Olen pian 50-vuotias. Sen kerron heti tähän alkuun, ettei tule taas niitä "voi voi, kyllä sitä elämässä ehtii...ootas mitä elämä tuo eteesi...kunhan sulla elämänkokemusta kertyy..." -tarinoita.
Olen elämässäni ollut aina yksin. Yksinäisyyteni katkaisi lapsiperhe-aika (Uuuu...todellakin: minulla oli jopa mies jonkin aikaa ja kas, sain jopa lapsen!) jonka jälkeen, erottuani olin taas yksin. Koin tässä yhden väkivaltaisen parisuhteen (OOoooo... todellakin: mies osoittautui väkivaltaiseksi narsistiksi, jonka JÄTIN). Olen siis kokenut sekä pitkiä yksinäisyys-jaksoja, että hetkellistä toisen ihmisen kanssa asumista. (Tosin silloinkaan minulla ei ollut yhtäkään perheen ulkopuolista ystävää, vain se puoliso/lapsi).
Olen huomannut, että kun olen jäänyt yksin parisuhteen loputtua, toiset ihmiset kiinnostavat sitä vähemmän mitä kauemmin yksinäisyys kestää. Lopulta alan erakoitumaan. Ei kiinnosta astua kodin ulkopuolelle enää ollenkaan. Koska ei kiinnosta. Ihmiset ovat minulle pelkkä pettymyksen lähde. Mitään iloa/onnea/rakkautta ei heistä ole loppujenlopuksi koskaan seurannut. Pelkkää surua, pettymystä, ahdistusta, ongelmia. Elämä on oikeastaan aika simppeliä: syöt, nukut ja paskan*nat. Ja sitten, hupsista vaan, kaikki on ohi ja alkaa loputon yö.
Olen paljon pohtinut, miten muut ihmiset saavat tyydytystä suhteistaan, miten he onnistuvat saamaan muista "voimaa, toivoa, rakkautta, lämpöä" jne. Olen ilmeisesti täysin eri planeetalta näiden normi-ihmisten keskellä. Puhun eri kieltä tai olen näkymätön. Ehkä minua ei olekkaan oikeasti olemassa, olen pelkkä maanpäälle vaeltamaan jäänyt kuolleen ihmisen henki.
Olen elämässäni ollut aina yksin. Yksinäisyyteni katkaisi lapsiperhe-aika (Uuuu...todellakin: minulla oli jopa mies jonkin aikaa ja kas, sain jopa lapsen!) jonka jälkeen, erottuani olin taas yksin. Koin tässä yhden väkivaltaisen parisuhteen (OOoooo... todellakin: mies osoittautui väkivaltaiseksi narsistiksi, jonka JÄTIN). Olen siis kokenut sekä pitkiä yksinäisyys-jaksoja, että hetkellistä toisen ihmisen kanssa asumista. (Tosin silloinkaan minulla ei ollut yhtäkään perheen ulkopuolista ystävää, vain se puoliso/lapsi).
Olen huomannut, että kun olen jäänyt yksin parisuhteen loputtua, toiset ihmiset kiinnostavat sitä vähemmän mitä kauemmin yksinäisyys kestää. Lopulta alan erakoitumaan. Ei kiinnosta astua kodin ulkopuolelle enää ollenkaan. Koska ei kiinnosta. Ihmiset ovat minulle pelkkä pettymyksen lähde. Mitään iloa/onnea/rakkautta ei heistä ole loppujenlopuksi koskaan seurannut. Pelkkää surua, pettymystä, ahdistusta, ongelmia. Elämä on oikeastaan aika simppeliä: syöt, nukut ja paskan*nat. Ja sitten, hupsista vaan, kaikki on ohi ja alkaa loputon yö.
Olen paljon pohtinut, miten muut ihmiset saavat tyydytystä suhteistaan, miten he onnistuvat saamaan muista "voimaa, toivoa, rakkautta, lämpöä" jne. Olen ilmeisesti täysin eri planeetalta näiden normi-ihmisten keskellä. Puhun eri kieltä tai olen näkymätön. Ehkä minua ei olekkaan oikeasti olemassa, olen pelkkä maanpäälle vaeltamaan jäänyt kuolleen ihmisen henki.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ehkä viisikymppisellä on jo riittävästi elämänkokemusta, ettei sitä tarvitse lisää odottaa... Toisaalta eivät vanhuksetkaan ole kaikki jalostuneita ja kypsiä. Ihmisillä on lähtökohtaisesti erilaisia ominaisuuksia sekä geneettisesti että opitusti. Toiset kestävät kärsimykset tai jopa jalostuvat niistä, toiset hajoavat taakan alla. Itse kuulun jälkimmäisiin. On paljon tosin hyviä ja empaattisia ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Heidän ei ole tarvinnut jalostaa itseään vuosikymmeniä - he ovat sellaisia. Heillä on jotain, mikä meiltä puuttuu.
