierretty. Mieluummin on menty ajopuuna. Lopullisesti emme voi: valinta on edessä”, sanoo Sorsa.
- Vai että ajopuu tämä Lipposen ja Ahtisaaren Suomi.
HS:n Vieraskynässä 5.3.98 Veikko Vesterinen on sitä mieltä, että puolustusvoimat toteuttavat hallituksen päätökset ilman sotilaskäskymuotoakin.
- Muiden hallinnonalojen tapaan valtioneuvoston roolia voitaisiinkin merkittävästi selventää myös puolustusasioiden johtamisessa.
- Perustuslaissa ei pitäisi luoda esteitä parlamentarismin ulottamiselle myös puolustusvoimain valvontaan.
15.3.98 Ilkka otsikoi Presidentin mies oikeuskansleriksi.
- Nikula oli nimenomaan Martti Ahtisaaren ehdokas oikeuskansleriksi. Nikula on uuhen perustuslain valmistelussa tehnyt presidentille ns. hyviä palveluksia eräissä presidentin valtaoikeuksiin liittyvissä asioissa. Oikeuskanslerin virka oli palkinto.
- On kiintoisaa nähdä, jatkaako Nikula lakien tarkoituksenmukaista tulkintaa myös oikeuskanslerina.
23.3.98 HS kirjoittaa Muut lehdet -palstallaan:
- Vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Helle ihmettelee lauantain I-S:n Vapaa sana-palstalla, vastaako turvallisuuspolitiikan uudesta linjauksesta valmiusjoukkoineen viime kädessä presidentti Martti Ahtisaari vai pääministeri Paavo Lipponen.
Helle sanoo, että jos se on Lipponen, niin hallitusmuodon 33-pykälä on murrettu. Mutta jos se on presidentti, niin on surullista, että hän ei ole ottanut julkisuudessa vastuuta päätöksestään.
- ”Onko meillä siirrytty pykäliä muuttamatta länsimaistyyppiseen hallintoon, jossa pääministeri linjaa ja tekee päätöksiä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä vastaa niistä eduskunnan edessä? Jos niin on, se on oikein. Ja siitä seuraa, että meidän on muutettava hallitusmuotoa myös pykälien osalta”.
- ”Jos kuitenkin on niin, että presidentti pitää lankoja tiukasti käsissään, mutta ei halua perustella päätöksiään julkisuudessa eikä kantaa niistä edes moraalista vastuuta, olen yhtä ymmälläni. Ja hallitusmuodon muuttaminen vallan ja vastuun yhdistäväksi on vielä perustellumpaa”.
- ”Valtaan kuuluu mielestäni myös vastuu”.
HS:n Vieraskynä-palstalla 2.4.98 apulaisprofessori Matti Wiberg perustelee ajatustaan, että ”nykyaikaisessa kehittyneessä demokratiassa presidentti-instituutio joutaa lakkautettavaksi”.
- On nurinkurista, että yksi henkilö voi demokratiassa olla vahvempi kuin kokonainen kansanedustuslaitos.
- Presidentti ei ole vastuunalainen toimistaan kuten hallitus, jonka on joka päivä nautittava eduskunnan luottamusta. Presidentti on vastuussa vain, mikäli hän yrittää uusia valtakirjansa.
- Presidentti meillä ei suinkaan ole päivänpolitiikan yläpuolella, vaikka niin väitetään. Tosiasiassa hän on erittäin vahva poliittinen toimija, jonka kaikki muut joutuvat ottamaan huomioon: ennakoidessaan presidentillistä tahtoa muut poliittiset toimijat joutuvat luopumaan todellisista päämääristään.
- Vahva presidentti-instituutio on erittäin harvinainen kehittyneissä demokratioissa. Meidän elinaikanamme instituutio on katsottu järkeväksi perustaa vain eräisiin Latinalaisen Amerikan maihin sekä eräisiin Euroopan entisiin sosialistisiin maihin.
- Kenelläkään yksilöllä ei pidä olla kohtuuttomasti valtaa.
- Erityisen tärkeä perinteisesti on ollut presidentin rooli hallituksen muodostamisessa. On irvokasta, että vai muutama päivä eduskuntavaalien jälkeen kutsuu hallituksen muodostajaksi kenet haluaa – mahdollisesti jopa kansan vaaleissa ilmoittaman tahdon vastaisesti.
Jan-Anders Ekström kirjoittaa Bbl:ssa 3.4.98 presidentin kanslian antamasta ”tulkinnasta” eduskunnan käsittelyssä olevasta uudesta perustuslaista koskien EU-asioita.
- President Martti Ahtisaari anser att förslaget till ny regeringsform inte förendrar den praxis som tillämpats under de senaste åren beträffande det nationella beslutfattandet I EU-politiska frågor.
