Niin, mikä siinä on, että jotkut kaverit vuorovaikutuksessaan vain ottavat eivätkä anna mitään takaisin? Omasta mielestäni ystävyyteen ja kaveruuteen kuuluu vastavuoroisuus. Otan nyt ihan perusesimerkin. Olen työ- ja opiskeluelämässä kaverustunut muutamienkin kanssa, joita olen joisskain tilanteissa tietyllä tavalla tukenut ja tsempannut, välillä kannatellut eteenpäin. Tämä on ollut ystävällistä tukemista, kuuntelua, tosi aktiivista tsemppaamistakin ja yhdessä asioiden tekemistä tai opettelua.
Noh. mikä ihme siinä on, että sitten kun kerran minä joskus myöhemmin mainitsen vaikka viestissäni, että dediksiä pukkaa päälle, ja yritän tässä kovin sompailla, miten saan kaiken järjestymään tai että heräsin stressiin kahdelta yöllä tekemään asioita jne, siihen ei edes kommentoida mitään. Näidenkin mainintojen ohessa olen kiinnostunut heidän tekemisistään kysymyksin ja vastauksen saatuani tsemppaan heitä vielä loppuun (vaikka omakin jaksaminen huutaa hoosiannaa) jne, niin silti vastavuoroisesti he eivät voi edes tällaisella helpolla hetkellä toivottaa tsemppiä tai jaksamista mulle! Tarkoitan, että tilanne on selkeän helppo siihen, että voisi osoittaa kannustusta tai myötätoa. Siis ei tarvitse edes kysellä sen tarkemmin (vaikka joskus olisi sekin kiva), mutta ihmettelen, etteivät voi edes kohteliaasti kirjottaa, että tsemppiä puurtamiseen tai että uskovat kyllä, että pystyn tms. helppoa ja mukavia sanoja.
Mutta ei, vastaavat mun viestiin vaan omat tekemisensä ja kiittäävät lyhyesti, kun tsemppaan heitä. Koen olevan heidän kaverinsa. enkä mikään mentori, esimies tai isosisko- tai äitihahmo (eivätkä hekään nää minua varmasti sellaisena), joten joskus olisi vain kiva, että kysytään, mitä mullekin kuuluu tai toivotetaan VAIN tsemppiä edes kohteliaisuudesta, jos muuten ei mun asiat kiinnosta edes läheskään samalla mitalla kuin olen heidän tukena ollut.
Mikä ihme siinä on???
Noh. mikä ihme siinä on, että sitten kun kerran minä joskus myöhemmin mainitsen vaikka viestissäni, että dediksiä pukkaa päälle, ja yritän tässä kovin sompailla, miten saan kaiken järjestymään tai että heräsin stressiin kahdelta yöllä tekemään asioita jne, siihen ei edes kommentoida mitään. Näidenkin mainintojen ohessa olen kiinnostunut heidän tekemisistään kysymyksin ja vastauksen saatuani tsemppaan heitä vielä loppuun (vaikka omakin jaksaminen huutaa hoosiannaa) jne, niin silti vastavuoroisesti he eivät voi edes tällaisella helpolla hetkellä toivottaa tsemppiä tai jaksamista mulle! Tarkoitan, että tilanne on selkeän helppo siihen, että voisi osoittaa kannustusta tai myötätoa. Siis ei tarvitse edes kysellä sen tarkemmin (vaikka joskus olisi sekin kiva), mutta ihmettelen, etteivät voi edes kohteliaasti kirjottaa, että tsemppiä puurtamiseen tai että uskovat kyllä, että pystyn tms. helppoa ja mukavia sanoja.
Mutta ei, vastaavat mun viestiin vaan omat tekemisensä ja kiittäävät lyhyesti, kun tsemppaan heitä. Koen olevan heidän kaverinsa. enkä mikään mentori, esimies tai isosisko- tai äitihahmo (eivätkä hekään nää minua varmasti sellaisena), joten joskus olisi vain kiva, että kysytään, mitä mullekin kuuluu tai toivotetaan VAIN tsemppiä edes kohteliaisuudesta, jos muuten ei mun asiat kiinnosta edes läheskään samalla mitalla kuin olen heidän tukena ollut.
