Miten toistuva vakava masennus oireilee? Mistä potilas tunnistaa toistuvan vakavan masennuksen merkit itsessään? Entä mistä, millä tutkimuksin lääkäri ne oireet potilaassa tunnistaa?
Miten toistuva vakava masennus vaikuttaa ihmisen elämään ja toimintakykyyn?
Voiko toistuvasta vakavasta masennuksesta parantua? Jos voi, niin miten?
Miten lääkäri tutkii ja selvittää, onko potilas parantunut toistuvasta vakavasta masennuksesta, vai sairastaako vielä ja kuinka kauan?
Voiko potilas sairastaa tietämättään ja läheistensä huomaamatta toistuvaa vakavaa masennusta?
Miten toistuva vakava masennus vaikuttaa ihmisen elämään ja toimintakykyyn?
Voiko toistuvasta vakavasta masennuksesta parantua? Jos voi, niin miten?
Miten lääkäri tutkii ja selvittää, onko potilas parantunut toistuvasta vakavasta masennuksesta, vai sairastaako vielä ja kuinka kauan?
Voiko potilas sairastaa tietämättään ja läheistensä huomaamatta toistuvaa vakavaa masennusta?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tuo koko diagnoosi on aika veteen piirretty viiva. Mitä tarkoitetaan tarkalleen "toistuvalla", mitä "vaikealla" ja mitä "masennuksella". Taitaa mielipiteitä olla yhtä paljon kuin meren mutaa. En vähättele asian vakavuutta kuitenkaan. Tsemppiä sinulle!
Tavallinen+masennus+joka+toistuu.+Diagnosoidaan,+hoidetaan+ja+seurataan+samalla+tavalla+kuin+masennusta+ylipäätään.+Ilmeisesti+mitä+useammin+masennus+toistuu+niin+sitä+on+uusimisriski+aina+pahempi.+Muutamisia+vuosia+sitten+kun+minulla+oli+hoidossa+kolmas+masennusjakso+niin+mulle+lääkäri+sanoi,+että+jos+lopetan+lääkityksen+on+uusiutumisriski+mun+kohdalla+korkea+(taisi+sanoa+70%)+lyhyelläkin+aikavälillä.+Lääkkeen+lopetuksesta+meni+4+kk,+kun+mulla+uusi,+entistä+pahempana.
Jospa se ei olekaan masennusta jonka lääkäri diagnosoi, vaan lääkkeiden vierotusoireita? Lääkkeiden käyttö. saattaa laukaista lopetuksesta pitkänkin ajan kuluessa jotain fyysisiä oireita, joihin reagoidaan myös psyykkisesti. Olen havainnut että lääkärit tekevät diagnoosejaan usein sen perusteella mitä lukevat potilaan vanhoista papereista. ja laittavat automaattisesti samanlaisen lääkityksen päälle. Kyllähän tämä kierre aikaan saa toistuvaa masennusta lääkärin näkökulmasta katsottuna, vaikka ei OIKEAA masennusta todellisuudessa olekaan.
Masennus ei ole sairaus.
http://naiseudenvoima.com/mita-jos-masennus-ei-olekaan-sairaus/
PIIA TUOMINEN: Mitä jos masennus ei olekaan sairaus? -Ajattelutavan muutos mahdollisti toipumiseni masennuksesta
Mitä jos väittäisin sinulle, että masennus ei ole sairaus? Mitä, jos kertoisin, että masennuslääkityksen hyödyt ovat hyvin tehtyjen tutkimusten mukaan hyvin vähäiset verrattuna lumelääkkeisiin, ja että niiden sivuvaikutusten ja hankalien vieroitusoireiden takia en omasta kokemuksestani voi suositella niitä kenellekään? Mitä jos sanoisin, että toipumisen mahdollistaa ihan jokin muu kuin lääkitysKerron tässä kirjoituksessa mm. siitä, millainen ajattelutapa minua auttoi toipumaan masennuksesta, josta kärsin yli 10 vuotta. Kerron myös, miksi uskon, että jotakuinkin pahin karhunpalvelus mitä masentuneelle voi tehdä, on se, että masennusta pidetään sairautena, johon masentunut itse ei voi vaikuttaa.
