Mielenmaisema.

Tuulessa koen usein elämänriemua. Pihakoivujen hennot pitkät ritvat tanssivat aaltoillen tuulessa.

Pikkulintujen hauskat pyrähtelyt oksistoissa, lokkien kaartelut ja syöksyt, saa aistimaan tuulen suunnan.

Meren rannalla seisten, kokee avaruuden ja tuulen huumaavampana kuin sisäjärvien lempeydessä. Meren tuoksu on minulle voimaa, suolankin aistin ilmassa.

Myrskytuuli kirvoittaa alkukantaisen voiman, vain myrskyssä selviäminen on tärkeää, mitään muuta ajatus ei mahduta kuin keulan halkoman aallokon suunta.

Tyveneen lahteen joskus lipuessa, rantakallioiden peilautuessa tyyneen veteen , unohtuu kamppailujen muistotkin, vain hartaana kauneuden kokien lasken airot lepoon.

Metsässä ovat puut, itkupuut, halauspuut.
Sieluni lepää metsässä, sammaleisilla kivillä istun kuunnellen Jumalaani havupuiden huminassa ja lehtipuiden havinassa.

Kuljin matkoillani palmupuiden alla, tallasin jaloissani puista pudonneita viikunoita, maistoin appelsiinia puun alaoksalta ja kaipasin kotoista metsää.
Saharan punainen hiekka aavikolla sai kaipaamaan Pohjanlahden rantoja, Yyterin hiekkaa ja Lapin tuntureiden loppumattomia kivikoita jalkojeni alle.

Näin meren aaltoilevan rannattomana laivan kaikilla sivuilla.
Aurinko paahtoi kannelle ja käsitelty puu kuumeni käteni alla, silloin kaipasin kaiteettomia pitkospuita suon halki, kaipasin vastarantaa silmilleni ja suuren kuusen maahan asti ulottuvia oksia varjokseni paahteessa.

Mielen ja sielun maisema, kuva verkkokalvolla kun ummistan silmäni illalla, se voi olla kaikkea tuota, tai vielä enemmän.
Sielun maisema voi muuttaa mukanani minne tahansa askeleeni johtavatkin. Mielen salaisimmassa sopukassa on aina joku rakas muisto, kun tunnen olevani eksyksissä.

Vaikuttaakohan lapsena koetut asiat ,siihen millaisen mielimaiseman ihminen kokee omakseen.

Meri, rannat ja maiseman avaruus, kaikesta voin läytää itsenikin. Kauniisti kuvattuna valokuvana, siintävä vesi ja kuun silta.

Vanhenevan ihmisen rauhoittava maisema. Astun sisään.

Vesi on elämänkehto, niin luomistyössä aikojen alussa kuin ihmisenalulle äitinsä kohdussa. Se on myös elämänehto, niin biologisesti kuin henkisesti, hyvinvoinnin ja virkistyksen, taiteenkin innoittaja. Metsä on toinen, juuri suomalaisten syvästi kokema ympäristö, nyt ilmastonmuutoksen kourissa yhä tärkeämmäksi tuleva luonnonvara ja kansallisaarre. Näitä kaikkia lukiessa tulee kotoinen olo ja miten kaipaamme maailmalta palmujen ja eksoottisten puiden alta sekä valtamerien vyöryviltä rannattomilta mainingeilta kotiin, kotimaisemiin, lapsuusmaisemiin. Ikimetsän sammaloituneiden kivien ja kaatuneiden puunrunkojen välissä soliseva kirkasvetinen kevätpuro ja lintujen laulu hoitaa meitä.