Ihmissuhteiden perusta luodaan hyvin varhaisessa lapsuudessa. Eli jos ihmissuhteiden luonti ei onnistu, olisi tarvetta pitkälle (ja kalliille) terapialle. Taitoja voi opetella, mutta harvemmin se omin voimin onnistuu. Ainakaan itseäni ei edes kiinnosta opetella toimimaan jollakin terapiassa opitulla kaavalla, joka ei ole minua, vaan vain ikään kuin vieras vaate, jolla naamioidun. Olen varautunut, ja sellaisena pysyn. Tosin oma ongelmani ei ole yksinäisyys, vaikka paljon yksin olenkin. Olen mukana myös ryhmätoiminnassa, mutta olen tarkka, että pidän oman tilani ja etäisyyden muihin ihmisiin. Lämpimiin pitkiin kaksisuuntaisiin ihmissuhteisiin en kykene.
Olet tiedostamattasi kai hakeutunut ihmisten seuraan joilta olet saanut p... tä niskaan. Maailmassa on myös hyviä, kivoja ihmisiä. Älä enää rupea kynnysmatoksi, älä suostu hyväksi käytettäväksi vaan etsi niitä aitoja, rehellisiä, kilttejä ihmisiä Ja ole armollinen itsellesi eli opettele rakastamaan itseäsi.
No ne ihmisethän pitää jättää, jotka tarkoituksella elämääsi huonommaksi tekee. Pahinta on murehtia yksinäisyyttä ja kuunnella sitä toitotusta, miten pitäisi olla erilainen kuin olet. Yksinäisyys tarkoittaa lisää aikaa itselle merkittäville asioille.
Jospa katkaisisi tuon kierteen?
Ilmottaudu vaikka englannin/ranskan/hebrean/tai mille kurssille vaan mikä vähänkin kiinnostaa ja mee reippaasti mukaan.
Löytyy takuulla uusia tuttavuuksia kun on yhteinen kiinnostuksen aihe.
Ei kannata murehtia mikä on mennyt, se meni jo.
Nyt uutta projektia käyntiin!
Kyllä yksinolo on myös ravitsevaa. Minä ainakin kaipaan olla itsekseni,, ajattelen asioita, en itseäni. Hyvä jos yksinoloon liittyy hiljaisuus,, täällä maalla onneksi on.
Koen samoin:
"Ihmiset ovat minulle pelkkä pettymyksen lähde.
"Olen paljon pohtinut, miten muut ihmiset saavat tyydytystä suhteistaan, miten he onnistuvat saamaan muista "voimaa, toivoa, rakkautta, lämpöä" jne. Olen ilmeisesti täysin eri planeetalta näiden normi-ihmisten keskellä. Puhun eri kieltä tai olen näkymätön..."
ehkä muut ihmiset vain osaavat uskoa sosiaaliseen näytelmään paremmin.... sitten on meitä, jotka näkevät näytelmän eivätkä välitä lähteä mukaan...
Tätä sanotaan viisaudeksi, kun näkee ihmisten todelliset vaikuttimet.
Samoissa mietteissä.
Yksinäisyys on voimaa. Että ajattelee asiat omalla tavallaan, tekee minkä parhaaksi katsoo.
Hyvä ja kiitos mietteistänne!
Ei tartte joulun aikoina nykyisin uppoutua itsensä säälittelyyn. On nettiä, kirjoja, voi tehdä ihan mitä vaan yksin.
Tehdä jouluruokaa itelleen, nukkua pitkään aamulla ja olla vaan.
Oon ripustellut jouluhelyjä, sähkökynttelikkö tuikkii, siistiä, puhtoista ja lanttulaatikko uunissa, kinkku ja sinapit. punakaalia ja puolukkahilloa, ohrapuuroa uunissa.
Mikäpä tässä!
Hyvää joulua!
Täällä jouluista.
https://www.youtube.com/watch?v=ygBXvrPQrfc
lisää joululauluja suomeksi löytyy, eikun vaan soimaan!
Joulu meni itkiessä. Olin joulun töissä, mutta kaiken muun ajan, nukkumista lukuunottamatta, itkin. Kotimatkan töistä pystyin jururi ja juuri pidättämään kyyneleitä, vaivoin. Kiirehdin, että pääsin oven sisäpuolelle jolloin saan antaa koko päivän pidäteltyjen kyynelten tulla ulos. Ja niitähän tuli ja tuli ja tuli. Onkohan mitään ennätystä olemassa kuinka kauan on itketty putkeen?
Ongelmalliseksi sen teki se, että piti mennä seuraavanakin päiväni töihin, mutta ennen töihinlähtöä ikun takia silmät olivat aivan turvonneet ja punaiset. Siinä ei auta tunti ennen töiden alkua skarppaaminen kun on itkenyt aamun lisäksi koko edellisen illan, nukahtamiseen saakka. Töissä olen ihmisten seassa, joten hävetti ja pelotti että joku huomaa. Olin kyllä jo keksinyt selityksen, että minulla on silmätulehdus.. Onneksi kukaan ei kysellyt.
Vain kaksi asiaa ovat äärettömiä - universumi ja ihmisten typeryys, enkä ole ensimmäisestä aivan varma.-einstein
Oonko mä tehny teiät ? En ... Onko teiän vanhemmat tehny teidät ? On, menkää siis valittamaan niille.- kungpow