Vallanjaosta keskustellaan laajasti
Nykypäivä ottaa selkeästi kantaa 9.4.98 jo otsikossaan Pääministeri on parlamentarismissa vahvin vallankäyttäjä. Presidentti on vahva vain kansakunnan henkisenä johtajana – isänä tai äitinä.
Pääkirjoituksen tekijä Jorma Virmavirta muistuttaa, että pääministerin valta on vahvistunut jo ennen tätä uutta perustuslakiakin viime aikoina: määräenemmistösäädösten karsiminen takia hallitus ei ole enää riippuvainen oppositiosta, hallitukset ovat tulleet koko vaalikauden mittaisiksi tarkan hallitusohjelman omaaviksi enemmistöhallituksiksi, presidentin yksinvalta eduskunnan hajottamisessa on lopetettu ja EU-asiat on keskitetty valtioneuvostoon.
- Pääministerin vallan kasvu kertoo siirtymisestä normaalin parlamentarismin suuntaan entisestä presidenttivaltaisesta järjestelmästä.
- Pääministerin aseman vahvistuessa muuttuu myös presidentin asema. Se perustuu vastaisuudessa yhä enemmän presidentin oman persoonan varaan, ei niinkään hänen poliittisen taustansa. Nyt presidentti on keskeisessä asemassa ulkopolitiikassa johtaessaan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa, mutta Eurooppa-politiikasta hän on jo sivussa.
Olli Vahteristo kiinnittää huomiota keskustelussa vähemmän esiin tulleeseen asiaan, suuren vallan omaavan heikon presidentin aiheuttamaan vaaraan HS:ssa 10.4.98.
- Ulko- ja turvallisuuspolitiikka voivat muodostua hyvin riskialttiiksi aloiksi, jos heikko presidentti kokee tarvetta osoittaa jonakin kriittisenä aikana itselleen ja muille, kuka näistä asioista maassa lopultakin päättää.
- Vanhan, välillinen presidentin vaalitapa antoi melko hyvät takeet siitä, että valituksi tuli tunnettu, pitkäaikaisen valtiollisen kokemuksen omaava ja usean kuin yhden puolueen kannattama henkilö.
- Sellaisen taustan omaavan presidentin saattoi olettaa käyttävän suurta valtaansa harkiten, liikoja improvisoimatta ja parlamentarismin sääntöjä kunnioittaen.
- Nykyinen suora kansanvaali edellyttää menestyvältä ehdokkaalta toisenlaisia avuja, kykyä päästä kansan suosioon hyvillä ominaisuuksillaan, joilla ei kuitenkaan tarvitse olla paljon tekemistä valtiomiestaidon kanssa.
Hän myös pelkää sitä mahdollisuutta, että jokin mahtava ulkopuolinen taho haluaa vaikuttaa äänestystulokseen.
- Täsmäsijoitus erityisesti toisen äänestyskierroksen kampanjaa voi ratkaista vaalin tuloksen.
- Ennen seuraavaa suoraa kansanvaalia pitäisi tasavallan presidentin suurimmat valtaoikeudet siirtää hallitukselle.
- Suora kansanvaali ja presidentin seremoniaalinen tehtävä vastaavat hyvin toisiaan. Kansa saa presidentiksi suosikkinsa, joka puolestaan voi nojautua kansaan toimiessaan valtakunnan ylimpänä suunnannäyttäjänä.
Olin tuon viimeisen viereen kirjoittanut marginaaliin: Juuri noin. Tällaisesta ”vallattomasta” presidentistä tulisi myös helpommin kaikkien kansalaisten kunnioittama kansakuntaa yhdistävä voima.
Suomenmaa julkaisi kirjoitukseni 28.4.98.
Tapani Ruokanenkin havaitsi Esko Ahon
Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen, varsinainen Ahtisaari-fani, on havainnut, että se taitaa ollakin tuo Esko Aho, josta on muodostumassa todellinen kilpailija Ahtisaarelle.
Kolumninsa (24.4) ensimmäisenä aiheena Ruokanen ylistää lennokkaasti Ahtisaarta tyyliin: ”Väkeä yhdisti tämän pomokurssin kuningas. Kurssilaisten ykkönen presidentti Martti Ahtisaari …” Mutta viimeisenä aiheenaan pilkkaa Esko Ahoa oikein sydämen kyllyydestä.
