Brotheruksen kirjoituksen ydinsisällön voisi arvata otsikosta:
http://vapaa-ajattelijat.fi/blog/2018/10/03/keisarin-uudet-vaatteet/
Kyse ei kuitenkaan olekaan vain tavallisesta tapaluterilaisuudesta, vaan Robert kirjoittaa myös uskovista ystävistään. Onko selitys mielekäs?
http://vapaa-ajattelijat.fi/blog/2018/10/03/keisarin-uudet-vaatteet/
Kyse ei kuitenkaan olekaan vain tavallisesta tapaluterilaisuudesta, vaan Robert kirjoittaa myös uskovista ystävistään. Onko selitys mielekäs?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Oikein kuvan kanssa. Lapsena ihmettelin kuvaa. Että onhan sillä vaatteet!? Mutta kuvassa on vain alusvaatteet eivätkä ne hienot keisarin juhlavaatteet :-)
Brotheruksen näkökulma pääkirjoituksessa on mielenkiintoinen. Harmi, jos hänen uskovaiset ystävänsä joutuvat piilottelemaan epäilyään, sillä kyllä uskonnolliseen uskoon kuuluu epäilys ja saa kuuluakin. Jos se kielletään, uskon kehittyminen/kasvaminen jää puolitiehen, keskeneräiseksi. Uskonnollinen usko muokkautuu ihmisen myötä kuten hän itsekin. Brotherus erehtyy siinä väittäessään, että epäily johtaisi välttämättä uskosta luopumiseen. Epäilykauden jälkeen useinmiten uskovan uskonnollinen usko on vahvempi.
Tuo loppukuvaus keskustelupalstoilla viljeltävästä uskontokriittisestä huumorista on totuuden sana. Mutta, Brotherus ei suhtaudu huumoriin kriittisellä otteella. Kriittinen huumori katsomuksen kohdalla ei lopulta ole ihan niin leikin asia kuin ajattelisi. Huumori myös pilkkaa ja keskustelupalstojen uskontokriittinen huumori enimmäkseen nälvii, pilkkaa ja halventaa uskonnollista vakaumusta, joka on ihmiselle henkilökohtaisesti tärkeä. Henkilö, joka on löyhästi kiinni uskonnossa voi kokea huumorin ahdistavana ja hän luopuu uskonnostaan ja uskostaan häpeän takia. Hän häpeä uskoaan, löyhääkin, eikä halua olla osa sitä mille nauretaan, koska ei itse halua kokea itseään naurettavaksi. Toisaalta vahvasti uskonnossa kiinni oleva saattaa vähät välittää huumorista, mutta toistuvasti kuullut vitsit lopulta loukkaavat häntä henkilökohtaisesti, satuttavat häntä ihmisenä, kiusaavat häntä henkisesti.
Niin, itse vakaumuksellisena kristittynä pohdin, että voiko Jumalaa pilkata? Jumalanpilkka loukkaa ainakin minua henkilökohtaisesti, se suututtaa minut ja pahoittaa mieltäni oikeasti. Se mikä minulle on pyhää ja tärkeää, ei ole nälvinnän asia. Huumoria saa olla, mutta loukkaaminen on toinen juttu.
Mitä siis ateismissa on tarjottavaa sille, joka luopuu uskostaan ja/tai uskonnostaan? Itselleni kristinuskon yksi tärkeimpiä asioita, mitä koen uskontoni minulle antavan, voi kuvata yhdellä sanalla: Vapaus. Sen sijaan ateismi, mitä se minusta tarjoaa, voi kuvata yhtälailla yhdellä sanalla: Tyhjä.
Siellä ei kerrassaan ole mitään. Ei tarkoitusta tai merkityksiä. Nothing. Just emptiness.
Pilkasta ajattelen, että voiko minua pilkata mistään mitä todella piden totena. "Heehee, tuo uskoo että maa kiertää aurinkoa." -- eihän tuosta loukkaannu kukaan. Kertooko loukkaantuminen pohjimmiltaan epävarmuudesta?
Epäilys voi tosiaan johtaa myös uskon vahvistumiseen, ehkä muuttuneena. Välillä käy toki toisinkin.
Mitä ateismissa on tarjota? Totuus.
Se voi kertoa ihmisen omasta, ehkä psyykkisestä, epävarmuudesta ja ujoudesta, muttei välttämättä vakaumuksellisesta epävarmuudesta. Esimerkkisi on vähän kummallinen, mutta en tiedä miten siihen reagoisi, jos sitä kuulisi toistuvasti. Ei fakta-asian sanominen sinällään teoriassa loukkaa, mutta tilanne tai ympäristö voi tehdä ihmisen olosta epävarman. Turvallisuudentunteen menettäminen tuo epävarmuuden, muttei muuta uskoa epävarmaksi. Vain oman turvallisuus koetaan uhattuna.
Mutta on kysyttävä kuin Pilatus Jeesukselta ikään: Mikä on totuus?
