Runous on taidetta ja elämää!

Vuonna -95 suomi oli vielä parempi paikka asua ja elää mitä se on nyt. 23- vuoden aikana kehitys kohti huonompaa on ollut hälyyttävää. Ei olisi uskonut miten tälle maalle käy.

KAARISILTA

Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: "Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."

- Aale Tynni -
Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

SUOMALAINEN RUKOUS (virsi 584)

Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs!
Kaitse ain kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä,
heikkoja edessäs!
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.

Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla
kukkivat roudan maat!
Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat!

Tutkien sydämemme
silmäsi meihin luo!
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo!
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo!

(Uuno Kailas, 1931)

Aina
aina
olen pelännyt hyviä ihmisiä.
Sitä oikeassaolemisen varmuutta
joka tekee kovaksi.
Armottomaksi.

Etsivät, kyselevät
veljeni ja sisareni,
erehtyväiset,
eksyläiset,
samaa sukua olemme
turvassa toistemme lähellä:
ei haavaisin sormin
voi poimia kiviä
toisten kivittämiseksi.

(Maaria Leinonen, Suven ja talven välimerkit, 1992)

RANNALTA

On suuri sun rantas autius,
sitä sentään ikävöin;
miten villisorsan valitus
soi kaislikossa öin...

Joku yksinäinen, eksynyt,
joka vilua vaikeroi,
jok`on kaislikossa kierrellyt
eik` emoa löytää voi.

Sun harmajata aaltoas
olen katsonut kyynelein;
ens surunsa itkenyt rannallas
mun on oma nuoruutein.

On syvään sun kuvasi painunut
ja sitä ikävöin.
Olen villisorsaa kuunnellut
ma siellä monin öin..

(V A Koskenniemi, 1908)

LAPSUUDEN MAA

Ja se metsä oli maailman sinisin
Ja vehrein se nurmikkorinne,
Ja usein vielä unissani vaellan
Ma kauan, kauas sinne.
Ja siellä oli mailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
Kuin siellä ne sinikellot.
Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
Siellä viheriäisessä haassa.
Ei missään nin valkeita koivuja kasva
Kuin kaukana lapsuuden maassa.
Ja koivujen läpi ei milloinkaan
Niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissani vaellan
Ja mulla on silmät veessä.

(Lauri Pohjanpää, 1930)

Kerronko
mistä tulen
sanonko
kuka olen --?

Metsästä
metsäläinen.
Pikospuusoiden
karpalokorpien takaa,
pettuleipäkansan perillinen
kaskenpolttajain sukua
lehmisavun ja pihkan tuoksu
kämmenissä
hiuksissa naavankarstaa --
sukupolvien mittaisen nälän
hiutamin mielin,
hallaöiden puremin sieluin.

Enkä häpeä.
En häpeä edessäsi.

(Maaria Leinonen)

RAUHATTOMAN RUKOUS

Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll’ ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö,
oi, syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan
sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet.
Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien käypi,
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor’ ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

(Eino Leino)