Ilta-Sanomien Viikkovaihde-liitteessä 23.5.98 presidenttiehdokkaaksi jo nimitetty Heidi Hautala kertoo saaneensa Alpo Rusilta myllykirjeen, jossa häntä moititaan siitä, että oli rohjennut moittia Saksan ristiriitaista roolia EU-politiikassa.
- Kun presidentistä on kyse, Hautala ihmettelee muutenkin ulkopolitiikan epäselviä kuvioita ja taustavaikuttajien roolia. Ulkopolitiikasta puuttuu avoimuus.
- Presidentin aseman pitäisi olla rajatumpi ja selkeämpi, jotta näkisi, mihin presidentti itse loppujen lopuksi vaikuttaa, Hautala pohtii.
Aamulehti 8.6.98 on vähän epävarma kannanotossaan:
- Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta haluaa jämäköittää valtioneuvoston asemaa ulkopoliittisessa päätöksenteossa tasavallan presidentin kustannuksella. Valiokunta on antanut lausumansa valtiosääntöuudistuksesta.
- Valiokunta arvostelee aiheellisesti sanaa yhteistoiminnassa moniselitteiseksi.
- Hallituksen esitys vahvistaa valiokunnan mukaan käytännössä jo olemassa olevan jakautumisen EU-politiikkaan ja muuhun ulkopolitiikkaan eli valtioneuvoston johtamaan EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja presidentin johtamaan yleiseen ulkopolitiikkaan.
- Miten tähän jakoon sopii presidentti Martti Ahtisaaren osallistuminen EU:n huippukokouksiin, mm. viikon kuluttua Cardifissa?
Pääministerille on syytä antaa Emu -Suomessa yhdenvertaiset valtuudet kuin hänen kolleegoillakin on.
11.6.98 Iltalehti tekee ison uutisen Esko Rekolan esityksestä perustuslakivaliokunnalle otsikolla Presidentti joutaa ulos hallituksen muodostamisesta.
- Perustuslakilähteiden mukaan Esko Rekola esitti, että eduskunta hoitaisi vaalien jälkeisen pääministerin vaalin itse puhemiehensä johdolla ilman minkäänlaista presidentin asioihin puuttumista.
- Esko Rekolan mielestä on ”höpö-höpöä” kuljettaa pääministerin valintaa presidentin nenän alla edestakaisin, koska tällä ei kuitenkaan ole vaikutusmahdollisuuksia, jos eduskunta niin tahtoo.
Artikkelin kirjoittaja Tuomas Keskinen muistuttaa Esko Rekolan kokemuksesta näissä asioissa.
- Tällä kertaa hän ei ole ”sondeeramassa” eikä ”resuneeraamassa” presidentti Mauno Koiviston miehenä Paavo Väyrysen porvarihallitusta nurin ja Harri Holkerin sinipunaa pystyyn kuten 1987. Nyt hän ei myöskään ole pitämässä ystävänsä Mauno Koiviston hallitusta pystyssä Urho Kekkosen viimeistä kaatoyritystä vastaan, kuten keväällä ja syksyllä 1981.
- Nyt Rekola on aidon parlamentarismin asialla korostamassa eduskunnan asemaa suhteessa presidenttiin.
Aamulehti toteaa 12.7.98 perustuslakiuudistuksen olevan perustuslakivaliokunnassa, missä poliittiset paineet vaalien lähestyessä kasvavat.
- Tutkija Teija Tiilikaisen mielestä presidentin ulkopoliittinen valta kaventuu huomattavasti enemmän kuin pykälän sanamuoto ”yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa” antaa ymmärtää.
- Tiilikainen näkee, että EU-politiikka ”voittaa” muun ulkopolitiikan, koska unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostaa perustan ja lähtökohdan jäsenmaiden kaikelle ulkopolitiikalle, joka on oltava sopusoinnussa unionin politiikan kanssa.
- Silloin on ulkopolitiikassa vahvempi se, joka osallistuu EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoiluun eli siis valtioneuvosto.
- Alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg kiistää. Ulkopolitiikan jakamisen EU:n yhteiseen ja muuhun on vailla käytännön mieltä. Suomen politiikan ei voi sanoa perustuvan unionin politiikkaan, vaan niillä on sama perusta.
- Tiilikainen menee niin pitkälle, että väittää presidentin ulkopoliittisen vallan kaventumisen johtavan tämän vallan historiallisten perusteiden (jatkuvuuden tuominen ja kriisiaikojen päätöksenteon turvaaminen) kyseenalaistuminen.