Tuuli tarttuu veneen purjeisiin ja alkaa viedä, kokka halkoo auringossa kimmeltävää aallokkoa, suolaiset pärskeet roiskuvat kasvoille , lokit ja tiirat saattelevat äänekkäästi. Matkan pää on pieni kalliosaari , jonka käkkyräiseen mäntyyn saa keulaköyden kiinni, puun juuret ovat lujasti kiinni syvällä ikikallion koloissa. Graniitti on lämmintä vielä illallakin, sen lujuus antaa turvallisen olon jalkojen alla, sileyteen on hyvä poskensakin painaa. Retkeilijät solahtavat veteen, vilpoisa vesi ympäröi hellästi hetken kirpaistuaan, kelluttaa. Päivän poutapilvet ovat haihtuneet, aurinko on laskemassa, vesikin punertuu. Uimaria ympäröi värien lumo, veden kuvajaiset muuttavat muotoaan liikkeitten mukaan. Auringon laskiessa horisonttiin värit vaihtuvat kuulaan vaaleapunaisesta leiskuvaan oranssiin, tummansinisiä sävyjä ennen kuin koko taivaanranta leimahtaa kultaan ja hiljalleen tummenee. Luonto hiljenee, joutsenperhe nukkuu päät siipien suojassa kaislikon suojassa, jokunen kala hypähtää, rikkoo hetkeksi yöksi tyyntyneen veden pinnan.

Metsäsästä voisin kirjoittaa vaikka romaanin. Mutta sen on tehneet muut jo paljon ennen minua ja paljon minua paremmin. Marraskuun ilta veden äärellä, tuuli tyyntymässä, taivaanranta leimuaa auringonlaskun sytyttäessä pilvenriekaleet savuiseen pieneen hehkuun, musta vesi joka liplattaa rannan kivikkoon. Sydämeni, voisitko edes elää ilman luonnon omaa voimaa, jonka saat elementeistä jotka ovat aina läsnä?
***
Rikintuoksuisesta uima-altaasta, vuoren rinteesen louhittu ja jatkuvasti uusiutuva vesi, joka tulee tuliperäisistä kuumista lähteistä lähtee autotie lähimpään maalaiskylään ja sieltä pääsee taas valtatielle ja takaisin sivistykseen. Paikalliset kylpevät primitiivisessä kylpylässä ja sanovat vedessä olevan parantavaa voimaa ja allas on etenkin viikonloppuisin ja juhlapyhinä ahkerassa käytössä. Mekin kävimme suorittamassa paikallisen kylpylärituaalin ja puhdistamassa ja parantamassa ruumista ja sielua.
***
Kylpylästä lähtee toinenkin tie kylään ja senkin tuntevat kaikki paikalliset, mutta ei niinkään turistit. Me saimme vihiä siitä ja päätimme kävellä pientä polkua ylös vuorelle ja oikaista tiheän kasvuston läpi, joka pian avautui kimmoisan ruohon peittämäksi ylätasangon rinteeksi, oikealla puolella polkua jättisaniaiset ja sademetsän tiheä puusto, vasemmalla syvä putous ja ääretön taivas, rotkon takana häämöttivät vuoret sinisinä ja lilanvärisinä poimuina taivasta vasten; jossain edessäpäin, rotkon syvyyksissä pilkottivat intiaanikylän punaiset tiilikatot. Puolivälissä, siinä kohtaa missä polku alkaa jo laskeutua kiertämään alaspäin, on mahtava kallionjärkäle, aivan polun reunassa ja rotkon partaalla. Kiipesimme sen päälle ja seisoimme siellä kauan. Tuuli toi raskaan ja virvoittavan vuorimintun tuoksun, liehutti hiuksiamme ja silmiemme edessä avautui maisema jota en unohda: vuoriketjujen uskomaton kauneus, korkeuserojen huimaava panoraama ja huippujen yllä kotkan ylväs lento. Seisoin kauan sillä kivellä, maailman huipulla ja omistin sen kaiken: laskevan auringon, Andien keskimmäisen ketjun lumihuippuineen, mintuntuoksuisen tuulen ja sademetsän alkukantaisen voiman selkäni takana, intiaanikylän alhaalla laaksossa, joen rannalla ja etenkin taivaan, mahtavan, äärettömän, ikuisen taivaan.