- Formuleringarna om beslutsfattandet i EU-frågorna preciseras i reformförslaget så att det ny entydigt klart fastställs at det är stadsrådet som svarar den nationella beredningen av beslut som fattas I Europeiska unionen och likaledes stadsrådet som ”beslutar om Finlands åtgärder som hänför sig till dem”.
- I utlåtandet från president kanslinoteras det att formuleringarna på denna punkt ”gjorts klarare utan att nyvarande praxis endras”.
- ”Regeringens förslag ändrar inte praxis som stabiliserat sig 1994 – 1997 och det förutsätter inte heller at nya tillvägagångssätt tas I bruk.
Olin kirjoittanut lehtileikkeen reunaan: Ahtisaari ei vieläkään aio noudattaa perustuslakia. Kun hän virkakautensa alussa vahvisti edellisen eduskunnan säätämän samansisältöisen lain, hän saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan, ettei aio noudattaa juuri vahvistamaansa lakia.
6.4.98 Erkki Pennanen toteaa HS:n Merkintöjä kolumnissa, että vahvan presidentin ajat ovat ohi.
- Wibergin poleeminen puheenvuoro taitaa olla presidentin asemasta käydyn keskustelun provokatiivisin. Wiberg tietää hyvin, että kansalaismielipide leijuu toisissa maailmoissa ja haikailee presidenttiä, joka tarvittaessa panisi poliitikot järjestykseen ja hoitamaan ”oikeita asioita”.
- Kaikkiin läntisiin demokratioihin kuuluu valtionpäämies, presidentti tai monarkki, jota tarvitaan valtion symbolina ja korkeimpana seremoniallisena edustajana.
- Suomalainen kaksoisjohtajuuden malli ei ole perusteltavissa enää muilla kuin historiallisilla syillä. Kyse ei ole itäisen naapurin pelosta, vaan juuttumisesta henkiseen riippuvuuteen hallitsijasta tai poliitikkojen yläpuolella olevasta hallitsijan korvikkeesta.
Eero Silvasti referoi HS:n Mielipide-palstalla 7.4.98 edellä kuvattua Matti Wibergin artikkelia ja tuo uusia ajatuksia keskusteluun presidentin valtaoikeuksista.
- Wibergin puheenvuoro taitaa olla vuosikausiin ensimmäinen ja ainoa professoritasoisen politologin selvä kannanotto demokratiamme pahimpaan, vanhimpaan ja sitkeimpään epäkohtaan: yksinvaltaisen yksipersoonaisen valtioelimen olemassaoloon.
- Muistettakoon presidentti-instituution historia: vuoden 1918 epävakaissa oloissa – kun oikeata monarkkia ei maahan saatu – valtionpäämiehelle siirrettiin suunnilleen sellaisenaan Kustaa III vallankaappauksella säädyiltä siirtämät valtaoikeudet.
Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I sai nämä valtaoikeudet Porvoon valtiopäivillä, jolloin hän muutenkin lupasi noudattaa Suomessa Ruotsinvallan aikaisia lakeja. Silvasti jatkaa.
- Kun olot vakiintuivat, valtaoikeudet jäivät. Presidentti saattoi käyttäytyä yksinvaltiaasti: harjoittaa eduskunnan, nimittää mieleisiään hallituksia, määrätä ulkopolitiikasta. Asiaa on kaunisteltu uskottelemalla, että presidentti, käytännössä kaikkivaltiaana, olisi jotenkin politiikan ylä- ja ulkopuolella.
- Vuosien varrella olen eräiden muiden journalistien ohella yrittänyt avata keskustelua presidentti-instituution ja parlamentarismin epäsuhdasta. Yritykset ovat olleet turhia: poliittista keskustelua ei ole syntynyt. Nykyisistä parlamentaarikoista vain vasemmistoliiton Esko Helle on johdonmukaisesti pitänyt epäkohtaa esillä.
- On aika puhua; on myös luonnollinen ja yhdestoista hetki päästä sanoista tekoihin - eroon epädemokraattisesta historiallisesta jäänteestä.
- Siirretään vihdoinkin, uuden vuosisadan ja eurooppalaisen integraation kunniaksi, presidentti laitoksemme sinne, mistä se on lähtöisin: 177-luvun yksinvaltiaiden historiaan. Annetaan lopultakin hallituksen hallita ja parlamentin vallita.
Kauppalehti lainasi Turun Sanomia Lyhyesti-palstallaan 7.4.98:
- Tässä on YYA:n vuosikymmenen tärkein opetus. Valtaa ei pidä keskittää edes ulkopoliittisessa johtajuudessa vain yhdelle ihmiselle. Se halvaannuttaa demokratian ja vie kansakunnalta lopulta sen tärkeimmän pääoman, itsekunnioituksen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.