Tässä kirjoituksessa puhun erityisesti kokemusasiantuntijan äänellä. Minulla on yli vuosikymmenen omakohtainen kokemus masennuksesta (jatkuu linkistä)---
Ennen+vanhaan+vakava+masennus+(joka+oli+ainoa+masennus,+mitä+tunnettiin)++toistui+suurimmalla+osalla+korkeintaan+kaksi+kertaa+heidän+elämänsä+aikana.+Esimerkiksi+Kraepeln+tutki+vuonna+1920+450+masennuksen+vuoksi+sairaalahoitoon+joutunutta+potilasta+ja+hänen+tutkimuksensa+mukaan+13+%+masennus+toistui+kolme+kertaa+tai+useammin.+Ruotsalaisen+Gunnar+Lundqvistin+tutkimuksen+mukaan+erittäin+vakava+sairaalahoitoon+johtava+masennus+uusiutui+1940-luvun+Ruotsissa++21+%+toisen+kerran,+49+%+ei+kertaakaan.++Kyseessä+oli+aika,+jolloin+ei+ollut+juurikaan+sosiaaliturvaa,+joten+nämä+ihmiset+olivat+suurella+todennäköisyydellä+töissä+koko+loppu+elämänsä.+Vuonna+1997+Harvardin+tutkijat+huomasivat,+että+50+%:lla+masennuslääkkeistä+lopettaneista+masennus+uusiutui+14+kk+aikana.+Tämä+tarkoittaa,+että+lievempi+masennus+uusiutui+14+KUUKAUDEN+aikana+useammalla+ihmisellä+kuin+1900-luvun+masennuspotilailla++yli+15+VUODEN+aikana.+
En ole samaa mieltä tuosta mitä sanoit terapioista. Ei ole pakko käydä terapiassa jos saa apua muualta. Hyvä jos ihmiselämän tuskat hoituvat oman sosiaalisen verkoston avulla. Mutta kaikillahan ei sellaista verkostoa ole, ja monelle se on juuri yksi tärkeimmistä syistä käydä terapiassa. Jotta pystyisi aikaa myöten luomaan sellaisen verkoston.
Ammattiauttajia tarvitaan. Yhteiskunnan pitäisi kustantaa riittävän pitkä ja oikeanlainen terapia sitä tarvitseville.
Linkissä mainittu terapeutti Piia Tuominen on varmaan monille hyvä ammattiauttaja, kun on itse kokenut mitä kärsimys on. Hän on kuitenkin lyhytterapeutti, ja se ei sovi ihan jokaiselle masennuksesta tai muista ihmiselämän ongelmista kärsivälle. Moni vakavasti traumatisoitunut tarvitsee jopa vuosien mittaista terapiaa. Se nyt vaan on tosiseikka.
Terapiassa käydessä pitää olla kriittinen. Kuten elämässä yleensäkin. Kuunnella sisäistä ääntään. Terapeutilla pitää olla itsetuntemusta, jotta ei sotke omia ja asiakkaan tarpeita, rupea hyväksikäyttämään jotenkin tai käyttämään valtaa. Terapia on vaativaa työtä. Ihmissuhteen ja vuorovaikutuksen laatu ratkaisee, ei menetelmä.
Jos et itse koe hyötyväsi terapiasta, fine! Mutta ei pidä ottaa kantaa muiden puolesta. Jos on huonoja kokemuksia jostain terapeutista tai terapioista yleensä niistä on hyvä kertoa, jotta muut osaavat olla kriittisiä, mutta ei pidä silti yleistää omia kokemuksiaan.
Syy miksi lääkkeitä käytetään niin paljon, ja miksi virallinen psykiatria saa jatkuvasti uusia asiakkaita, on ettei ole muita kunnollisia apukeinoja tarjolla. Terapia on yksi sellainen, monelle.
"Terapiassa käydessä pitää olla kriittinen." Tuossa on pointti. Mutta miten potilas pystyy säilyttämään pitkässä psykoterapiasuhteessa kriittisyyden?
"Ihmissuhteen ja vuorovaikutuksen laatu ratkaisee, ei menetelmä." Aivan, laatu ratkaisee. Mutta miten potilas pystyy luotettavaan laadun arviointiin, kun potilaan ja psykoterapeutin vuorovaikutussuhde muuttuu pituutensa vuoksi niin läheiseksi, että siihen tulee vastaavia lojaalisuuselementtejä kuin lapsilla on vanhempiinsa?