Mielenmaisema,
aiheuttaa hämmentäviä kysymyksiä,
kuinka ilmaista mielensä maisema,,, hymm,,

sanat hukassa,,,

olen eksyny elämäni metsään

pohja puotosi elämältä
ihminen tuli vanhaksi
toinen kuoli pois
koko elämän mittainen yhteinen elämä muuttui tynkä-elämäksi,
elämä on hakusalla,

olen eksyny elämäni metsään,

yksin jääny vanhus ei löydä tietä
ei edes polkua
sielunsa kotiin
mielenmaisema on sekava, musta,

mielenmaisemassa vanhus näkee yhden kulkijan,
kiehtovan otuksen,

tahtoisin hänet tavottaa,
pelko valtaa mielen ,

vanhus pakenee elämänsä metsään

metsä ottaa suureen syliinsä vanhuksen
metsä pitää siivota
risuja liikaa
pohja kunnostaa
istutan uudet puun taimet elämäni metsään,

mielenimaisemassa käyn levolla
uuvuttaa
työ tehty on

katson kättenei töitä
uusi kasvu elämäni metsässä tuottakoon paljon hyvää jälkipolville,

Voi miten hyviä kirjoituksia jokainen.
Itsellä samansuuntaisia ajatuksia ja mieltymyksiä vuosikymmenten varrelta.Lapsuuden raikkaat maalaismetsät,kuoritun puun tuoksu,isän parkkaamat pöllit ja sullit,tuoreet juuri sahatut laudat taloa varten,heinikko niittämisen jälkeen,suopursut kun kuljimme polkua rantaan ja menimme verkkoja kokemaan.
Nyt jo täältä vinkkelistä on tullut erilaisia mieltymyksiä mielenmaisemiin,on ollut suuria meriä ympärillä,palmurantoja ja hiekkadyynejä joihin aurinko saa omat tuoksunsa,tyyni veden pinta johon laskeuttu kaupungin valot tai lähes tyhjyys jossain kaukana saaristossa,horisontissa joku laivan torni ja loivat laineet raukeina saapuvat rantaan.
Mielenmaisemista rakkain on metsä,siellä voi kuvitella olevansa kuin saduissa,pienenä hiirenä sammalikolla tai kannon päällä.
Mänty on suora ja ryhdikäs,sitä halaan ja juttelen isälle,pyydän siltä voimaa ja energiaa.Niinkuin halatessani isää,sanoin hälle antavani virtaa,kun hän oli jo menossa kohti iäisyyttä.
Kuusi on sellainen menninkäinen,koivu taas hepsankeikka,tammi on jykevä ja vanha ikuisuuspuu,haapa helisevä huitelija yläilmoissa,pihlaja leuhkii marjoillaan,vaahteran limenväriset keväiset lehdet tuo keijunkeveät tanssijat mieleen,entäpä surukuusi raskaine riippuvine oksineen,voiko olla alakuloisempaa puuta.
Meri on suuri ja ankara,järvi taas kotoisempi ja lempeämpi,tyyni järvenpinta pysäyttää.Mikä rauha,tyyneys ja ajan pysähtyneisyys.
Toisaalta taas myrskyn puhjetessa alkaa mielikin riehua,saa niinkuin luvan,tule sieltä,tulen sua vastaan! Anna palaa vaan,olipa se sitten vettä ,lunta tai tuulta,puut riehuu ja pyörii,yrittävät pysyä pystyssä maansisäisillä varpaillaan.
Mielenmaiseva voi olla monenkirjava,mikä milloinkin juuri ko hetkeen soveltuu ja millä tuulella itse on,maisemia on monia.

Voi kuinka ilmeikkäästi olette kuvanneet niitä maisemia ja näkymiä joilla on merkitystä mielenrauhan ja hyvän olon tekijöinä.

