Vihaan äitiäni ja olen jo 50+

On aika vaikea kertoa kaikkea lyhyesti. Vihaan äitiäni. Olen hänen taholtaan joutunut kestämään vuosien piinaa nuoruudessani. Hän huusi ja raivosi kotona pienestäkin asiasta, hänellä oli muita miehiä, hän oli aina oikeassa, hän kaatoi taakkaansa minulle, esikoislapselle, hän kertoi seksielämästään, kuinka hän kärsi meidän lasten takia, kuinka hän pian jättää meidät. Olin ainoa joka otti hänen raivoaan vastaan, isä väisti ja pakoili, muut lapset olivat poissa kotoa. Hän kaatoi vihaansa minun niskaani, meni henkilökohtaisuuksiin, pilkkasi ja ivasi. Koitin panna vastaan, olla se "järkevä aikuinen" vanhemmilleni. Otin viinipullon pois ja kaadoin sen viemäriin. Kostoksi äiti meni juoksentelemaan ulos lumisateeseen alastomana. Keskeytin vanhempieni riidan kääntäen huomion muualle. Tunsin olevani virtahepo omassa huoneessani, se jonka luo tultiin aina tilittämään kun mielipuolinen riita vanhempieni välillä oli mennyt liian pitkälle. Toisaalta ainoa selviytymisstrategiani oli miellyttää mahdollisimman pitkälle äitiä, joka oli kuningatar.

Me lapset muutimme mahdollisimman nuorina pois helvetillisestä kodistamme. Olin 18 kun lähdin, siskoni 16. Meni vuosia kulissien mukaan melko hyvissä väleissä vanhempiini, kunnes sain esikoislapseni. Äitiys herätti henkiin kummituksia, meni monia öitä jolloin en nukkunut, koska isäni ja äitini huusivat verisiä loukkauksia toisilleen pääni sisällä kaiket yöt. Ihan kuin nuoruudessani. Helvetillinen lapsuuskotimme hyökkäsi päälleni hyeenan lailla. Itsetuntoni oli nollassa. Rakastin vastasyntynyttä poikaani, mutta pelkäsin etten osaa pitää häntä hengissä. Eihän minusta ollut mihinkään.

Vuodet vierivät, hulluista vanhemmistani tuli kohtalaisia isovanhempia, joita tosin ei ollut suurta apua kun asuimme kaukana toisistamme. Olin itse yllätyksekseni aika hyvä äiti. Kuin leijona-emo. Suhteeni molempiin, nyt jo aikuisiin lapsiin, on hyvä ja lämmin. Molemmat valmistumassa hyviin ammatteihin ja elämä muutenkin mallillaan. Heidän lapsuudessaan suojelin heitä kaikelta, mitä ajattelin, että lapsen järki ei vielä riitä ymmärtämään, kaikelta mikä voisi satuttaa. Päinvastoin mitä itse jouduin kokemaan. Vanhempieni malli käänteiseti.

Nyt ollaan mielenkiintoisen äärellä. Olen siis 50 ja sanonut ensimmäistä kertaa vastaan vanhemmilleni vakavasti ja lopullisesti. Olen sanonut, etten hyväksy heidän toimintaansa. Ensimmäistä kertaa sanon vastaan jostain heidän tekemisistään, niin etten viikon päästä ole soittamassa anteeksi -puhelua, vaan uskallan kyseenalaistaa heidän tekemänsä ratkaisut isolla äänellä. Kyse on epäreilusta etukäteen tehdystä perinnönjaosta. Kun kysyn asiasta, siis faktatietoa, äitini huutaa puhelimessa että sinun täytyy hakeutua hoitoon, että hän hakee lähestymiskieltoa (itse otti ensin yhteyttä) ja että haista kuule pitkä paska. Äiti ni on siis 70 eikä siis yhtään kehittynyt ihmisenä, oppinut tai muuttunut lempeämmäksi vuosien varrella. Hän huutaa asioita, joita en koskaan, siis en koskaan huutaisi omalle tyttärelleni vaikka olisin kuinka raivoissani.

Vihaan häntä sydämeni pohjasta. Toivoisin että hän voisi edes hetkeksi pysähtyä ja katsoa peiliin ja miettiä minkälainen äiti hän on ollut. Todellisuudessa toivoisin että hän olisi kuollut.

On tosi ikävä elää tällaisen vihan kanssa. Aion toki katkaista välit täysin, mutta pääsenkö eroon mielessäni koskaan kiljuvasta mielenterveyspotilaasta, joka äitini todellisuudessa vaikuttaa olevan.

Hän hallitsee isän rahasäkkiä, josta nyt on jaeltu ennakkoperintöjä mielivaltaisesti niille jotka "käyttäytyvät" - toisin sanoen mielistelevät häntä. Pahimman laatuista psykologista kontrollintia. Jos en ole halukas tapaamaan heitä ja tekemään pellehyppyjä äidin mielen mukaan, niin olen sairas, mielenvikainen, ansioton saamaan heiltä rahalahjoja. Minunhan tietysti pitäsi käyttäytyä. Joka tarkoittaa: mielistellä heitä, ennenkaikkia mielenvikaista äitiä.

Onneksi tilanteeni on niin hyvä, että minun ei tarvitse mennä. Enkä mene. Vihaan äitiäni.

En ole vielä käynyt terapeutilla, mutta ehkä syytä olisi. Luen asioista, otan selvää, tiedostan tapahtuneet ja koitan selvitä lähipiirin avulla.

Viimeisimmän äidin raivohuudon jälkeen tunsin tosin itseni taas siksi avuttomaksi lukolaistytöksi, jolla oli helvetti irti kotona joka ilta. Luin kokeisiin, koitin peittää korvani riipivältä huudolta, istuin huoneessani kuin suolapatsas vain odottaen hetkeä jolloin jompikumpi vanhemmista ryntää huoneeseeni. Selvittelemään heidän riitaansa. Itsetuntoni oli viety. Koulussakaan en uskonut että kukaan voisi olla tällaisen surkimuksen kaveri, jota kotona mollattiin joka ilta. Vakuutuin että olen mitätön ja viallinen ihminen. Koulukuvassa minua katsoo kaurissilmäinen vakava tyttö, kiharahiuksinen, silmien takana suuri tuska.

Mutta taistelen. Olenhan 50 , minulla on oma elämä, hieno mies, työ, lapset. Milloin noita-äidin limasormista pääsee irti? Ja miten?