"EU:n piirissä on vallinnut kaksi näkemystä yhteisön olemuksesta. Toinen, jota Charles de Gaulle aikoinaan ansiokkaasti edusti, puhuu isänmaiden Euroopasta ja toinen taas haluaa kehitystä liittovaltion suuntaan.
On tietenkin selvää, että nämä kaksi lähestymistapaa ovat keskenään ristiriidassa ja tarpeeksi pitkälle vietyinä myös keskenään sovittamattoman vihamielisiä".
https://beta.oikeamedia.com/o1-90303
Euroopan unionin piirissä voidaan nyt todeta ryhdytyn ratkaisemaan hyvin vaikeaa ja räjähdysaltista kysymystä, kun on otettu esille liittovaltiokehityksen suuntaan vieviä aloitteita.
Huomiota herättää, että tämän suuntauksen kannattajien keskuudessa on nostettu esille nationalismin vastainen tunnus. Nationalismi on leimattu kirosanaksi ja siihen on ilmeisesti haluttu liittää kansalliskiihkoiseen obskurantismiin kuuluvia piirteitä.
Tämän käsitteen tällaisen käytön tunnemme Neuvostoliiton ja sen johtaman imperiumin historiasta.
Neuvostoliitossa kaikkinainen nationalismi leimattiin henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, olihan kansakunta nimenomaan kapitalismin luomus ja sen mukana sen tuli kadotakin. Nationalismin tilalle piti tuleman proletaarisen internationalismin, johon liittyi sosialistinen patriotismi.
Neuvostojen maan tasa-arvoiset kansallisuudet ymmärsivät, että heidän kansalliset intressinsä tulivat parhaiten turvatuiksi nimenomaan ja ainoastaan neuvostokansojen tasa-arvoisessa perheessä. SEV:in ja Varsovan liiton rajaamissa sosialistisen maailmanjärjestelmän puitteissa taas kansainvälinen työnjako toteutui ainoalla oikeudenmukaisella ja rationaalisella tavalla.
Oli selvää, että vain kansan viholliset ja imperialismin agentit saattoivat kieltää nämä ilmeiset tosiasiat ja jopa taistella niitä vastaan.
Mutta tämähän kuuluu siihen kylmän sodan aikaiseen historiaan, joka päättyi Neuvostoliiton ja neuvostoimperiumin hajotessa. Silloin lienee yleisesti uskottu, ettei vastaavanlaisia valheellisia tunnuksia ja tulkintoja enää vastedes kehdattaisi nostaa julkisuudessa esille.
Vaan mitä on nyt sanottava siitä, että EU:n ja sen jäsenmaiden johdossa olevat henkilöt ovat taas nostamassa esille väitteitä nationalismin turmiollisuudesta, sen keinotekoisuudesta ja sen kannattajien roolista vieraan vallan agentteina?
Mikäli EU nyt pyrkii keskitetyksi imperiumiksi, kohtaa se samat ongelmat kuin kaikki muutkin historian vastaavat luomukset aikoinaan.
Asian ratkaiseminen vaati kaamean veronsa.
Venäjän imperiumin romahtamiseen tarvittiin maailmansota, mutta sen jatkoksi rakennettu neuvostoimperiumi hajosi jo sitten rauhanomaisesti.
Tämä hajoaminen oli ennen muuta nationalismin tulosta ja harva taisi siihen aikaan syyttää tuota ideologiaa suuresta ihmisvihamielisyydestä ja taantumuksellisuudesta. Näin taisivat tehdä vain kommunistit.
Nationalismin merkitys, kuten sanottu, muuttuu olennaisesti sen mukaan, millaisena annoksena sitä on saatavilla.
Hyväätekevä ja hedelmällinen roolinsa on aina ollut sellaisella nationalismilla, jonka päämääränä on rakentaa kansallista kulttuuria ja kohottaa sen väestö korkeammalle sivistystasolle.