#btw: Pitkissä psykoterapioissa on kyllä ehtona lääkitys, että saa kela-korvauksen.
Ammattiauttajat ovat tietyssä suhteessa varmasti hyödyllisiä. Heillä on usein välineitä käsitellä psyykkisiä ongelmia tavalla, jota monilla tavallisilla ihmisillä ei ole. Mutta jos kyky kohdata ja käsitellä vaikeuksia eristetään vain ammattiauttajiin, niin voi tällaisista kokemuksista muodostua tabu muualla yhteiskunnassa. Ajatellaan, ettei minun tarvitse kohdata ikäviä tunteita eikä toisen ihmisen kärsimystä. Vähän samalla tavalla, kun nykyään kuolema eristetään laitoksiin, pois ihmisten silmistä. Se rujous ja kärsimys mikä kuolemaan usein liittyy, jää näin ollen piiloon, eikä ihmiset koe sitä osaksi omaa elämäänsä ja todellisuuttaan. Ei se vaadi mitään erityisammattitaitoa että kulkee ihmisen rinnalla silloin, kun hänellä on vaikeaa. Suomessa päin vastoin kuitenkin ajatellaan, että mielenterveysongelmaisilla on jokin tarttuva tauti. Esimerkiksi kokemuksistaan Kupitaan mielisairaalasta julkisesti kirjoittanut Juha Kurvinen kertoo, kuinka hänet estetään aina Facebook-kavereista, jos hänen mielenterveystaustansa tulee julki ja potentiaalinen naisystävä lopettaa siihen paikkaan tapailun ja estää hänet sosiaalisessa mediassa, jos saa tietää hänen olleen hullujen huoneella.
https://blogbook.fi/juhakurvinen/kun-mentaalirasistit-havahtuvat/
Tällainen suhtautuminen ruokkii itsessään syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia. Ehkä ammattiauttajia ei tarvittaisi lainkaan niin paljon, jos kulttuuri olisi terveempi ja kykenisi käsittelemään tällaisia ongelmia osana normaalia elämää, mitä ne ovat suurelta osin. Analogiana kuoleman kohtaamiseen -jospa arkun kansi joskus jätettäisiin auki, jotta kuolemasta vieraantuneet ihmiset näkisivät elottoman ruumiin edes kerran elämässään. Samanlainen suhde on muodostumassa kärsimykseen. Se eristetään jatkuvasti hallitsevissa diskursseissa epänormaaliksi ja poikkeavaksi tilaksi, jota käsitellään laitoksissa ja erityisten ammattilaisten ohjauksessa. Ihmiset kuvittelevat, että kärsimys ja ihmisluonnon diversiteetti ei kuulu normaaliuteen, vaan on jotain sairasta ja pelottavaa.
Luin linkkaamasi Kurvisen kirjoituksen. Surullista luettavaa tuo oli.
Mutta. Kurvinen, kuten muutkin psykiatrisesta leimatut, aiheuttavat itsellensä ongelman ottamalla psykiatrisen leiman osaksi identiteettiään ja promoamalla sitä joka paikassa. Psykiatrinen leimahan on luotu nimen omaan stigmatisointia varten. Psykiatrian historiaan tutustuneet tietävät tämän. Siten on hieman nurinkurista olettaakaan, että leimaansa esittelemällä saisi muuta kuin tappioita elämässään, oli kyse sitten mistä tahansa elämän osa-alueesta, työ- tai sosiaalielämästä.
Siten en ihmettele, että ihmiset helposti hylkäävät, kun kuulevat jonkun olevan leimattu. Muistetaan, että kansan valtaosa uskoo mieleen ja mielensairauksiin. Mielisairas-leimaa voi verrata näppärästä kirkon vallan aikaiseen noita-leimaa. Valtio-kirkon noidaksi leimattu eristettiin yhteisöstään samalla tavalla kuin valtio-psykiatrian mielisairaaksi leimattu eristetään. Tämä johtui siitä, että kansan valtaosa uskoi noituuteen ja noitien olemassaoloon. Psykiatrisesti leimatut usein itse promoavat tätä myyttiä, mikä on täysin oman oksan sahaamista.
