mikä asia johti teillä syömishäiriöön?

no mulla ei ole koskaan lääkäri diagnosoinu mun syömishäiriötä mutta..kärsin tälläsestä kiltin tytön syndroomasta, aina pitäny miellyttää muita ja olla ns.hyvä ihminen jne.jossain vaiheessa yläasteen loppupuolella tuli sitten jonkinnäkönen viha omaa vartaloa kohtaan. tajusin etten ole täydellinen millään tavoin.siinä sitten tapahtu vähän kaikkee mikä sekotti mua vielä enemmän.siitä sitten alko monen vuoden laihdutus/ahminta kaudet,joka aamuset vaa´alla käynnit..sairasta aikaa kun näin jälkeen päin mietin. olen nyt sitten suunnilleen terve..

No en edes muista millon mua ekan kerran pidettiin "läskinä" se oli neuvolakortin mukaan jo joskus 5 kk:n ikäsenä vauvana, painoin aivan liikaa verratuna muihin lapsiin.
Sitten tarhassa olinkin jo muhkea tyttö ja mua aina kehuttiin miten hyvä ruokahalu mulla oli. Mulla alkoi rinnat kehittyä jo 4. luokalla kun muut tytöt vielä olivat lautoja ja siitäkös sitten sain kuulla että olen possu. Sitten 12 vuotiaana mun vanhemmat eros ja koko suku meni mullin mallin.

Mun mummo syytti mua että oli pilannut isän elämän ja sanoi että olen häpeäksi koko suvulle ku olen niin pullea (pari kiloa ylipainoa). Mummo vertasi mua mun ERITTÄIN laihaan pikkusiskoon ja sanoi että mun pitäis otaa mallia siitä. Niinpä teinkin ja laihdutin sitte itteni hitaasti kituuttamalla 10 kiloa kevyemmäksi.

NYkyään mua kaduttaa että olin niin tyhmä, mut kaikki vaan kasaantu just sillon niin pahasti mun niskoille että en vaan enää kestänyt kuulla huonoja asioita itsestäni ja näin vaan kävi.

Mulla ei oo varsinaista hetkeä millon tää ois alkanut. Pienestä asti olen pitänyt itseäni lihavana (ja silloin tällöin ollutkin muutama kilo liikaa). Kunnon laihikset alko varmaan siinä 12 v. Ekan kerran yritin oksentaa varmaan 15 v, mutta silloin en onneks osannut kunnolla. Siitä lähtien oon suunnilleen kerran vuodessa yrittänyt oksentaa, koska on ruvennut ahdistaa niin paljon, ettei siinä enää lenkkeilyt auta.. mutta en onneks saanut kunnolla oksennettua, joten siitä ei tullut tapa. 21 v opin oksentaa kunnolla ja siitä lähtien oon oksentanut silloin tällöin, joskus 1 krt/kk, joskus pari kertaa viikossa. Oon 67kg/169cm, 22 v, urheilen paljon (aika paljon lihaksia) Mulla ei oikeesti ole koskaan ollut sellasta päivää, jolloin en olisi ajatellut kuinka läski oon... (paitsi joskus lapsena kun ei tajunnut mitään) Mä en usko että koskaan pääsen eroon tästä ruoka ja läski vihasta yli, koska se on ollut mulla aina.

Minulla ei varmaankaan mielestäni ole mitään tiettyä syytä, minkä takia olisin sairastunut.Olen aina ollut "kiltti" ja tunnollinen,hyvä koulussa jne.Minullakin on kuitenkin aina ollut tarve pyrkiä täydellisyyteen. Minulla oli ystävä joka oli kaikin puolin kaunis ja laiha, joka aina arvosteli minua ja vartaloani. Tiedän,että hän ei tehnyt sitä pahalla,vaan enemmänkin vitsillä,mutta silti se vaikutti minuun ja aloin vihaamaan vartaloani.Halusin olla kaunis ja hoikka jotta kukaan ei enää voisi sanoa ,että minulla on leveä takapuoli ja paksut reidet.Lopulta en enää edes pystynyt katsomaan itseäni peilistä,sillä se aiheutti vain pahaa oloa.Päätin,että minun on laihduttava hinnalla millä hyvänsä.
Muutenkin perheeni suhtautuminen syömiseeni on ollut jotenkin outo.Pienenä minut pakotettiin syömään vaikka en pitänyt ruoasta,kunnes oksensin. Myöhemmin jokaista suupalaani vartioitiin tyyliin: "Taasko sä oot siellä kaapilla,kohta susta tulee kunnon hehtaariperse!" jne..muutenkin syömistäni on aina kytätty ja siihen on puututtu.En sitten tiedä ovatko nämä todelliset syyt, mutta ainakin ne ovat osa sitä..

Mäkin oon ollu aina ns. "kiltti tyttö" ja yläasteella ajattelinkin, että mä olisin varmaan viiminen joka sairastuis syömishäiriöön... Mulla kaikki on varmaan monien pienten asioiden summa, kuten esim... vanhemmat ei oo ikinä tukenu mua.. oon aina tuntenu että mua ei kukaan rakasta, koska mulle ei kukaan oo sitä sanonu, mutta kaikki alko varmaan siitä ku isä joskus sano mua "lihavaks", enkä todellakaan sillon ollu, enkä oo nyttenkään (vaikka välillä siltä tuntuu 163cm/53kg)