Mitä siis totuudella tarkoitat?
Tilanne on tietysti toinen, jos uskoa pilkataan niin että joutuu pelkäämään väkivaltaa. Sellaisen uhkailun pitääkin olla rangaistavaa.
Totuudella tarkoitan mm. sitä, että taivaskuvitelmiin ei uskota, vaikka se tuntuisi lohduttavaltakin.
Välttämättä se ei tarkoita väkivallan uhkaa, vaan henkisen turvallisuuden uhkaa. Toistuva samasta aiheesta huutelu voi tuoda turvattomuuden tunteen ilman uhkaa väkivallasta. Mutta se turvattomuuden tunne voi syntyä herkemmälle ihmisille myös esimerkiksi verkkokeskusteluja lukiessa, jolloin hän alkaa arastella uskonharjoittamista tai sen kertomista julkisesti. Uskonharjoittaminen voi olla vaikka ruokarukous ravintolassa pelkästään kädet ristissä hetken, ja omasta uskosta puhumista voi arastella kysyttäessä. Ja pelkkää kysymistä voi alkaa pitää loukkaavana yksityisasioihin koskemisena. Ylipäätään uskontonegatiivisen ilmapiirin luominen ns. kriittisyyden nimellä (vain nimellä kun asia ei ole suoranaista kriittisyyttä vaan esim. naurettavaksi tekemistä tai pilkkaamista) alkaa hiljalleen synnyttämään turvattomuutta.
Itse aistin, että yhteiskunnan ilmapiiri on muuttumassa uskontokielteiseksi, ei vain uskontokriittiseksi. Pääkaupunkiseudulla liikkuessani aistin, että ilmapiiri on muuttunut hiljalleen sellaiseksi, että uskonnollisuus on naurettava asia. Eli onko tämä kriittisyyttä? Humoristista?
Mutta mites se kierre menikään? Tuttu taktiikka, jota käytetään melko arkipäiväisesti, ja jonka Kolmannen valtakunnan natsit "koneistivat" juutalaisvainoissaan. Eli ensimmäisenä aloitetaan vitseillä ja naureskelulla, tämän jälkeen siirrytään ivailuun ja nälvintään, puhutaan selän takana muille kohteesta huonoja asioita, tehdään asiasta julkisempaa ja ivaillaan avoimesti ja kovemmilla sanoilla, ryhdytään huutelemaan kadulla kohteelle/kohteille itselleen. Naurettavaksi tekeminen korostaa huutelijan ylempää asemaa suhteessa kohteeseen. Kohde, jolle nauretaan, on ihmisenä alempi. Tällä tavoin viedään tasaveroisuus ja ihmisyys. Alempi ei ole samanveroinen, vaan alempi. Seuraava askel on puuttuminen fyysiseen koskemattomuuteen ja kun sen rajan ylittää, voi kohteelle tehdä mitä vain. Hän ei ole enää ihminen. Tuosta ei pidä ajatella, että rinnastan uskonnottomat natseihin. Kuvaan pelkästään prosessin, jota käytetään ja natsit ovat selvin esimerkki kuinka prosessi on historiassa viety "loppuun asti", eli hengen viemiseen. (Suosittelen lukemaan Jonathan Gloverin kirjan 'Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria'. Glover selostaa prosessin läpikotaisin kirjassaan ja huomasin itse, miten itse käytin sen alkuosia ja miten arkipäiväistä se yleensä ihmisillä on.)
Prosessi on kokonaisuudessaan tuollainen. Arkipäivässä taktiikkaa käytetään oikeasti helposti sen alkuosiltaan, eli ivailu, naurettavaksi tekeminen ja pilkka. Riittää esim. että luetaan keskustelupalstoja, mm. tätä suomi24n vessanseinäkirjoittelua mistä tahansa uskontoaiheesta. Arkikeskustelu jää lähinnä nauramiseen, ivailuun mukakriittisyyden nimessä, päänaukomiseen, päin kasvoja nauramiseen, seläntakana puhumiseen ja nälvimiseen. Se ei etene sitä pidemmälle, mutta sen huomaa miten yleistä se on ja arkipäiväistä. Kuka siihen ei olisi langennut? Joka tapauksessa uskovilta ihmisiltä on jossain määrin jo alettu viemään ihmisyyttä, sen olen itse jotenkin vain kokenut. Tämä johtaa yhä enemmän siihen, että uskonnon tuominen esille avoimesti on hankalampaa, koska sitä ei uskalleta tehdä loukkaamisen tai pilkan teossa. Ihminen suojelee omaa turvallisuuttaan herkästi.
Yhtälailla vahvasti uskonnollisilla seuduilla tai suvuissa uskonnottomuuden tuominen esille on haastavaa johtuen samaisista syistä, uskoisin. Uskonnottomuutta pidetään outona asiana, tai jopa typeränä, ja ihmisluonnon tuntien voivat tietyt henkilöt lähteä herkästi käännyttämisen tielle. Sitä en itse arvosta tippaakaan.