- Tiilikaisen ehdotus valiokunnalle on hyvä: presidentin rooli ja tehtävä ulkopoliittisessa päätöksentekojärjestelmässämme olisi määriteltävä kokonaisuutena.
Nyt tiedämme, että se jäi määrittelemättä ja presidenteillä näyttää olevan kyky siepata valta itselleen.
Suomen Pankin johtokunnan nimitykset
Kaiken nimitysvallankin omaavalla presidentillä on taipumus joutua vähäväliä sekoitetuksi eturistiriitoihin. Lipponen joutui Suomen Pankin pääjohtajanimityksen yhteydessä pyytämään Ahtisaaren apua, jotta Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Pekkarinen saataisiin pankin johtokunnan jäseneksi. Ja olihan Pekkarinen Ahtisaarenkin kaveri, presidentin ns. työllisyystoimikunnan jäsen ja presidentin talouspolitiikan neuvonantaja. HS kirjoittaa 28.5.98:
- Ahtisaaren halu kytkeä pääjohtajanimitys toiseen johtokuntapaikkaan ylittää sopivuuden rajat. Vastuu Suomen Pankin hallinnosta kuuluu pankkivaltuustolle. Presidentin olisi muutenkin varottava, ettei häntä valjasteta yhden puolueen vankkureiden vetäjäksi.
Näytti tosin siltä, että Ahtisaari oli luvannut Pekkariselle tuon paikan ja siksi hän joutui paniikkiin kun pankkivaltuusto ei asettanutkaan ehdolle Pekkarista eikä ketään muutakaan vapautuvalle johtokunnan jäsenen paikalle. Presidentti ei taas voi nimittää, jos ehdollepanoa ei ole tapahtunut. Sitten olisi kyllä voinut nimittää kenet hyvänsä.
29.5.98 HS:n Muut lehdet palstalla:
Kaleva:
- Tekipä presidentti asiassa minkä ratkaisun tahansa, se vaikuttaa hänen arvovaltaansa äänestäjien sekä SAK:n ja Sdp:n silmissä.
- Kun eivät edes kaikki sosiaalidemokraatit hyväksy näin ruhjovia otteita, presidentin päätös voikin heijastua eduskunnassa olevan valtiosääntöesityksen sisältöön. Kiistan seurauksena valtaoikeudet voivat joutua leikkuriin, ovathan Ahtisaaren nimitykset puhuttaneet ennenkin.
Hbl:
- Kyse on siitä, onko ylipäätään presidentin asia sekaantua keskuspankin johtokunnan jäsenien nimittämiseen.
4.6.98 HS kirjoittaa vielä SP:n johtokuntanimityksestä:
- Asiassa on myös vakava periaatteellinen puoli. Voiko presidentti sivuuttaa pankkivaltuuston perusteilla, joita hän on esittänyt tähän mennessä.
- Vastakkain ovat siis pankkivaltuuston ilmaisema eduskunnan poliittinen tahto ja presidentin tahto, jota sävyttää omituinen näkemys Suomen Pankin roolista.
6.6.98 Ilkka sitten toteaa nimityksen tapahtuneen.
- Presidentti Martti Ahtisaari otti lusikan kiltisti käteensä ja nimitti perjantaina pankkivaltuuston esityksen mukaisesti Matti Vanhalan Suomen Pankin pääjohtajaksi.
- Nimityksen yhteydessä presidentti jätti valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jossa hän toivoo Pekkarisen valitsemista keskuspankin johtokuntaan.
Kalevi Peltomaa kirjoittaa 10.6.98 Suomenmaassa mm. äskeisestä nimityksestä.
- Koettu episodi osoitti mielestäni sen, että presidentin nimitysoikeutta pitäisi rajoittaa, olipa presidenttinä kuka hyvänsä.
- Presidentin epätarkkaa poliittista pelisilmää osoitti se, että hän työnsi lusikan sellaiseen soppaan, josta ei voinut tulla muuta kuin pohjaanpalanut keitos.
- Muutenkin presidentin esittämät perustelut ovat herättäneet ihmetystä. Hän mm. tuli kytkeneeksi ammattiyhdistysliikkeen mukaan tähän näytelmään. Toisin sanoen Suomen pankin johtokunnan pitäisi nauttia myös SAK:n luottamusta siitäkin huolimatta, että se johtaa eduskunnan pankkia eikä suinkaan SAK:n pankkia.