Syitä psykiatrisesti leimatun hylätyksi tulemisen taustalla on varmasti useita: saatetaan nähdä, että leima tarttuu muuhun porukkaan, mikä voi vahingoittaa mahdollisesti työmahdollisuuksia tai sosiaalisuhteita seuraavalta ketjussa, voidaan pelätä, kiitos psykiatrian propagandan, että leimattu voi tehdä äkkipikaisesti mitä vaan, jopa jotain vaarallista, ja, että hän ei osaisi kontrolloida itseään, tai sitten nähdään, ehkäpä lisäksi, että henkilö halajaa erityiskohtelua ja näyttäytyy muista itsekkään puoleisena. Mielestäni jokainen em. syy on ymmärrettävä, joskin tuo vaarallisuus juttu on lööperiä. Ihmiset ovat vaarallisia aineiden vaikutuksen alaisena tai koska ovat luonteeltaan sellaisia. Psykiatrisella leimalla ei ole tietenkään tekemistä minkään näiden asioiden kanssa. Mielisairaus on metafora.
Koska tiedostan, että psykiatrinen sairaus on metafora, ymmärrän, että mitään poikkeavaa leimatuissa ei lähtökohtaisesti ole. Miksi siis paheksuisin, hylkäisin tai kohtelisin heitä mitenkään eroavasti ei-leimattuihn verrattuna? Ainekäyttö on eri asia. Psykiatristen aineiden vaikutuksen alaisena, kuten minkä tahansa muunkin huumeen vaikutuksen alaisena, ihmiset voivat tehdä tyhmyyksiä estojen ja ajattelun ollessa heikentyneet. Suuri osa ongelmista johtuukin aineista vaikka kaikkien ihmisten kanssa ei vain tule juttuun tai toimeen lainkaan. Se on kuitenkin inhimillistä.
Koska mielisairaus on metafora, sellainen ei aiheuta mitään, joten miksi pelätä tai toista mielikivutusasioiden takia syrjiä? Suhtaudun ihmisiin, jotka tulevat sanomaan, että he ovat mielisairaita/heillä on mielisairaus samalla tavalla kuin jos joku tulisi sanomaan minulle olevansa noita. Koska en usko noitiin enkä mielisairauksiin, se on minulle yksi hailea. Arvostelen, arvostan tai paheksun, kutakin ihmistä aina hänen tekojensa perusteella. En henkilökohtaisesti pidä siitä, että mieli(kuvitus)sairauksia pidetään tekosyynä yhteen jos toiseen tapahtuneeseen tai tapahtuvaan. Se on vastuun pakoilua ja sellaista en ylipäänsä arvosta ihmisissä. Tämä koskee siis yleismaailmallisesti kaikkia kanssaihmisiäni. Arvostan rohkeutta kantaa vastuu sanomisistaan ja teoistaan sekä kunnioitan rehellisyyttä, erityisesti, koska olemme kaikki taipuvaisia syyttelemään muita omista mokistamme.
Mitä tulee Tapion tapaukseen, YLE:hän lopulta joutui irtisanomaan hänet toukokuussa, kolmisen kuukautta Kurvisen kirjoituksen jälkeen. Näyttää erittäin vahvasti siltä, että Tapionkin vei psykiatriset aineet, joiden vaikutuksen alaisena hän alkoi tekemään hölmöjä, harkitsemattomia juttuja. Se itsessään taisi maksaa hänelle ensin parisuhteen, sitten kaverisuhteita, lopulta työn ja tullee maksamaan viimeisenä terveydenkin. Sama rata mikä Kurvisella ja tuhansilla muilla psykiatrisia aineita käyttävillä. Olen surullinen jokaisen psykiatrian vedättämän kohtalosta.
Hyviä, oikein hyviä kysymyksiä! Kriittisyyden säilyttäminen on vaikeaa. Tiedän omasta kokemuksesta, kun kävin jonkin aikaa sellaisella huonolla, valtaakäyttävällä terapeutilla joka kohteli minua kuin pikkulasta ja syyllisti, kun arvostelin häntä. Oli vaikea lopettaa ja tunsin syyllisyyttä pitkään. Hakeuduin sitten muutaman vuoden päästä toiselle, kun ahdistus oli edelleen niin kovaa. Enhän ollut saanut siitä terapiasta mitään apua siihen. Uusi terapeutti (samoin koulutettu) olikin sitten erilainen, sekä ihmisenä että toiminnassaan.
