Kohti yleislakkoa Muokkaa
Vuoteen 1955 asti Suomessa oli voimassa hinta- ja palkkasäännöstely. Koko toisen maailmansodan ja sotakorvausajan voimassa ollut hinta- ja palkkasäännöstely päättyi, kun eduskunnan määrävähemmistö oli vuoden 1955 lopussa estänyt sen jatkumisen lykkäämällä niin sanotun valtalain voimaantulon seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan. Säännöstelyvaltuuksien päättyminen kiristi työntekijöiden, työnantajien ja maataloustuottajien tulopoliittisia ristiriitoja. Palkkojen nostamista vaadittiiin, kun vuoden 1956 alussa korotettiin asuintalojen vuokria 25 % sekä maitotuotteiden ja monien muiden tuotteiden hintoja niin, että elinkustannusindeksi nousi tammikuun aikana 101 pisteestä 104 pisteeseen ja uhkasi nousta edelleen seuraavina kuukausina. [1]
SAK:n puheenjohtaja Eero Antikainen hahmotteli palkkavaatimukseksi vähintään 6 prosentin korotuksen tuntipalkkoihin. SAK:n sosialidemokraattinen ryhmä muutti vaatimusta, koska esitys olisi hyödyttänyt eniten suurituloisia. Päätettiin vaatia prosentti- ja markkakorotuksen sekalinjaa, jossa korotus olisi vähintään 10 markkaa tunnilta. SAK:n kommunistien vaatimukset olivat suurempia. Työnantajille esitettiin vaatimus 15 markan korotuksista. Työnantajat eivät hyväksyneet markkaperusteista korotusta ja pitivät vaatimusta liian suurena, vaikka ymmärsivätkin palkankorotusten tarpeen. SAK alensi vaatimuksensa 12 markkaan (nykyrahassa 0,31 euroa, joka vastasi silloisilla tuntipalkoilla 6–10 %:n korotusta palkkoihin). Neuvottelut päättyivät 6. helmikuuta tuloksettomina. SAK:n sisällä oli ristiriitoja jatkotoimista. Antamassaan julkilausumassa SAK pyrki laukaisemaan tilanteen hintojen alentamisen kautta. Tätä keskustelua olisi käytävä maataloustuottajien kanssa. Lakossa oli siis kyse myös palkkatyöväen ja maataloustuottajien erimielisyydestä.[1]
Vuoteen 1955 asti Suomessa oli voimassa hinta- ja palkkasäännöstely. Koko toisen maailmansodan ja sotakorvausajan voimassa ollut hinta- ja palkkasäännöstely päättyi, kun eduskunnan määrävähemmistö oli vuoden 1955 lopussa estänyt sen jatkumisen lykkäämällä niin sanotun valtalain voimaantulon seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan. Säännöstelyvaltuuksien päättyminen kiristi työntekijöiden, työnantajien ja maataloustuottajien tulopoliittisia ristiriitoja. Palkkojen nostamista vaadittiiin, kun vuoden 1956 alussa korotettiin asuintalojen vuokria 25 % sekä maitotuotteiden ja monien muiden tuotteiden hintoja niin, että elinkustannusindeksi nousi tammikuun aikana 101 pisteestä 104 pisteeseen ja uhkasi nousta edelleen seuraavina kuukausina. [1]
SAK:n puheenjohtaja Eero Antikainen hahmotteli palkkavaatimukseksi vähintään 6 prosentin korotuksen tuntipalkkoihin. SAK:n sosialidemokraattinen ryhmä muutti vaatimusta, koska esitys olisi hyödyttänyt eniten suurituloisia. Päätettiin vaatia prosentti- ja markkakorotuksen sekalinjaa, jossa korotus olisi vähintään 10 markkaa tunnilta. SAK:n kommunistien vaatimukset olivat suurempia. Työnantajille esitettiin vaatimus 15 markan korotuksista. Työnantajat eivät hyväksyneet markkaperusteista korotusta ja pitivät vaatimusta liian suurena, vaikka ymmärsivätkin palkankorotusten tarpeen. SAK alensi vaatimuksensa 12 markkaan (nykyrahassa 0,31 euroa, joka vastasi silloisilla tuntipalkoilla 6–10 %:n korotusta palkkoihin). Neuvottelut päättyivät 6. helmikuuta tuloksettomina. SAK:n sisällä oli ristiriitoja jatkotoimista. Antamassaan julkilausumassa SAK pyrki laukaisemaan tilanteen hintojen alentamisen kautta. Tätä keskustelua olisi käytävä maataloustuottajien kanssa. Lakossa oli siis kyse myös palkkatyöväen ja maataloustuottajien erimielisyydestä.[1]
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minkä takia copypastaat Wikipedia-artikkeleita tänne?