3.7.98 Suomenmaan kolumnissaan Juha Mauno kyselee presidentin arvovallan perään Suomen Pankin johtokunnan nimityksen jälkeen.
- Ahtisaari selittää, että asian päättäminen ei millään tavoin kuulunut presidentille. Siksi hänen näkemyksensä oli vain mielipide.
- Kertoo tietysti jotain, että presidentin mielipiteellä ei ollut vaikutusta.
- Ahtisaaren eduksi luen, että hän on tehokkaasti palauttanut presidentti-instituution arvon maan pinnalle.
- Ahtisaarella ei ole varsinaista karismaa. Hän ei ole sanonut tai kirjoittanut historiaan jääviä viisauksia.
Tähän kohtaan olin kirjoittanut marginaaliin: Ei hän sitä halunnut, mutta ei kyennyt pitämään kiinni vallasta. Juha Mauno jatkaa:
- Ahtisaari on antanut hallituksen hallita. Hän itse on tyytynyt matkustelemaan ja myötäilemään hallituksen linjanvetoja ja olemaan protokollaarinen maan keulahahmo.
- Minusta sellainen presidenttiys kuuluu demokratiaan.
Ilkan vakituinen kolumnisti Matti Yli-Lahti 6.7.98 kertoo Ahtisaaren ilmoittaneen maakuntamatkallaan Mietoisissa, että nyt alkaa avoimuuden aika kiistanalaisissa poliittisissa ratkaisuissa tai virkanimityksissä.
- Aiheen avoimuuden ajan alkamista koskevalle ilmoitukselleen presidentti Ahtisaari sai Suomen Pankin johtajamäärää koskeneen kiistan jälkimainingeissa: Lehtitieto kertoo, että Ahtisaari ei koe hävinneensä pankin johtajamäärää koskevassa kiistassa eikä siinä, että pankin pääjohtajaksi ei nimitetty Ahtisaaren ja Paavo Lipposen kannattamaa ehdokasta (sd).
- Kun itse presidentti on sitä mieltä, että avoimuuden aika nimityskiistoissa tarkoittaa sitä, ylin nimittäjä sukii sulkansa eikä arvovaltatappiota sano kokeneensa, uskottava se ilmoitus on.
Nykypäivä ottaa selkeästi kantaa 9.4.98 jo otsikossaan Pääministeri on parlamentarismissa vahvin vallankäyttäjä. Presidentti on vahva vain kansakunnan henkisenä johtajana – isänä tai äitinä.
Pääkirjoituksen tekijä Jorma Virmavirta muistuttaa, että pääministerin valta on vahvistunut jo ennen tätä uutta perustuslakiakin viime aikoina: määräenemmistösäädösten karsiminen takia hallitus ei ole enää riippuvainen oppositiosta, hallitukset ovat tulleet koko vaalikauden mittaisiksi tarkan hallitusohjelman omaaviksi enemmistöhallituksiksi, presidentin yksinvalta eduskunnan hajottamisessa on lopetettu ja EU-asiat on keskitetty valtioneuvostoon.
- Pääministerin vallan kasvu kertoo siirtymisestä normaalin parlamentarismin suuntaan entisestä presidenttivaltaisesta järjestelmästä.
- Pääministerin aseman vahvistuessa muuttuu myös presidentin asema. Se perustuu vastaisuudessa yhä enemmän presidentin oman persoonan varaan, ei niinkään hänen poliittisen taustansa. Nyt presidentti on keskeisessä asemassa ulkopolitiikassa johtaessaan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa, mutta Eurooppa-politiikasta hän on jo sivussa.
Olli Vahteristo kiinnittää huomiota keskustelussa vähemmän esiin tulleeseen asiaan, suuren vallan omaavan heikon presidentin aiheuttamaan vaaraan HS:ssa 10.4.98.
- Ulko- ja turvallisuuspolitiikka voivat muodostua hyvin riskialttiiksi aloiksi, jos heikko presidentti kokee tarvetta osoittaa jonakin kriittisenä aikana itselleen ja muille, kuka näistä asioista maassa lopultakin päättää.
- Vanhan, välillinen presidentin vaalitapa antoi melko hyvät takeet siitä, että valituksi tuli tunnettu, pitkäaikaisen valtiollisen kokemuksen omaava ja usean kuin yhden puolueen kannattama henkilö.