Kriittisyys ihmissuhteissa muutenkin yllättävän vaikeaa. Negatiivisia tunteita voi olla ja riitaa, mutta aito kriittisys, että osaisi "katsoa etäältä" ja huomaa milloin mennään nk. metsään.. Minulla on kuitenkin kokemus että minua kuunnellaan terapiassa nyt ja tunnen itseni vapaammaksi kuin koskaan ennen. Kirjoitin toiseenkin ketjuun äsken tästä. Etä ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on nyt (vuoden kestäneen terapian jälkeen) sellainen olo että on ihminen joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Se on vähän outo tunne kun on tottunut varomaan, että mitähän minusta ajatellaan, ja pelkäämään, monenlaisia asioita.
Koska minulla on huonokin kokemus terapiasta olen pitänyt koko ajan esillä terapeutin mahdollista vaihtoa vielä kerran ja nykyinen terapeuttini ymmärtää sen, ei pakota minua jäämään.
Vertaisryhmä voi auttaa kriittisyydessä, tämmöinen palsta vaikka. Ja että hankkii tietoa ylipäätään jostain, mahd. erilaista tietoa. Nykyään on onneksi netti.
"Reseptihuumeet" ovat kuulemma olleet Kela-terapian edellytys. Minulla oli lääkereseptit voimassa kun hain Kelasta terapiaa, ehkä siksi asia ei tullut esille. Mutta lopetin lääkkeet terapian myötä eikä kukaan ole kysellyt. "Lääkkeitä" ei minusta pitäisi syödä terapian aikana, ainakin jos kokee mitenkään pärjäävänsä ilman. Rauhoittavat eivät niinkään haittaa, mutta SSRI- ja muut lamaannuttavat kyllä, ne haittaavat yhteyttä tunteisiin, joita terapiasta pitäisi voida käsitellä. Jos Kela asettaa reseptihuumeiden käytön ehdoksi terapialle, voi toki käydä apteekissa ostamassa ne ja heittää sitten pois.
Kahteen edelliseen repliikkiin vastaus: olen ihan samaa mieltä, olette hyvin oikeassa.
"Ammattiauttajat ovat tietyssä suhteessa varmasti hyödyllisiä. Heillä on usein välineitä käsitellä psyykkisiä ongelmia tavalla, jota monilla tavallisilla ihmisillä ei ole. Mutta jos kyky kohdata ja käsitellä vaikeuksia eristetään vain ammattiauttajiin, niin voi tällaisista kokemuksista muodostua tabu muualla yhteiskunnassa. Ajatellaan, ettei minun tarvitse kohdata ikäviä tunteita eikä toisen ihmisen kärsimystä. "
Tämä on totta. Ammattiauttajat ovat kuitenkin tarpeellisia joskus ja joillekin. Se ei saisi unohtua nykytilanteessa, kun terapioista säästetään. Se on sellaista apua, mitä ei voi lähimmäisenrakkaus, sosiaalinen tuki yms. mitenkään korvata. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Kun on siis kertynyt kokemusasiantuntijuutta terapioista.
Hyvä terapeutti tekee itsensä ajan myötä tarpeettomaksi. Monella se kulkee riippuvuuden ja tarvitsevuuden hyväksymisen kautta, sen kautta että kohtaa terapeutissa ihmisen jota on lupa tarvita. Pitkäkestoisissa terapioissa on osittain kyse tästä. Kun kaikilla ei ole ollut sellaisia vanhempia, joista voisi olla riippuvainen niin kuin lapsen tulee saada olla. Terapiassa sellainen mahdollisuus on välttämätön, ja sen kautta tulee lopulta kyky luoda vastavuoroisia, luottamuksellisia suhteita muihin. Sitten ei enää tarvitse terapeuttia. Tällaiseen terapiaan sisältyy tietysti myös riskejä, koska terapeutin pitää pystyä pysymään erillään niin ettei rupea hyväksikäyttämään asiakasta tai toteuttamaan muuten tarpeitaan. Koulutus on välttämätöntä ja oma terapia. Moni terapeutti kuitenkin onnistuu tässäkin vaikeassa asiassa. Onneksi.
