Rakastan herkkyytä

Herkkyys ei aina ole hyve.
Mä ainaki lupaan olla herkistymättä sille koko hoville, joka tamppaa itte ittensä maan tomuks jossakin tuolla sään armoilla. Eipä käy sitte enää sekään tomu mun tai mun Rakkaitteni hengen päälle. ;)
Mutta kyllä mä itse olen aika herkkis, vaikka yritän olla sitäkään puolta itsessäni näyttämättä. :)

Minä olen todella herkkä ja itken aina kohdatessani jotain erityisen liikuttavaa vaikkei olisikaan surullista. Itken myös aina muiden mukana olipa syynä mikä hyvänsä, :D

etten saa ääntä tulemaan ja tekisi mieli laulaa. :-(

Nykyvään ees olla mitenkään erityisherkkiä muuta ku vetämään herneet nennään joka asiasta vaikka oikeesti ees mistään välitetä.

minä itken kuullessani jonkin upean musiikkiesityksen tai nähdessäni jotain erityisen kaunista. Myös aina jos "joudun" työni puolesta olemaan mukana ehtoollisjumalanpalveluksissa. Taidan olla palstan herkin??! :D:D Nytkin itken, kun olen läheisistäni niin onnellinen. :))

Minä taas en pidä siitä ominaisuudesta. Se on vaikeuttanut elämääni todella paljon ja aiheuttanut hyvin suurta tuskaa. Voisin luovuttaa herkkyyttäni jollekin haluavalle.
Joka puolella esim. bussissa aistin kaikki hajut tarkasti, ummehtuneesta huoneilmasta tulleet, ruoan hajut, jotka ovat tarttuneet vaatteisiin, puhumattakaan hometaloista tulleet ihmiset ym. ja voin huonosti. Kaikki ikävät asiat saavat minut helposti itkemään kenelle hyvänsä ihmisistä tapahtuvana. Kaikki oma tunne-elämäni on piinaa, koen hylkäämisen kokemuksen fyysisesti kipuna ym. En rakasta herkkyyttä, toivoisin kovuutta enemmän. En vain osaa tai pysty siihen.