- Sellaisen taustan omaavan presidentin saattoi olettaa käyttävän suurta valtaansa harkiten, liikoja improvisoimatta ja parlamentarismin sääntöjä kunnioittaen.
- Nykyinen suora kansanvaali edellyttää menestyvältä ehdokkaalta toisenlaisia avuja, kykyä päästä kansan suosioon hyvillä ominaisuuksillaan, joilla ei kuitenkaan tarvitse olla paljon tekemistä valtiomiestaidon kanssa.
Hän myös pelkää sitä mahdollisuutta, että jokin mahtava ulkopuolinen taho haluaa vaikuttaa äänestystulokseen.
- Täsmäsijoitus erityisesti toisen äänestyskierroksen kampanjaa voi ratkaista vaalin tuloksen.
- Ennen seuraavaa suoraa kansanvaalia pitäisi tasavallan presidentin suurimmat valtaoikeudet siirtää hallitukselle.
- Suora kansanvaali ja presidentin seremoniaalinen tehtävä vastaavat hyvin toisiaan. Kansa saa presidentiksi suosikkinsa, joka puolestaan voi nojautua kansaan toimiessaan valtakunnan ylimpänä suunnannäyttäjänä.
Olin tuon viimeisen viereen kirjoittanut marginaaliin: Juuri noin. Tällaisesta ”vallattomasta” presidentistä tulisi myös helpommin kaikkien kansalaisten kunnioittama kansakuntaa yhdistävä voima.
Suomenmaa julkaisi kirjoitukseni 28.4.98.
Tapani Ruokanenkin havaitsi Esko Ahon
Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen, varsinainen Ahtisaari-fani, on havainnut, että se taitaa ollakin tuo Esko Aho, josta on muodostumassa todellinen kilpailija Ahtisaarelle.
Kolumninsa (24.4) ensimmäisenä aiheena Ruokanen ylistää lennokkaasti Ahtisaarta tyyliin: ”Väkeä yhdisti tämän pomokurssin kuningas. Kurssilaisten ykkönen presidentti Martti Ahtisaari …” Mutta viimeisenä aiheenaan pilkkaa Esko Ahoa oikein sydämen kyllyydestä.
Ilta-Sanomien Viikkovaihde-liitteessä 23.5.98 presidenttiehdokkaaksi jo nimitetty Heidi Hautala kertoo saaneensa Alpo Rusilta myllykirjeen, jossa häntä moititaan siitä, että oli rohjennut moittia Saksan ristiriitaista roolia EU-politiikassa.
- Kun presidentistä on kyse, Hautala ihmettelee muutenkin ulkopolitiikan epäselviä kuvioita ja taustavaikuttajien roolia. Ulkopolitiikasta puuttuu avoimuus.
- Presidentin aseman pitäisi olla rajatumpi ja selkeämpi, jotta näkisi, mihin presidentti itse loppujen lopuksi vaikuttaa, Hautala pohtii.
Aamulehti 8.6.98 on vähän epävarma kannanotossaan:
- Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta haluaa jämäköittää valtioneuvoston asemaa ulkopoliittisessa päätöksenteossa tasavallan presidentin kustannuksella. Valiokunta on antanut lausumansa valtiosääntöuudistuksesta.
- Valiokunta arvostelee aiheellisesti sanaa yhteistoiminnassa moniselitteiseksi.
- Hallituksen esitys vahvistaa valiokunnan mukaan käytännössä jo olemassa olevan jakautumisen EU-politiikkaan ja muuhun ulkopolitiikkaan eli valtioneuvoston johtamaan EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja presidentin johtamaan yleiseen ulkopolitiikkaan.
- Miten tähän jakoon sopii presidentti Martti Ahtisaaren osallistuminen EU:n huippukokouksiin, mm. viikon kuluttua Cardifissa?
Pääministerille on syytä antaa Emu -Suomessa yhdenvertaiset valtuudet kuin hänen kolleegoillakin on.
11.6.98 Iltalehti tekee ison uutisen Esko Rekolan esityksestä perustuslakivaliokunnalle otsikolla Presidentti joutaa ulos hallituksen muodostamisesta.
- Perustuslakilähteiden mukaan Esko Rekola esitti, että eduskunta hoitaisi vaalien jälkeisen pääministerin vaalin itse puhemiehensä johdolla ilman minkäänlaista presidentin asioihin puuttumista.