Tässä yksi terapiatarina. Ihmisillä on monia syitä hakeutua terapiaan ja monenlaisia traumoja. Hyväksikäyttö on yksi niistä:
https://anna.fi/ihmiset/valmis-lapsuuden-hyvaksikaytosta-selvinnyt-pappi-katri-kuusikallio-halusin-vapautua-siita-mita-minulle-oli-tehty
Oma mielipiteeni tuohon on kyllä se että kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi... Terapiassa ei sellaista vaadita onneksi, ainakaan hyvät terapeutit eivät painosta asiakasta mihinkään suuntaan. Minä en anna anteeksi kaikkea pahaa mitä muut ihmiset ovat minulle tehneet, enkä usko että anteeksiantamisella on mitään tekemistä psyykkisen toipumisen kanssa.
Eräs psykologi -terapeutti on kirjoittanut kirjan siitä, miksi lapsia vaaditaan aina antamaan anteeksi vanhemmilleen, jopa silloin kun nämä eivät ole sitä edes pyytäneet.
https://yle.fi/uutiset/3-7426708
"Osa Järvisen haastateltavista on katkaissut välit vanhempiinsa. Välien rikkoutumisesta syytetään yleensä aikuiseksi kasvanutta lasta, eikä väärin toiminutta vanhempaa. Järvisen mukaan lapsien kaltoin kohtelut, huostaanotot ja muut kauheudet tunnistetaan yleisesti, mutta lapsen kasvaessa aikuiseksi vanhemmat saavat joukkoarmahduksen. Järvinen painottaa, että anteeksi antamisen ja pyytämisen merkitystä korostetaan liiaksi. Liian usein anteeksiannolla kuitataan lapsen kokemuksen ja kärsimykset."
En voisi olla enempää samaa mieltä Järvisen kanssa.
Useimmissa kohdissa.
"Mutta. Kurvinen, kuten muutkin psykiatrisesta leimatut, aiheuttavat itsellensä ongelman ottamalla psykiatrisen leiman osaksi identiteettiään ja promoamalla sitä joka paikassa. Psykiatrinen leimahan on luotu nimen omaan stigmatisointia varten."
Näin on. Luin Kurvisen blogin ja hyvähän se on sinänsä, mutta kun hänkin on langennut siihen suurimpaan hölmöyteen että käyttää ongelmistaan sanoja "oire" ja "mielialahäiriö". Ei ihme jos stigma on ja pysyy. Mutta ei pidä Kurvista siitä syyttää mihin kukaan muukaan ei pysty, ainakaan jos koko ympäristö toitottaa että mielen ongelmat ovat sairauksia. Jos kokee olevansa aivan yksin todellisuutensa kanssa ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Ei voi yksin puhua kieltä, jota kukaan ei ymmärrä eikä ole koskaan oppinut. Se pitää tehdä yhdessä, Pitää olla vähintään kaksi jotka puhuvat samaa kieltä jotta siitä tulee sosiaalinen ilmiö, kieli.
Kaksisuuntaisuus on minusta aika hyvä ja neutraali termi sinänsä. Häiriö-sana pois, niin se toimii.
Psyykkiseksi ongelmaksi tai mielen ongelmaksi kaksisuuntaisuutta voi varmaan kutsua silloin kun ihminen itse kokee sen ongelmana, muuten se on vain yksi hänen yksilöllisistä erityispiirteistään, piirre, jolla voi olla sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia elämään.
Jos kaksisuuntainen mielialanvaihtelu aiheuttaa ihmiselle ongelmia ja kärsimystä siihen pitää voida saada apua, mutta se ei edellytä asian medikalisointia. Kaksisuuntaisuus on aika yleistä; ei kaikkien sitä kokevien pitäisi joutua ottamaan sairaanroolia vaikka joskus tarvitsevatkin erityisolosuhteita joissa voivat saada Kurvisen sanoin "tukea, rauhaa, lepoa ja ymmärrystä."
Olen suunnitellut masennusmittaria. Se on tavallaan kuumemittari ja sitten siihen liitetään kutituskone. Jos alkaa hihittämään, ei ole masennusta. Jos mikään ei tehoa, niin on masennus.
Joskus tutkittavan kanssa on otettava juoksulenkki ja sitten uudestaan kokeisiin.
https://www.thelancet.com/journals/lancet/article/PIIS0140673609608795/fulltext
Vaikka joku sanoo, että on depis, niin ei se välttämättä olekaan depis...
Ja jos otat lääkettä, voi alkaa masentamaan, kun ei seiso, läskistyt ja väsähdät. Puhumattakaan vaikutuksista, kun jätät lääkkeet.... Onnea!