Mikä ihme siinä on???
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen miettinyt samaa. Samanlainen tilanne siis. Se vaan on niin, että kaikesta ihmismassasta olen onnistunut kaveraamaan vaan sellaisten kanssa, jotka on vähän pelastettavia ja autettavia, ja vastavuoroisuus puuttuu. Eli monet ihmissuhteeni ovat alkaneet siitä, että jossakin yhteisessä työssä tai harrastuksessa joku ihminen on puhunut jostain ongelmastaan ja sitten se on lähtenyt se tuttavuus käyntiin siitä, että olen keskustellut heidän kanssa asioista. Eli oma moka, olemuksellani olen vetänyt puoleeni tietyntyyppisiä ihmisiä.
Jos on joskus jäänyt ilman tukea vaikeassa tilanteessa, myöhemmin voi jopa turhautua kaikenlaisista arvailuista, että antakaa sitten olla. Tai jos on itse ylenpalttinen toisen huomioimisen kanssa mutta itse ei saa mitään onnitteluja tai vastaavaa takaisin. Muurit kasvaa ympärille ja siellä on yksinäistä.
Yep, onnistun ilmeisesti siis myös kalastelemaan sellaisia "kavereita", jotka on jollakin tavalla autettavia tai tuettavia ja omien voimavarojeni kustannuksella tai ennemminkin vastavuoroisuuden puuttuessa meinaan tukehtua, kun tajuan, että mun pitää vain antaa ja jaksaa...
Ja toisen kommentoijan toteamus myös uppoaa. Ilmeisesti olen vaan muiden ylenpalttinen huomioija, ja sitten jään muurieni taakse ja yksin, kun tajuan, että se olenkin vain minä, joka antanut kaiken.... onkin sitten raskasta, kun itse tarvitsisi kerrankin edes mukavia sanoja. Raivostuttavaa.
Yksi näistä tyypeistä, joita olen tukenut tehtävässään menestymisessä, on jopa pieniä tikareita heitellyt selkääni, enkä ymmärrä faktisesti miksi. Raivostuttaa, että olen pyyteettömästi tukenut ja hän on hyötynyt ja nauttinut huomiosta, koska olen tehnyt siten kuin itsellenikin olisin toivonut tehtävän, ja kiitoksena on vain kaiken otto, ja sitten sellaista vittumaista oman epävarmuuden peittelyä heittelemällä tikareita turvallisen kohteen eli mun selkään, jotta oma kypärä kiillottuu lisää työyhteisössä ja pomojen silmissä. Siis niin vihaksi pistää, enkä tätä enää kaverikseni ainakaan kutsu.
Olisi pitänyt hänet yksin jättää vuorovaikutusongelmiensa, lukihäiriönsä, ylipainonsa ja voivottelujensa kanssa, miten ilkeitä kommentteja pomoilta tullut. Siis kuvottaa tällaiset hyväksikäyttäjät. Ilmaisena terapeuttina ja jonain ohjaajana mua pidetty enkä edes kaverillisia toivotuksia saa takaisin. Minulla on arvelut kyllä syistä, kokee alemmuuden tunnetta, mutta miten kehtaa jättää edes kohteliaisuudesta tsemppaamatta mua ja puukottaa kiilottaakseen omaa kypäräänsä.
Joskus ne kaikkein surkeimman oloiset ns reppanat tai vastaavasti yleisesti yliempaattisen roolia hakevat ovat pahimpia selkäänpuukottajia ja teeskentelijöitä. Kulje kevyemmin älä suotta tunne katkeruutta, että lainasit tälle ihmiselle varmuuttasi ja karismaasi. Toisten täytyy ryöstää sitä ja toisilla on mistä jakaa