Tämä rooli sillä on ollut Suomessa Snellmanista lähtien ja sitä saamme kiittää siitä, että tällä hetkellä yleensä sijoitumme kansainvälisten rankkausten kärkeen kaikilla tai ainakin useimmilla myönteisillä mittareilla. Tämä on ratkaisevalta osin myönteisen nationalismin ansiota, mitä tuskin kukaan kieltää.
Mutta loukattu nationalismi on myrkkyä ja politiikassa se saa aikaan pahaa. Tästä Euroopan historian pitäisi antaa riittävästi todisteita.
On murheellista ja masentavaa nähdä eurooppalaisten valtiomiesten joukossa sellaisia, jotka eivät halua uskoa historian opetuksia, vaan yrittävät jääräpäisesti ja tyhjiin fraaseihin nojautuen hallita vastoin kansojen oikeutettuja ja selkeästi ilmoitettuja pyrkimyksiä.
Mikäli suurin osa tai ainakin hyvin merkittävä osa jonkin maan kansalaisista ilmaisee pitävänsä kansallisten oikeuksiensa loukkaamisena vaikkapa uuden siirtolaisvirran ohjaamista maahansa, on sillä siihen oikeus ja sen kantaa tällaiseen kansallisesti keskeiseen asiaan on kunnioitettava.
Imperiumin keskusvallan kannalta mahdollisesti jostakin syystä hankalien asenteiden leimaaminen obskurantismiksi ja järjen vähyydestä johtuviksi takapajuisuuden osoituksiksi on populismia, eli katteetonta demagogiaa.
Mikä on vielä pahempaa, tuo asenne saattaa olla merkki ylimielisyydestä, joka mahdollisesti johtaa sellaisiin poliittisiin päätöksiin, joita herkkä kansojen konsensus ei kestä. Yhdysvaltojen 1800-luvunesimerkki on tietenkin äärimmäinen, mutta myös Neuvostoliiton kohtalon pitäisi riittää varoittamaan.
Internationalismilla on rajansa eikä nationalismi häviä maailmasta sillä, että se julistetaan aikansa eläneeksi ja taantumukselliseksi. On aika myös EU:n piirissä herätä huomaamaan, että kyseessä on valtava voima, jota voidaan käyttää hyödyksi kaikkien onneksi tai sitten jääräpäisesti uhmata kaikkien vahingoksi.
On tietenkin selvää, että nämä kaksi lähestymistapaa ovat keskenään ristiriidassa ja tarpeeksi pitkälle vietyinä myös keskenään sovittamattoman vihamielisiä".
https://beta.oikeamedia.com/o1-90303
Euroopan unionin piirissä voidaan nyt todeta ryhdytyn ratkaisemaan hyvin vaikeaa ja räjähdysaltista kysymystä, kun on otettu esille liittovaltiokehityksen suuntaan vieviä aloitteita.
Huomiota herättää, että tämän suuntauksen kannattajien keskuudessa on nostettu esille nationalismin vastainen tunnus. Nationalismi on leimattu kirosanaksi ja siihen on ilmeisesti haluttu liittää kansalliskiihkoiseen obskurantismiin kuuluvia piirteitä.
Tämän käsitteen tällaisen käytön tunnemme Neuvostoliiton ja sen johtaman imperiumin historiasta.
Neuvostoliitossa kaikkinainen nationalismi leimattiin henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, olihan kansakunta nimenomaan kapitalismin luomus ja sen mukana sen tuli kadotakin. Nationalismin tilalle piti tuleman proletaarisen internationalismin, johon liittyi sosialistinen patriotismi.
Neuvostojen maan tasa-arvoiset kansallisuudet ymmärsivät, että heidän kansalliset intressinsä tulivat parhaiten turvatuiksi nimenomaan ja ainoastaan neuvostokansojen tasa-arvoisessa perheessä. SEV:in ja Varsovan liiton rajaamissa sosialistisen maailmanjärjestelmän puitteissa taas kansainvälinen työnjako toteutui ainoalla oikeudenmukaisella ja rationaalisella tavalla.
Oli selvää, että vain kansan viholliset ja imperialismin agentit saattoivat kieltää nämä ilmeiset tosiasiat ja jopa taistella niitä vastaan.