Eli sitä se on puolin ja toisin, uskoisin. Se kertoo ihmisestä todella paljon ja siitä, miten "sivistyneitä" vuosituhansien jälkeen olemme.
Tulipas pitkä "luento" ja mielipideteksti.
Tosiaan tuo totuus. Jos lähdetään tieteen tuloksista, niin itse olen tämän ajan ihminen ja luonnontieteen tulokset ovat minulle fakta-asia. Maailma on tällainen mitä se on. Taivaskuvitelmat ovat toinen asia. Niiden todenperäisyys menee tieteellisen välineiden ulkopuolelle. Itselleni kristittynä taivaskuvitelmien totuudesta ei vakuuta nyt jo mainitut tieteelliset faktat, vaan asian totuudesta minut ovat vakuuttaneet muut seikat. Olen tavallaan reaalimaailmassa elävä, jonka maailmankuvaa laajentaa uskonnollinen näkemys. Tästä näkökulmasta ateismi marssii minulle esiin tyhjänä. Siellä ei ole mitään tarjottavaa, jota minulla jo ei olisi. Minulle ateismi vain vie elämästä mielekkyyden, kauneuden, vapauden ja elämänilon. Elämänilon siinä mielessä, että elämästä katoavat todelliset olemassaolevat arvot, merkitykset ja tarkoitus.
Hmm... Miten -kriittinen ja -kielteinen erotetaan? Myönnän itse olevani sitä mieltä, että perinteinen uskontokritiikki on varsin turhaa, mutta pilakuva tms. voi toimia. Ontologisen jumalatodistuksen kumoaminen ei kiinnosta juuri ketään, Fingerporia lukee moni.
Jotkut asiat ovat sellaisia, että niitä esittävä ei nykyään enää tule vakavasti otetuksi. Esimerkki voisi olla vaikka se, että haluaa Suomesta kuningaskunnan. Uskonnon taitaa käydä samalla tavoin.
Mitä tulee tähän palstaan, niin onhan kirjoittelu aika masentavaa. Kun nimettömänä pääsee huutelemaan, hukkuu halu keskustella. Ja enemmänkin; Minusta pääosa viesteistä on yritys estää muitakaan keskustelemasta järkevästi.
Ateismi sinänsä tarkoittaa jumaluskon puuttumista ("tyhjä"), mutta se ei tarkoita ajatuksien ja maailmankatsomuksen puuttumista. Tiedopohjainen maailmankuva, kriittinen ja rationaalinen ajattelu sekä sekulaarinen humanistinen etiikka ja elämänkatsomus on kaikkea muuta kuin "tyhjää".
Edellä sanottu oli kommentti tähän: "Mitä siis ateismissa on tarjottavaa sille, joka luopuu uskostaan ja/tai uskonnostaan? Itselleni kristinuskon yksi tärkeimpiä asioita, mitä koen uskontoni minulle antavan, voi kuvata yhdellä sanalla: Vapaus. Sen sijaan ateismi, mitä se minusta tarjoaa, voi kuvata yhtälailla yhdellä sanalla: Tyhjä."
"Jumala on yhdenvertaisesti läsnä hurskaassa hindulaisessa temppelissä, juutalaisten synagoogassa, islamin moskeijoissa ja kristittyjen kirkoissa." Albert Mackey, "Mackey's Revised Encyclopedia of Freemasonry," Richmond: Macoy Publishing, 1966, 1:409-410.
Mietin että mistä tämän Brotheruksen herraviha johtuu? Adelsvapenin mukaan Brotheruksia on naitu aatelissukuihin, mutta lieneekö tämä haara jostain syystä jäänyt huonoon asemaan kuninkaanvallan aikana? Ylhäistä sukua mutta ei ole aikoinaan saanut aatelisoikeuksia?
Muuta en suvusta tiedä, mutta joku varhaisista uskonnonvapauskomiteoista oli Brotheruksen johtama. Olisiko ollut 1910 tai niillä main.
Nopealla vilkaisulla Brotheruksia on ollut kirkkoherroina ja jopa lääninrovastina eli suku on varmasti ylhäistä alkuperää.
silmien avautuminen... Myös hyvä vertauskuva, kuten suo otsikko ja satukin...
Ajatusta voi soveltaa myös kirkon julkisoikeudellisen aseman hyväksymiseen. Myös monet kirkon jäsenet voisivat "havahtua" siihen, että hetkonen, en haluakaan enää olla osallisena kannattamassa tällaista syrjivää valtiokirkollisuutta.
Ei kai vertaus siihen toimi? Olennaistahan on luulla, että kuuluu kannattaa jotain, ja että kaikki muut kannattavat.
Juu, mutta kun joku sanoo, että... niin sitten joillakin silmät avautuvat kuin kissanpoikasille...