- Esko Rekolan mielestä on ”höpö-höpöä” kuljettaa pääministerin valintaa presidentin nenän alla edestakaisin, koska tällä ei kuitenkaan ole vaikutusmahdollisuuksia, jos eduskunta niin tahtoo.
Artikkelin kirjoittaja Tuomas Keskinen muistuttaa Esko Rekolan kokemuksesta näissä asioissa.
- Tällä kertaa hän ei ole ”sondeeramassa” eikä ”resuneeraamassa” presidentti Mauno Koiviston miehenä Paavo Väyrysen porvarihallitusta nurin ja Harri Holkerin sinipunaa pystyyn kuten 1987. Nyt hän ei myöskään ole pitämässä ystävänsä Mauno Koiviston hallitusta pystyssä Urho Kekkosen viimeistä kaatoyritystä vastaan, kuten keväällä ja syksyllä 1981.
- Nyt Rekola on aidon parlamentarismin asialla korostamassa eduskunnan asemaa suhteessa presidenttiin.
Aamulehti toteaa 12.7.98 perustuslakiuudistuksen olevan perustuslakivaliokunnassa, missä poliittiset paineet vaalien lähestyessä kasvavat.
- Tutkija Teija Tiilikaisen mielestä presidentin ulkopoliittinen valta kaventuu huomattavasti enemmän kuin pykälän sanamuoto ”yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa” antaa ymmärtää.
- Tiilikainen näkee, että EU-politiikka ”voittaa” muun ulkopolitiikan, koska unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostaa perustan ja lähtökohdan jäsenmaiden kaikelle ulkopolitiikalle, joka on oltava sopusoinnussa unionin politiikan kanssa.
- Silloin on ulkopolitiikassa vahvempi se, joka osallistuu EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoiluun eli siis valtioneuvosto.
- Alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg kiistää. Ulkopolitiikan jakamisen EU:n yhteiseen ja muuhun on vailla käytännön mieltä. Suomen politiikan ei voi sanoa perustuvan unionin politiikkaan, vaan niillä on sama perusta.
- Tiilikainen menee niin pitkälle, että väittää presidentin ulkopoliittisen vallan kaventumisen johtavan tämän vallan historiallisten perusteiden (jatkuvuuden tuominen ja kriisiaikojen päätöksenteon turvaaminen) kyseenalaistuminen.
- Tiilikaisen ehdotus valiokunnalle on hyvä: presidentin rooli ja tehtävä ulkopoliittisessa päätöksentekojärjestelmässämme olisi määriteltävä kokonaisuutena.
Nyt tiedämme, että se jäi määrittelemättä ja presidenteillä näyttää olevan kyky siepata valta itselleen.
Suomen Pankin johtokunnan nimitykset
Kaiken nimitysvallankin omaavalla presidentillä on taipumus joutua vähäväliä sekoitetuksi eturistiriitoihin. Lipponen joutui Suomen Pankin pääjohtajanimityksen yhteydessä pyytämään Ahtisaaren apua, jotta Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Pekkarinen saataisiin pankin johtokunnan jäseneksi. Ja olihan Pekkarinen Ahtisaarenkin kaveri, presidentin ns. työllisyystoimikunnan jäsen ja presidentin talouspolitiikan neuvonantaja. HS kirjoittaa 28.5.98:
- Ahtisaaren halu kytkeä pääjohtajanimitys toiseen johtokuntapaikkaan ylittää sopivuuden rajat. Vastuu Suomen Pankin hallinnosta kuuluu pankkivaltuustolle. Presidentin olisi muutenkin varottava, ettei häntä valjasteta yhden puolueen vankkureiden vetäjäksi.
Näytti tosin siltä, että Ahtisaari oli luvannut Pekkariselle tuon paikan ja siksi hän joutui paniikkiin kun pankkivaltuusto ei asettanutkaan ehdolle Pekkarista eikä ketään muutakaan vapautuvalle johtokunnan jäsenen paikalle. Presidentti ei taas voi nimittää, jos ehdollepanoa ei ole tapahtunut. Sitten olisi kyllä voinut nimittää kenet hyvänsä.
29.5.98 HS:n Muut lehdet palstalla:
Kaleva:
- Tekipä presidentti asiassa minkä ratkaisun tahansa, se vaikuttaa hänen arvovaltaansa äänestäjien sekä SAK:n ja Sdp:n silmissä.
