mun elämä

miksi naiset aina odottavat miesten tulevan pelastamaan itsensä paskalta elämältä? mun elämä on niin tylsää ja mä oon sortunu ihan samaan ajattelu tapaan. mutta mä en edes voi kysyä missä se mun prinssi uljas viipyy. se on ratsastanu mun ohi jo kauan aikaa sitten.
kaikki alkaa noin vuosi sitten. tapaan maailman ihanimman miehen, tai tarkennettuna pojan vielä. vietetään ilta yhdessä jutellen ja tanssien räkästen kotibileiden keskellä. jään sinne yöksi, vaikka ystäväni yrittääkin saada minua lähtemään mukanaan kotiinsa. poika on vain liian mukava, jotta voisin hyvästellä hänet.
aamulla katselen pojan kanssa televisiota kahdestaan hänen ystävien vielä nukkuessa. hän jopa tulee parvekkeelle seurakseni kun poltan tupakkaa, vaikka itse hän ei polta.
mikä siis menee vikaan? ei siinä pojassa mitään, mutta käytökseni, kun muut heräävät. välttelen pojan kosketusta. en haluaisi lähteä, mutta oloni on sietämätön. minua ahdistaa. pidän pojasta paljon, mutta en osaa olla mitenkään päin. varmasti ulkopuolisesta olisi ollut hauska katsoa kiemurteluani sohvalla.
kun minun on aika lähteä nousen sanaakaan sanomatta hakemaan laukkuni ja suuntaan ulko ovelle. pojan ystävä käskee poikaa tulla luokseni hyvästelemään, juuri kun toinen jalkani on jo rappukäytävässä. jään hetkeksi odottamaan poikaa ja hänen saavuttua sanon jotain tökeröä ja poistun pikaisesti paikalta.
tämän illan jälkeen kun näin poikaa sattuneista syistä päivittäin en kertaakaan puhunut hänelle. käänsin vain katseeni pois viestittäen, että en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. sisimmilläni kuitenkin halusin hypätä hänen syliinsa ja kertoa kuinka häntä rakastankaan. olen kuitenkin jollain tapaa tunnevammainen ja en siihen pysty. pelkään torjutuksi tulemista enemmän kuin mitään.
muutaman kerran olen viettänyt vuoden aikana yön tämän pojan kanssa. aamulla pääni selvittyä en kuitenkaan pysty katsomaan hantä enää silmiin. on helpompaa antaa itsensä olla vain kertakäyttö (tässä tapauksessa useamman kerran) tavaraa, kuin yrittää mitään muuta.
miten ihmeessä saisinkaan pojalle kerrottua tunteistani? vuoden olen jo kitunut haaveissani. olen omilla teoillani aiheuttanut tämän. nyt ymmärrän että helpompaa olisi saada edes kunnon pakit, kuin miettiä pitääköhän hän minusta.
edelleen näemme lähes päivittäin. kipu minussa ei ole hälvennyt. kipu jota kutsumme nimillä kaipaus ja rakkaus.
tiedän kuulostavani naiivilta pikku tytöltä. sitä myös varmasti olen. mutta kun jotain ei saa tehtyä mikä helpottaisi elämää alkaa vituttaa. en halua olla tunnevammainen koko loppuelämääni. katsella mahdollista elämääni lasin läpi. tietäen että ikkunan voisi rikkoa pienen pienellä vasaralla, mutta se on kadonnut.