Mutta tämähän kuuluu siihen kylmän sodan aikaiseen historiaan, joka päättyi Neuvostoliiton ja neuvostoimperiumin hajotessa. Silloin lienee yleisesti uskottu, ettei vastaavanlaisia valheellisia tunnuksia ja tulkintoja enää vastedes kehdattaisi nostaa julkisuudessa esille.
Vaan mitä on nyt sanottava siitä, että EU:n ja sen jäsenmaiden johdossa olevat henkilöt ovat taas nostamassa esille väitteitä nationalismin turmiollisuudesta, sen keinotekoisuudesta ja sen kannattajien roolista vieraan vallan agentteina?
Mikäli EU nyt pyrkii keskitetyksi imperiumiksi, kohtaa se samat ongelmat kuin kaikki muutkin historian vastaavat luomukset aikoinaan.
Asian ratkaiseminen vaati kaamean veronsa.
Venäjän imperiumin romahtamiseen tarvittiin maailmansota, mutta sen jatkoksi rakennettu neuvostoimperiumi hajosi jo sitten rauhanomaisesti.
Tämä hajoaminen oli ennen muuta nationalismin tulosta ja harva taisi siihen aikaan syyttää tuota ideologiaa suuresta ihmisvihamielisyydestä ja taantumuksellisuudesta. Näin taisivat tehdä vain kommunistit.
Nationalismin merkitys, kuten sanottu, muuttuu olennaisesti sen mukaan, millaisena annoksena sitä on saatavilla.
Hyväätekevä ja hedelmällinen roolinsa on aina ollut sellaisella nationalismilla, jonka päämääränä on rakentaa kansallista kulttuuria ja kohottaa sen väestö korkeammalle sivistystasolle.
Tämä rooli sillä on ollut Suomessa Snellmanista lähtien ja sitä saamme kiittää siitä, että tällä hetkellä yleensä sijoitumme kansainvälisten rankkausten kärkeen kaikilla tai ainakin useimmilla myönteisillä mittareilla. Tämä on ratkaisevalta osin myönteisen nationalismin ansiota, mitä tuskin kukaan kieltää.
Mutta loukattu nationalismi on myrkkyä ja politiikassa se saa aikaan pahaa. Tästä Euroopan historian pitäisi antaa riittävästi todisteita.
On murheellista ja masentavaa nähdä eurooppalaisten valtiomiesten joukossa sellaisia, jotka eivät halua uskoa historian opetuksia, vaan yrittävät jääräpäisesti ja tyhjiin fraaseihin nojautuen hallita vastoin kansojen oikeutettuja ja selkeästi ilmoitettuja pyrkimyksiä.
Mikäli suurin osa tai ainakin hyvin merkittävä osa jonkin maan kansalaisista ilmaisee pitävänsä kansallisten oikeuksiensa loukkaamisena vaikkapa uuden siirtolaisvirran ohjaamista maahansa, on sillä siihen oikeus ja sen kantaa tällaiseen kansallisesti keskeiseen asiaan on kunnioitettava.
Imperiumin keskusvallan kannalta mahdollisesti jostakin syystä hankalien asenteiden leimaaminen obskurantismiksi ja järjen vähyydestä johtuviksi takapajuisuuden osoituksiksi on populismia, eli katteetonta demagogiaa.
Mikä on vielä pahempaa, tuo asenne saattaa olla merkki ylimielisyydestä, joka mahdollisesti johtaa sellaisiin poliittisiin päätöksiin, joita herkkä kansojen konsensus ei kestä. Yhdysvaltojen 1800-luvunesimerkki on tietenkin äärimmäinen, mutta myös Neuvostoliiton kohtalon pitäisi riittää varoittamaan.
Internationalismilla on rajansa eikä nationalismi häviä maailmasta sillä, että se julistetaan aikansa eläneeksi ja taantumukselliseksi. On aika myös EU:n piirissä herätä huomaamaan, että kyseessä on valtava voima, jota voidaan käyttää hyödyksi kaikkien onneksi tai sitten jääräpäisesti uhmata kaikkien vahingoksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.