Kiitos ihan jokaiselle yhdessä ja erikseen.

Tekstejänne lukiessa olen vajonnut ikäänkuin transsiin, kulkenut kerrontanne mukana ja nautinnolla kuvitellut mielessäni kaikki nekin akaasiat ja kaktusviidakot joiden läpi on ihminen tietänsä raivannut.

Ei tarvitse matkata maailman ääriin löytääkseen niitä pieniä ihmeitä jotka jättävät pysyvän muistijäljen ja joita muistaen löytää yhä uudelleen mielenrauhan ja harmonian.

Metsä, vesi ja avaruus.
Kaksi on mielessäni tilannetta joissa voi tuntea pienuutensa, keskellä valtameren kuohuvia aaltoja ja korkealla vuoren harjalla, alla mahtava maisema, yllä avaruus jolle ei ole rajoja. Niissä tilanteissa olen tuntenut itseni pieneksi, mutta samalla suurta onnea siitä, että kaiken tämän saan nähdä ja kokea. Olen ollut yhtä luonnon kanssa.

Kauniisti kuvailette metsän, sammalikot, puut ja pensaat.
Kun mukaan kuvitellaan vielä oma metsä, niitty ja vesilinnustomme kaikkine väri ja ääni sävyinensä, voin sanoa, että on onni kun meillä on näin rikas luonto josta jokaiselle löytyy se jokin jota ei voi unohtaa.

Paljon näistä olisi kerrottavaa ja juteltavaa, nykyiset muutokset hakattuine metsineen, metsittynein peltoaukein joita esivanhemmat viljelivät. Kuivatut suot ja likaantuneet vedet. Muutoksia joita ei voi mikään tuoda takaisin.
Ihmisellä on taito sopeutua muutoksiin, vaikka kaikkea ei hyväksyisikään.

Kuin kuvakirjaa olisin katsellut kanssanne. Viihdyin seurassanne.

sitä.on nyt aikaa....miettiä nähdä ...jopa ....ylempien..herrain.ja se on hyvä.kunpa sillon ennenkin...olisemme nähneet mökkiemme ikkunoista muuta ku tutun tien.joka töihin vei.nyt on vaan syys alakuloinen,siis TYÖ olikin elämää.mitä se ELÄMÄ muuta oli.se oli nk.kusiaisen elämää,mut HYVÄÄ.

Soihan jotakin sentään, ikäväkin voi olla hieno tuntemus!

Eihän kukaan tyhjää nyhjää paitsi kuollut.
Puisen lusikkansa puhtaaksi nyt nuollut
itse arkkunsakin ahkerana oli vuollut.
Siellä onnessaan nyt hilluu taivaan kartanoissa
tuokaatten tytöt puuroo joka lilluu voissa!

Radion aamutoimittajat muistelevat nuoruutta kaupunkimaisemassa.

Autorallia, korttelirallia, ja kaiken muuttumista ajan mukaan.

Maaseudun nuorten ajankulua oli ajelu traktorilla pitkin kirkonkylän raittia.

Onkohan heillä mielenmaisema muuttunut iän ja ajan mukana, kuin kaupunkinuorillakin. Vai onko nuoriso löytänyt pelihallit ja tietokonepelit joiden parissa aikaa kulutetaan, kun autoilu on kyllä kallista ajankulua.

Mieltäni askarrauttaa
jos olen loukannu jotain ihmistä vaikka en ole tarkottanu,
kokoajan haluisi sanoa anteeksi anteeksi anteeksi,
hän EI ole mitenkääsyyllinen tilanteeseen,
mutta en kehtaa,,, uuuuuuuuuuh ku hävettäääääääää,,

jospa luoja armahtaa,

Minä en ole maisemakuvauksillani alkanut kilpailemaan sen jälkeen, kun opettaja alkoi itkemään lukiessani luokan edessä ääneen ainettani, jonka nimi oli "Kaunein osa kotipitäjääni".