- Kun eivät edes kaikki sosiaalidemokraatit hyväksy näin ruhjovia otteita, presidentin päätös voikin heijastua eduskunnassa olevan valtiosääntöesityksen sisältöön. Kiistan seurauksena valtaoikeudet voivat joutua leikkuriin, ovathan Ahtisaaren nimitykset puhuttaneet ennenkin.
Hbl:
- Kyse on siitä, onko ylipäätään presidentin asia sekaantua keskuspankin johtokunnan jäsenien nimittämiseen.
4.6.98 HS kirjoittaa vielä SP:n johtokuntanimityksestä:
- Asiassa on myös vakava periaatteellinen puoli. Voiko presidentti sivuuttaa pankkivaltuuston perusteilla, joita hän on esittänyt tähän mennessä.
- Vastakkain ovat siis pankkivaltuuston ilmaisema eduskunnan poliittinen tahto ja presidentin tahto, jota sävyttää omituinen näkemys Suomen Pankin roolista.
6.6.98 Ilkka sitten toteaa nimityksen tapahtuneen.
- Presidentti Martti Ahtisaari otti lusikan kiltisti käteensä ja nimitti perjantaina pankkivaltuuston esityksen mukaisesti Matti Vanhalan Suomen Pankin pääjohtajaksi.
- Nimityksen yhteydessä presidentti jätti valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jossa hän toivoo Pekkarisen valitsemista keskuspankin johtokuntaan.
Kalevi Peltomaa kirjoittaa 10.6.98 Suomenmaassa mm. äskeisestä nimityksestä.
- Koettu episodi osoitti mielestäni sen, että presidentin nimitysoikeutta pitäisi rajoittaa, olipa presidenttinä kuka hyvänsä.
- Presidentin epätarkkaa poliittista pelisilmää osoitti se, että hän työnsi lusikan sellaiseen soppaan, josta ei voinut tulla muuta kuin pohjaanpalanut keitos.
- Muutenkin presidentin esittämät perustelut ovat herättäneet ihmetystä. Hän mm. tuli kytkeneeksi ammattiyhdistysliikkeen mukaan tähän näytelmään. Toisin sanoen Suomen pankin johtokunnan pitäisi nauttia myös SAK:n luottamusta siitäkin huolimatta, että se johtaa eduskunnan pankkia eikä suinkaan SAK:n pankkia.
3.7.98 Suomenmaan kolumnissaan Juha Mauno kyselee presidentin arvovallan perään Suomen Pankin johtokunnan nimityksen jälkeen.
- Ahtisaari selittää, että asian päättäminen ei millään tavoin kuulunut presidentille. Siksi hänen näkemyksensä oli vain mielipide.
- Kertoo tietysti jotain, että presidentin mielipiteellä ei ollut vaikutusta.
- Ahtisaaren eduksi luen, että hän on tehokkaasti palauttanut presidentti-instituution arvon maan pinnalle.
- Ahtisaarella ei ole varsinaista karismaa. Hän ei ole sanonut tai kirjoittanut historiaan jääviä viisauksia.
Tähän kohtaan olin kirjoittanut marginaaliin: Ei hän sitä halunnut, mutta ei kyennyt pitämään kiinni vallasta. Juha Mauno jatkaa:
- Ahtisaari on antanut hallituksen hallita. Hän itse on tyytynyt matkustelemaan ja myötäilemään hallituksen linjanvetoja ja olemaan protokollaarinen maan keulahahmo.
- Minusta sellainen presidenttiys kuuluu demokratiaan.
Ilkan vakituinen kolumnisti Matti Yli-Lahti 6.7.98 kertoo Ahtisaaren ilmoittaneen maakuntamatkallaan Mietoisissa, että nyt alkaa avoimuuden aika kiistanalaisissa poliittisissa ratkaisuissa tai virkanimityksissä.
- Aiheen avoimuuden ajan alkamista koskevalle ilmoitukselleen presidentti Ahtisaari sai Suomen Pankin johtajamäärää koskeneen kiistan jälkimainingeissa: Lehtitieto kertoo, että Ahtisaari ei koe hävinneensä pankin johtajamäärää koskevassa kiistassa eikä siinä, että pankin pääjohtajaksi ei nimitetty Ahtisaaren ja Paavo Lipposen kannattamaa ehdokasta (sd).
- Kun itse presidentti on sitä mieltä, että avoimuuden aika nimityskiistoissa tarkoittaa sitä, ylin nimittäjä sukii sulkansa eikä arvovaltatappiota sano kokeneensa, uskottava se ilmoitus on.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.